Streak And The Raven on yksi Suomen mielenkiintoisimmista bändeistä. Piste. Yhtyeen musiikki on kehittynyt vuosien varrella niin jännittävän kuuloiseksi, että se voisi melkein vastata Fonalin vaatimuksia. Parasta bändissä kuitenkin on, että mielenkiintoisuudestaan huolimatta se ei edelleenkään keskity liikaa pörinöihin ja surinoihin, vaan timanttisen koviin pop-kappaleisiin.
Ensimmäinen kosketukseni Striikkeihin oli helmikuussa 2011. Bändi oli juuri julkaissut toisen EP:nsä. Näin yhtyeen livenä ja rakastuin musiikkiin välittömästi. Silloin ehkä enemmän Magenta Skycodeen ja tyylipuhtaisiin indie pop-yhtyeisiin verrattavaa musiikkia soittanut lintulauma valloitti nerokkailla sovituksillaan, kauniilla kappaleillaan ja näyttävillä liveillään. Yhtye soitti ennakkoluulottomasti keikkoja ympäri Suomea, kuppiloista festareihin.
Joulukuussa 2011 bändi alkoi työstämään debyyttiään, josta ensimmäisenä maistiaisena Oulun musiikkivideofestivaaleilla julkaistu, ja kunniamaininnan saanut, Speed Of Light. Sinkulla Striikit esittelevät debyyttialbuminsa myötä täysin uudistuneen soundinsa. Uusi soundi on elektroninen, jumittava ja aikuinen. Maltillinen, hiottu ja ilmava.
Kuulun ehkä marginaaliin, en ole järin innostunut Suomessa pinnalla olevista indie-bändeistä. Streak And The Raven kaltaiset tulokkaat kuitenkin palauttavat uskoni siihen, että parempaa on luvassa. Bändi ei välttämättä ikinä toimi suomalaiselle yleisölle. Odotan kuitenkin näkeväni Striikkarit esim. ensi vuoden Tallinn Music Weekillä, tai Popkommissa. Wink, wink, Musex.
Jos sinkkubiisiin on yhtään luottaminen Streak And The Ravenin debyytistä tulee yksi vuoden levyistä. Toivon, että se saa ansaitsemansa huomion. Toivon myös, että saan oman kappaleeni ennen virallista julkaisua.
