Ennen kuin mennään asiaan haluaisin pitää pienen hiljaisen hetken. Yksi omista suosikkiblogeistani Singing Drunken Lullabies jäi tauolle. Tämä on surullinen asia. Surullisinta tämä on pienemmille bändeille. Blogi kirjoitti bändeistä, jotka olivat liian epäskenejä muille blogeille. Aidosti hyvän musiikin kannattaja kokoon katsomatta. My hat's off to you sir!
Tämän päiväisessä postauksessa käsitellään tamperelaisen Hukkatila Ry:n Kesäsiirtolassa järjestettyä GAEA-iltaa, jossa esiintyivät itselleni entuudestaan tuntematon The Hearing, sekä hurjassa nousussa liitävää pahapoikawesterniä soittava Death Hawks. Olin latautunut iltaan muutalla pullolla Salitos-olutta, sekä terveellä määrällä ennakkoluuloja.
 |
| The Hearing |
Ilma oli täydellinen ulkoilmakeikalle. Kun saavuimme mestoille tyylikkäästi puoli tuntia myöhässä oli ilomme huomata, että The Hearing oli vasta aloittanut. Meni tovi ennen kuin tajusin, että kyseessähän on sama neiti (Ringa), joka musisoi Pintandwefall-yhtyeessä. Käyhän se toisaalta järkeen. Pinttarithan ovat eläneet hiljaisempaa eloa aina Times Right For Romans, Baby albumin julkaisukiertueen jälkeen. The Hearing oli todella positiivinen yllätys. Tämä yhden naisen sooloprojekti perustui jonkin sortin Looper-pedaaliin. Mikrofonien signaali splitattiin lavalla. Toinen ulostulo lähti FOHille, toinen Ringan Looperiin. Pohjat nauhoitettiin laitteelle livenä yksi soitin kerrallaan. Jokainen kappale rakentui from the scratch yleisön silmien edessä.
Ringan lavasäätäminen rikkoi jään. Muutama biisi jouduttiin aloittamaan alusta, koska "kun loopissa mokaa yhden soittimen, ei auta muu kuin soittaa kaikki uudestan". Yleisöstä huokui kollektiivinen tsemppi Ringan onnistumiselle. Biisit olivat hyviä, oivaltavia ja tuoreita. Suosittelen ehdottomasti kaikille tsekkaamaan The Hearing. Täysin erilaista kuin Pintandwefall, mutta omasta mielestäni, niin rikollista kuin se onkin sanoa, parempaa.
 |
| Death Hawks |
Illan toinen bändi, Death Hawks oli sekin minulle hieman tuntematon. Toki olen törmännyt bändin nimeen useammin kuin laki sallii. Ehkä juuri sen takia en ollut vaivautunut käydä kuuntelemassa yhtyeen musiikkia. Oletin, että Death Hawks on jotain Jessen tapaista syntikkakiimailua ja nokkamies Teemu Markkula tylsä kenkiintuijottelija. Oli onni huomata taas kuinka väärässä ihminen voi olla ja kuinka ennakkoluulot voivat rikkoutua täysin.
Death Hawks asteli lavalle kuin rikollisjengi villissä lännessä. Nahkaliivit, buutsit ja aurinkolasit. Enää puuttui vain savuavat aseet ja kauhuissaan huutavat naiset. Teemu Markkula on uskomattoman karismaattinen jätkä. Avausbiisi pudotti täysin ja taika pysyi yllä seuraavat puoli tuntia. Tuijotimme lumoutuneena lavalle. Tuntui siltä, että olimme astuneet aikakapseliin. Katsoin yleisöä. Näytti ihan samalta kuin vanhoissa Woodstock-kuvissa.
Death Hawks oli äärettömän kova, niin kauan kuin pahapoikailluusio pysyi yllä. Taika kuitenkin rikkoutui ikävästi kun bändi alkoi välispiikkaamaan. Rikolliset ei kiittele, rikolliset ei kättele. Death Hawks oli kuin improvisoitu teatteriesitys. Yleisö pelkkä onnekas sivustakatsoja. Lavalta välittyvä energia sai katsojan toivomaan, että häntä ei huomata, tai yksilöidä. Vaaran tunne, suomalaiselle rockille täysin tuntematon käsite oli todella vahvasti läsnä. Bändin musiikki oli sekoitus countrya, bluesia, 70-luvun rokkia ja syntikkapoppia. Omaan makuuni liian koukutonta ja liian jamipohjaista, mutta livenä lähes täydellistä.
