Ah, aina yhtä ihanan valloittava ja totinen Stockers! ja yksi vuoden odotetuimmista indierock-albumeista. Jotkut teistä ehkä tiesivätkin, että Stockers! oli ensimmäinen bändi josta kirjoitin blogiini. Stockers! oli myöskin yksi ensimmäisistä skouttaamistani bändeistä ja voi pojat, en voisi olla ylpeämpi jätkistä. We Are The Numbers, fuck yes we are!
Kuten livenä, myös levyllä. Stockers!in debyytti huokuu intensiteettiä, näyttämisenhalua ja intohimoa. Levyllä ei juuri hengähdetä. Tämä ei kuitenkaan haittaa kokonaisuutta sillä biisit ovat sopivan eriävistä muoteista veistettyjä.
We Are The Numbersilta on vaikea löytää puutteita. Jos nyt jotain pitää mainita, niin lyriikkapuoli jää omaan makuuni liian pintapuoliseksi ja mitään sanomattomaksi. Tämäkään ei menoa haittaa, sillä kun solisti Heikki Petrell laulaa, hän laulaa jokaisen sanan kuin viimeisensä.
Stockers! on mielenkiintoinen yhtye. Bändikuvan perusteella tyhmempi voisi vannoa, että pojat eivät osaa soitaa nuottiakaan, kunhan vaan näyttävät saatanan hyvältä. Näin ei kuitenkaan ole. Biisien taustoista löytyy todella hyviä sovitusratkaisuja, nerokasta kitaranamuttelua ja todella timmiä basso-/rumputyöskentelyä.
Albumi soundaa todella hyvältä. Erityismaininta pitää antaa albumin tuottaja Petri Majurille Seawolfilta. Bändi kuulostaa bändiltä. Juuri niinkuin kuuluukin. Soundi on tuotettu, mutta ei tuotetun kuuloinen. Loistavaa.
Levyn parhaiksi hetkiksi nostaisin räjähtelevän Vanishin, upean kitarabiisi She Put The Numbers On The Paperin ja pahojen poikien kannatuslaulu TV Fallsin.
