Voi kevät. Myönnetään, aika halpa vitsi. Ei kuitenkaan ole vitsin aihe kirjoittaa Pariisin Keväästä. Arto Tuunelan projekteista lähinnä Major Labelista innostuneelle Pariisin Kevät oli alkujaan jonkin sortin isku nivusiin. Kunnes kaikki muuttui. Joskus vika on kuulijassa. Joskus kuulija on vaan hölmö. Jos nyt rehellisiä ollaan, ja aina pyritään olemaan, Pariisin Kevät oli jo nimenä mulle liikaa. En pystynyt tutustumaan yhtyeeseen sen nimen takia. Kiinnostus oli kova, mutta mutta...nojoo. Olen päässyt tämän henkisen ongelman yli ja käsitellyt asian loppuun. Jos jollain on samanlaisia ongelmia kutsutaan yhtyettä vaikkapa PK:ksi loppukirjoituksen ajan.
Ensimmäinen kosketukseni PK:n oli vuonna 2008. Silloisessa opinahjossani oli kurssi, jolla jokaisen opiskelijan tuli esitellä yksi suomalainen sanoittaja. Muistaakseni esittelin tuolla kurssilla Tuomas Skopan ja upean Auto-levyn päätösraita Ihmiset ovat valloittaneet maailman. Kaverini esitteli juuri debyyttialbuminsa julkaisseen PK:n, kappaleella Pyykkipäivä. Ei ollut perjantai, mutta kello 13.38, rakastuin. Kun pääsin kotiin laitoin Spotifyn päälle ja kuuntelin koko levyn. Kuten niin monta kertaa aiemminkin levy ei kuitenkaan vastannut odotuksia ja jäin potemaan Pyykkipäivän jälkeistä masennusta aina kesään 2010 asti.
Olin unohtanut Pariisin Kevään. Olin töissä kaupassa, jossa soi iskelmään keskittynyt radiokanava. Jokainen päivä oli tuskaa. Vihasin työtäni. Oli kesä, täydellinen kesä. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat kauniita. Töissä todellisuus iski naamaan. Rumat ihmiset. Joka päivä samat biisit. Suomiklassikoita. Antakaa mulle köysi. Hiki haisi joka paikassa. Missä on ilmastointi.
Eräänä päivänä kun hinnoittelin muovisia mittapulloja radion juontaja ilmoitti, että viikon levyksi ei olekaan valittu jo kauan odotettu Einin pitkäsoitto Voi miksi petitkään minua naapurin Eilan kanssa, senkin saastainen sika, vaan PK:n uusi levy Astronautti. Se viikko oli minulle kesän paras. Hymyilin joka päivä kun PK lähti soimaan. Sen viikon ajan minulla oli jotain mitä odottaa, kello kahdentoista PK-annos. Suoraan korvien kautta sydämeen. En ikinä unohda sitä tunnetta. Mooses jakoi vedet, PK syrjäytti paskan. Kiitos Arto.
Sen enempää jalustoimista, jumaloimista, Arto Tuonela on selvästi yksi Suomen lahjakkaimmista pop-säveltäjistä. Aikansa Gösta Sundqvist, no ei nyt ihan. Vähintään Helsingin Jori Sjöroos ja sen lisäksi ihan h*lvetin mukava jätkä. Pariisin Kevät on tavallaan vienyt pohjan Major Labelilta, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että Arto tekee musaa. Ja vielä tärkeämpää on se, että iso levy-yhtiö voi seisoa Artonkin kaltaisten säveltäjien takana. Silloin kun he tekevät miinusta ja silloin kun he tekevät sikana hilloa.
Jälleen kerran hieman jäljessä. Niinkuin hyvät bloggaajat aina. Käykää tukemassa lähilevykauppiastanne ja poistakaa hänen hyllystään PK:n helmikuussa julkaistu Kaikki On Satua. En tiedä vielä onko se hyvä, mutta ajattelin seuraavaksi ottaa selvää.
Jälleen kerran hieman jäljessä. Niinkuin hyvät bloggaajat aina. Käykää tukemassa lähilevykauppiastanne ja poistakaa hänen hyllystään PK:n helmikuussa julkaistu Kaikki On Satua. En tiedä vielä onko se hyvä, mutta ajattelin seuraavaksi ottaa selvää.
