sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Posti: York, Lack Of Quest & Marian Jamit

Ring ring. Ai mitä mitä? Onko se postimies, vai nainen. Ei sul mittää demoi ois? "Sori,  nykyään ei saa enää käyttää sanaa demo. Se on alentavaa. Kaikki on nykyään singlejä, tai EP:itä. Näin se vaan on."

Oliko näissäkään alkusanoissa taas mitään järkeä. Nämä Posti-postaukset ovat aina vähän tällaisia. Olen pahoillani siitä. Mailiin on vaan kertynyt niin paljon makeita juttua, että pakkohan niitä on välillä purkaa. Ja eikun asiaan.

York
Turkulainen musiikkituottaja Nawras Odda lähetti minulle pari viikkoa sitten uuden York-projektinsa ensimmäisen EPn. York on sekoitus perinteikkäämpää indie rockia, dream popia pienellä mausteella kokeilevia biittejä. Mieleeni tulee Radioheadin Thom Yorken lisäksi Sigur Rósin Jónsin  soolotuotanto.  Lopputulos on todella miellyttävää kuunneltavaa.

York pursuaa potentiaalia ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tälle kahden biisin "EP:lle". (toim. huom. Extended Play) Toivoisin Nawras Oddan hiovan pohjia, ja ennen kaikkea lauluja vielä hieman tuotetumman kuuloisiksi. Lisäksi, kannessa kauniiden risujen päällä möllöttävä audiospektrumi herättää hämmennystä. Muutoin tämä maxisingle on pelkkää positiivista fiilistä. Hyvä Turku!




Lack Of Quest
Helsinkiläinen Lack Of Quest lähestyi minua upouudella Hunger-EP:llään. Bändi kuvailee itseään seuraavin sanoin "Lack of Quest tuo takaisin sen, mistä inspiroivassa popissa todella on kyse; tarttuvasta rytmistä, uniikista soundista, rohkeudesta ja läsnäolosta!" Allekirjoitan allekirjoitan.

Piristävintä Lack Of Questissa on rytmisoitinten fiksu käyttö. Bändin EP:llä on hullun hyvä groove. Soundit ovat napissa, biiseissä on paljon koukkuja. En kuitenkaan täysin ostaisi Lack Of Questia tällaisenaan. Hunger-EP:n biiseistä tulee liikaa mieleen rock-bändin akustiset versioinnit sähköisistä isosiskoistaan.  Katsokaa Incubusin acoustic session youtubesta niin ymmärrätte.


Marian Jamit
Mietitte varmaan, että mikä ihmeen Marian Jamit. Bändillä on Facebookissa vain 33 tykkääjää, on siis selvää, että kukaan ei vielä tiedä. Antakaapa kun esittelen: "Marian Jamit on tuulahdus raikasta rytmimusiikkia, kainoistelevan keimailevaa laulua, vivahteikkaita lyriikoita ja tunnelmia hurmaavan huumaavasta polttavaan epäilykseen saakka."

Marian lisäksi bändissä on tuottaja, taitelijanimeä Assica Jelba käyttävä mysteerimies, tai nainen. Ja jos jostain diggailen reggae-tyypeissä, niin artistinimistä. Aivan mahtavaa. Bändin soundcloudista löytyy epämäärinen läjä biisejä, joista toiset ovat englanniksi, toiset suomeksi. Keskityn nyt kuitenkin ainoastaan ao videobiisiin Sellaisia hetkiä kuin nyt.

Biisissä on halvan vinyylisoittimen värittämä soundi. Pohjat kuulostavat Jamaikalla 40-50-luvun taitteessa ensimmäisillä samplereilla (joita ei siihen aikaa ollut olemassa) yhteenlyödyiltä. Tavallaan todella innostavilta ja tuoreilta. Marian soundi on aivan valloittavan ihana. Neiti tuo mieleen välillä Coco Rosien, välillä Reginan.

Bändi ilmoittaa mailissaan julkaisevansa pian pitkäsoiton. Neuvoisin kuitenkin odottamaan. Pohjatyö on selkeästi tekemättä ja debyyttialbumin voi julkaista ainoastaan kerran. Parempi siis julkaista kunnolla, muuten levy menee kaikilta ohi.

Tämä juttu kuulostaa ainakin allekirjoittaneen korviin sen verta spesiaalilta, että en pelkäisi ennustaa isoja asioita tälle porukalle. Kuunnelkaa biisi, rakastukaa, käykää tykkäämässä bändistä Facebookissa. Tehdään Marian Jameista iso juttu yhdessä.



torstai 27. syyskuuta 2012

Levy: Delay Trees - Doze



Olen ollut taas onnekas. Sain nimittäin Solitin tuoreen sainaus Delay Treesin levyn jokin aika sitten hyppysiini. Tasaisessa kuuntelussa viihtynyt albumi otti aikansa. Hitaasti syttyvä Doze ei ole bändin kuulijaystävällisin levy. Mielestäni se kuitenkin on yhtyeen tähän mennessä paras levy.

Ennakkotilattavissa jo nyt, mutta 19.10. julkaistavalla Dozella liikutaan tuttuun  tapaan unenomaisissa tunnelmissa. Levy syttyy hitaasti, mutta muutaman biisin jälkeen palaa melko nopeallakin liekillä. Nopeammista poljennoista syntyy mielleyhtymiä mm. Solitille levyttävään The New Tigersiin. Joidenkin kappaleiden maltillinen melodian rakennus tuo mieleeni Magenta Skycoden. Ja nimenomaan yhtyeen debyytin IIIII.

Doze on yksi niistä levyistä, jotka pistävät miettimään "miten niillä on ollut aikaa" ja "kuka tekee näin huoliteltuja albumeita tänä päivänä". Aina hienosta kansitaiteesta Julius Maurasen huimaan tuotantoon. Upeaa upeaa upeaa.

Levy on nätti kokonaisuus. Singlelohkaisu HML esittelee yhtyeen menevämpää puolta siinä missä Glacierin kaltaiset himmailut tuovat kuulijan takaisin maan pinnalle. Levyn hienoimmat hetket löytyvät kahdeksan ja puolen minuutin Pausesta, joka kasvatuksillaan ja loppujunnauksillaan on aivan omaa luokkaansa.

Suosittelen uutta Delay Trees-albumia kaikille Soliti-bändien ystäville, mutta myös niille, jotka vierastavat yhtiön aikaisempia julkaisuja. Doze on mielestäni Solitin tähän mennessä kovin julkaisu ja vie yhtiön bändipalettia taas vähän pidemmälle.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Lavalla: MOP 2012 - Lauantai

(c) Sakari Karipuro

Kahden päivän festareilla notkumisen jälkeen lauantai alkoi pienissä keräilyn merkeissä. Tiiu Helinä olikin täydellinen yhtye starttaamaan huonovointisen ihmisen päivä. Rauhallista, älykästä, joskin opistomaista, mutta keksiliästä. Tunnelma oli kuin kirkossa, harrasta. Olisin toivonut miksaajalta enemmän äänenpainetta. Nyt musiikki jäi yleisön puheen alle ja lopputulos oli hieman vaivaannuttava. Keikka oli hyvä, paikoitellen hieman unettava. Muutama menevämpi biisi dreampopin keskellä olisi ollut älyttömän hyvä veto. Visuaaleista ison iso plussa. Tsekkaa bändin musaa täällä.

(c) Sakari Karipuro

Eva & Manu
n aloittaessa Telakka alkoi olla jo täynnä. Duo veti todella hyvän keikan. He vaikuttivat hyviltä tyypeiltä. Jotain jäi kuitenkin uupumaan. Vaarantuntu loisti poissaolollaan. En ole koskaan ollut varman päälle pelaamisen ystävä, niin kuin ehkä tässä blogissakin on käynyt ilmi. Kaunista musiikkia joka tapauksessa. Keikan päräyttävin hetki oli Evan suulla soitettu trumpettisoolo. Voit tutustua yhtyeeseen täällä.

(c) Sakari Karipuro

Pankin räjäyttivät kuitenkin oululaiset. Kyseinen keikka oli bändin ensimmäinen Tampereen keikka ja kyllä huomasi, että bändiä oltiin jo odotettu. Satellite Stories kiitti ja järjesti jengille kunnon bileet. Täyteen ammuttu Telakka tanssi bändin mukana kaikki debyyttialbumin biisit + uuden kappaleen Scandinavian Girls. Tunnelma toimi ja uskoisin, että kaikilla oli mukavaa. Keikan hyvyyden lisäksi uskoisin todistaneeni jonkin sortin ikonisen hetken. Minulla nimittäin on nyt kännykässäni kuva Soundin toimittajan niskasta ja Satellite Storiesin laulajasta. True story.

(c) Sakari Karipuro

Ohjelman puolesta pienoiseksi pettymykseksi perjantaina jäänyt Klubi pystyi tarjoamaan lauantaina juhlijoilleen parempaa karkkia. Kansa kiitti ja Klubi myytiin loppuun suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Zebra And Snake aloitti. Keikka oli upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Bändi on tällä hetkellä yksi suomalaisen indiekentän suurimmista vientitoivoista. Sydämeni täytti tietynlainen ylpeys keikkaa seuratessani. Bändi veti täysillä, niinkuin aina. Ja upealtahan se kuulosti, niinkuin aina.

(c) Sakari Karipuro

Katsoimme neljän biisin verran Karri Koiraa. Hauska keikka. Biisit olivat vähän niin ja näin.  Epävireistä laulua ja huonoja vitsejä. Silti aivan loistava meininki! Räppärit vaan osavat vetää todella hyvin livenä. Oli kuitenkin aika nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Kolmen päivän bileputki ja aamuvuorot töissä ovat kuolettava yhdistelmä.  Harmi etten nähnyt kahta lauantaina esiintynyttä ulkkaria. Toisaalta, lauantai oli minulle niin hyvä päivä, että se olisi saattanut mennä pipariksi Klubilla väkisin kärvisteltynä. Hyvä näin.

Päätin samalla jättää sunnuntaisen Telakan välistä. Uupumus oli liikaa. Oli aika hyvästellä Monsters Of Pop taas yhdeksi vuodeksi ja kääntää katse tuleviin tapahtumiin. Tasapuolisen suuri kiitos MOPin järjestäjille ja upeille bändeille. Nautin suunnattomasti. MOP on tamperelaisille rakas ja tärkeä tapahtuma. Jos itselläni riittäisi rahkeet yrittäisin järjestää jotain samantapaista.

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

Lavalla: MOP 2012 - Perjantai

(c) Sakari Karipuro

Pimeys.
Tsekkaa tämä bändi. Tee se nyt, tsekkaa heidät täältä. Vaikka bändi kuulostaa levyltä vähän kesyltä, yhtyeen live oli ehdottomasti MOPin parhautta. Normaalisti en kannusta yhtyeitä roudaamaan omia äänimiehiä mukanaan. Mielestä lähes aina "oman jätkän" soundi häviää talon miksaajalle. Poikkeuksia kuitenkin on ja Pimeydelle oma miksaaja oli selvä erävoitto. Soundien lisäksi diggailin todella paljon Pimeyden biiseistä. Keikan kruunasi hauskat välispiikit. Kahden nokkamiehen sudenpentumainen veljeily oli valloittavaa. Ainiin, ja ei saa unohtaa, torvisektiosta todella isoa plussaa.

(c) Sakari Karipuro

Pimeyden jälkeen lavan otti kuuden vuoden tauolta palannut Kevin. Kevinin musiikki oli aikamoista genreblenderiä. Isoja soundeja stadioneilta brittirockiin, kuorrutettuna progella. Lähimpinä vertailukohtina mieleen tuli Bruce Springsteen, Porcupine Tree ja U2. Oikeasti. Voiko bändi kuulostaa kaikilta näiltä. Okei, U2 mielleyhtymä saattoi tulla basistin Edgemäisestä lookista. Bändin keikka oli todella grandiose. Biisit olivat monipuolisia ja hyvin sovitettu. Tarttumapinta oli kuitenkin ainakin näin ensimmäisen kosketuksen tiimoilta vähän kateissa. Jos olisin hanhi, bändin musiikki oli vettä selkääni. Jos haluat tehdä hanhitestin, kuuntele yhtyeen musiikkia täältä.

(c) Sakari Karipuro

Illan kolmantena esiintyjänä piti alunperin olla Big Wave Riders, tai no alkujaan Klubilla soittaneen Holy Esquen piti olla Telakalla ja... Oli miten oli, mukava yllätys, slotti lopulta meni I Was A Teenage Satan Worshipperille. Olen aina diggaillut bändistä, mutta viime livestä oli päässyt vierähtämään useampi vuosi. Bändin lähes koko setti oli uuden levyn biisejä. Todella jees. Ai miksi? No koska uuden levyn biisit ovat ihan hiton pommeja. Kuuntele itse. Jos IWATSWia ei uuden levyn tiimoilta nouse suomalaiseen indiekermaan syön hattuni. Ja hitto, olen kuitenkin taas väärässä. Kansa tietää parhaiten. Ja kansahan ei tunnetusti tiedä mistään mitään.

(c) Sakari Karipuro

Klubille saapuessani yllätyin kuinka vähän porukkaa oli ehtinyt paikalle. Okei, kello oli vasta vähän yli kymmenen. Tanskalainen Thulebasen aloitti puoli yhdeltätoista. Bändi oli mielenkiintoinen näky lavalla. Liian isot ysärifarkut, henkselit, lenkkarit, lippikset. Bändin jäsenet eivät tuntuneet osaavan sanaakaan englantia. Bändissä oli kaksi kitaristia ja rumpali. Molemmat kitaristit lauloivat, kielestä en ole varma. Koitan edelleen sulatella näkemääni. Nimeäisi Thulebasenin Tanskan The Black Keysiksi. En vaan ole varma kumpaa tämä vertaus loukkaa. Aika moni tuntui kuitenkin diggailevan ja sehän on tärkeintä.


(c) Sakari Karipuro

Thulebasenin jälkeen lavalle nousi Holy Esque, ensimmäisen EP:nsä vasta huhtikuussa julkaissut tuoreen tuore kuumis Skotlannista. Bändin solistilla on ehkä komein raspivibrato vähään aikaan. Yhtyeen musiikki oli melko tasapaksua särövallitykittelyä. Yllätysmomentti oli ekan biisin jälkeen poissa. Loppukeikka menikin enemmän, tai vähemmän French Filmsiä odotellessa.

(c) Sakari Karipuro

Yleisömäärä oli vaivihkaan tuplaantunut. Ei ollut kenellekään epäselvää mitä bändiä ihmiset olivat tulleet katsomaan. Tällä kertaa French Films oli todella hyvä.  Suomesta on vaikea löytää rokkistarban oloisia muusikoita näinä päivinä. Kaikki ovat niin nöyrää poikaa. French Films on jotain muuta. Bändi näyttää lavalla todella hyvältä, soitto kulkee ja biisit eivät kestä liian pitkään. Kaiken sen surfin ja punkin alta löytyy loppujen lopuksi puhdasverisiä menojyriä. Hyvä keikka. Hyvä ilta.

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Lavalla: MOP 2012 - Torstai

Oma Monsters Of Popini meinasi alkaa huonosti. Olin ehtinyt kirota koko päivän tapahtuman aikaista alkamisaikaa. Pääsin töistä viideltä, paukkasin kotiin syömään, kävin suihkussa, aika alkoi loppumaan. Hyväksyin jo, että Talmud Beach jää näkemättä. Poljin hiki hatussa Telakalle, klo 18.49, vielä ehtii automaatille. Vähän yli seitsemän Telakalla. Talmud Beachin viimeiset soinnut, kuulostaapa hyvältä. Nyt se loppui. Miksi kukaan ei taputa? Kysyin lipunmyyjältä. Bändihän vasta soundcheckkaa. Häh? Olet katsonut aikataulut väärin. Tilaan oluen ja istun alas.

(c) Sakari Karipuro

Talmud Beach oli minulle uusi tuttavuus. Olin perehtynyt yhtyeeseen sen verran, että tiesin bändin juuri julkaistun debyyttialbumin saaneen hyviä arvioita. Bändin habitus oli mielenkiintoinen. Kielisoittajat muistuttivat rekkansa myyneitä elämäntapamuusikoita. Rumpalilla oli Toto65-ravilippalakki. Täydellistä. Humanistiseksi ZZ Topiksi luonnehdittu orkesteri soitti herkän miehen bluesia. Bändi ei koittanut kukkoilla, tarjosivat vaan hyvää jamittelua. Hobo don't mind a little rain taitaa olla yksi tämän vuoden suosikkikappaleistani. Nerokasta ja vaatimatonta. Taitavia soittajia, hyviä biisejä, ennen kaikkea mukavia hetkiä.

(c) Sakari Karipuro

Talmbud Beachin jälkeen siirryttiin Telakan yläkertaan, jossa en ollut koskaan käynyt. Normaalisti teatterikäytössä oleva yläkerta oli keikkapaikkana jännittävä. Pieni kökkö PA,vaatimattomat puitteet. Ihmiset istuivat lattioilla, jotkut joivat viiniä ruokailuun tarkoitetuissa komeissa puupöydissä. Kynttilät oli sytytetty. The Hearing  keikalla oli hyvä meininki. Keikka toisti suurinpiirtein samaa kaavaa kuin Siirtolan GAEA-illassa. Ringan sooloprojekti on älyttömän siisti. Toivon todella kovasti, että hän harjoittelisi setin vielä niin nappiin, että virheitä ei pääsisi tapahtumaan. Tällä kertaa yksi biisi jäi puoliksi soittamatta, pari aloitettiin alusta ja muutamassa efektit menivät hieman sekaisin. Tästä huolimatta keikka oli upea ja Ringa lunasti ainakin omat odotukseni MOPissa. Tsekatkaa The Hearingin liveä täältä.

(c) Sakari Karipuro

Avasaxa oli torstain ainoa visuaaleja hyödyntävä yhtye. Keikalla nähtiin MOPin ensimmäiset tanssiaskeleet. Tanssit tarjosi ranskalainen vaihto-oppilas. Ei mennyt kauankaan kun suomalaisetkin möllykät kömpivät varjoista esiin. Telakan PA ei tuntunut antavan tarpeeksi ulos Avasaxan tarpeisiin. Soundi jäi mielestäni hieman lässyksi. Keikka ei lähtenyt kunnolla missään vaiheessa. Fakta kun on, että kun pistetään jytät päälle, niin sen masterin täytyy lyödä punaista eikä oranssihtavan keltaista. Onneksi visuaalit toimivat hienosti. Avasaxan Post-floor-musiikkia voit kuunnella täältä.

(c) Sakari Karipuro

Avasaxan bileiden jälkeen yläkerrassa aloitti Barry Andrewsin Disko. Bloggasin Barrysta heinäkuussa ja odotukseni keikan osalta olivat aika korkealla. Keikka oli hyvä ja kaikki meni tavallaan niinkuin pitikin. Seilasin pääni sisällä todella oudoissa hetkissä. Olin Tokion laitaseuduilla karaokeravintolassa. Siellä laulettiin todella outoja Suomi-iskelmiä. Sitten  lapsenomaisissa pahoissa unissa. Jostain syystä Fonalin bändien keikoista saa aina jänniä fiiliksiä. Tässä vaiheessa myös viini alkoi nousemaan päähän.

(c) Sakari Karipuro

The New Tigers oli monelle varmasti illan odotetuin esiintyjä ja kieltämättä Barryn Andrewsin Diskon jälkeen bändin pop-tuulet olivatkin tervetulleita. Muistissani oli edelleen tuoreeltaan viime vuoden Lost In Music-keikka. Bändi soitti jo silloin hyvin, mutta mielestäni soitantaan oli tullut vielä lisää varmuutta. Hyviä biisejä. Omaan makuuni tulkinta edelleen hieman juustoista. 

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Nosto: MOP 2012 - esilämpö


Hei möllykät. Viikon hiljaiselon jälkeen tuntuu älyttömän hyvältä kirjoittaa. On kiva nähdä kuinka moni tsekkaa mun blogia päivittäin. Mulla on ollut vähän kiireitä leibelini (kutsutaan sitä vaikka Kissa Recordsiksi) julkaisujen kanssa ja en ole siitä syystä ehtinyt kirjoittaa. Haluaisin kuitenkin uskoa, että tilanne taas pian rauhoittuu ja pystyn palaamaan normaaliin kirjoitustahtiini.

Kiitos kaikille teille, jotka olette lähettäneet mulle levyjä ja maileja. Käyn ne kaikki kyllä läpi ajan kanssa ja kirjoitan parhaista jutuista.

Sitä ennen mulla on hieman spesiaalimpia juttuja teille. Olin nimittäin niin rontti, että pyysin akkreditoinnin MOPiin. Lupasin olla sanojeni mittainen mies, katsoa kaikki keikat ja postata jokaisesta bändistä. Tässä sitä nyt sitten ollaan, joten let's go. Huomenna luvassa bloggaukset kahdesta ensimmäisestä päivästä.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Biisi: Consciousness Removal Project - Mercurial



Vihdoin minulla oli mahdollisuus kirjoittaa Consciousness Removal Projectista. Tuttavallisemmin CRP:nä tunnettu nimihirviö nimittäin julkaisi jokin aika sitten tulevalta pitkäsoitoltaan ensimmäisen singlen. Singlen nimi on Mercurial ja jatkaa suurin piirtein siitä mihin edellisellä The Last Season-levyllä jäätiin.

Mercurial on maalaileva. Kappale syttyy hitaasti ja CRP:lle tuttuun tapaan rakentuu aaltoillen. Varsinaisen kliimaksi saavutetaan vasta loppupuolella, kun kappale pyyhkäisee kuulijan yli black metalmaisilla syntikkamatoillaan. Mercurial ei kuitenkaan sorru mauttomuuteen. Kappale on kaunis ja maltillinen. Uhkaava ja jylhä.

Antti Loposen luotsaaman Consciousness Removal Projectin kolmas albumi Tacit julkaistaan vuodenvaihteessa. Bandcampista Mercurialin lataajalle on tarjolla 1 dollarin hintaan lisäraita Green Rainshower, joka on albumilta poisjäänyt B-puoli, täysi collectors item. CRP on nähtävissä livenä tänään Postfest-tapahtumassa Tampereen YO-talolla, sekä lauantaina Porin Baarikaapissa.  Mene, mene, mene!



sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Levy: Idiomatic - New Terrain


Pahoittelen huonolaatuista kansikuvaa. En yksinkertaisesti löytänyt internetin syövereistä kuvaa parempilaatuisena. Sen verran mainittakoon, että albumin kannessa todella on alaston mies ja kyllä, dikki esillä mites muutenkaan. Aikamoinen startti.

Tamperelaisen, tässäkin blogissa lusikoidun Idiomaticin levy saapui minulle noin viikko sitten. Olen kuunnellut sitä lähes päivittäin siitä asti. Olen koittanut kuunnella analyyttisesti ja ihan vaan musadiggarin näkökulmasta. Päätin lopulta arvostella levyn.

Muutama sananen Idiomaticista alkuun. Kun tutustuin Idiomaticiin, muistan ensimmäisenä ihastuneeni loistaviin, mutta ei ilmeisiin pop-koukkuihin. Bändin soundi oli omaperäinen ja kappaleet divari-indietä huomattavasti oivaltavampia ja jollain tapaa vaikeammin lähestyttäviä.

Kun Idiomatic julkaisi ensimmäinen singlen You Are Not The Sun ajattelin, että bändi on vihdoin löytänyt tilaa lisätarttumapinnalle vaikeassa maalailuindiessään. Lost Togetherin kohdalla olin jo hämilläni kuinka menevän ja kuulijaystävällisen biisin bändi oli saanut aikaiseksi.

New Terrain kuitenkin on Idiomaticia perinteisemmässä asussa. Se on ensitahdeista asti eeppisen iso, monipuolinen ja vaikeasti lähestyttävä. Välillä se ihastuttaa kauniilla melodioillaan, loistavilla sovituksillaan ja tunnelmallaan. Välillä se turhauttaa liian pienellä tarttumapinnallaan ja etäisyydellään.

New Terrain on hyvin tuotettu levy. Albumin tuotannosta vastaa Ercola (mm. Uusi Fantasia).  Tuotanto on lähes maailmanluokkaa. Oikeastaan ainoa asia mikä häiritsee, on biisien välissä elävät rumpusoundit. Parhaimmillaan jippo tuo eloa, mutta pahimmillaan kokoelmalevyn fiilistä. Varsinkin kun kyse on näin eeppisestä popista. Olisi kuulijalle helpompaa, jos turvaa voisi hakea edes yhtenevistä soundeista.

Musiikillisesti ja tuotannollisesti New Terrain muistuttaa hyvin paljon Radioheadin OK Computeria ja ehkä siinä samassa myös Radioheadilta paljon lainannutta Coldplaytä. Popimmista biiseistä tulee mielleyhtymiä Snow Patroliin ja rockeimmissa biiseissä voi kuulla jopa Musemaisia piirteitä.

Idiomatic ei ole vielä valmis bändi, debyytti etsii selvästi lopullista suuntaansa. Idiomatic kuitenkin on hyvin ennakkoluuloton ja rohkea bändi. Vaatii aika paljon munaa yhtyeeltä kuin yhtyeeltä lähteä jahtaamaan brittirockin isoimpien nimien kokoista levyä. Ja lopputulos ei jää edes hirveän kauas tavoitteesta.

Uskon, että New Terrain vie bändin pitkälle, toivottavasti myös ulkomaille. Lopullinen pankin räjäyttäminen tapahtuu kuitenkin vasta kakkosalbumilla.


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

#27 Mr. Peter Hayden



Tiedättekö mistä tietää, että syksy on tullut? No, ensinnäkin siitä, että televisiosta tulee hirveällä syötöllä leffoja ja sarjoja. Ei pysty mitenkään katsomaan kaikkia, jos haluaa elää välissä. Onneksi digiboksiin mahtuu lähes lopputtomasti kamaa. Sitä voi sitten joskus tammikuun heikkoina hetkinä käydä läpi.

Toinen varma syksyn merkki on uudet albumit. Syksyllä on tulossa, ja on jo tullut pihalle älyttömästi hyviä levyjä. Olo on kuin pikkuisella lapsella karkkikaupassa.  Tänäänkin postiluukusta tuli sisään 3 toinen toistaan parempaa levyä. Osa ostettuja, osa blogille, osa leibelille. Ja sitten vielä sähköpostiin tulleet ladattavat levyt, suuri kiitos myös niistä. Myönnän edelleen rakastavani CD-formaattia. Omistan kaksi vinyyliä, joista toinen on varastossa ja toinen odottaa seinälle ripustamista. Epäpyhää, tiedän. Syntistä.

Tänään esittelen teille doomia soittavan pohjois-satakuntalaisen (onko sellainen alue olemassa) yhtye Mr. Peter Haydenin. Toisen pitkäsoittonsa toukokuussa julkaissut yhtye ei ollut itselleni täysin uusi tuttavuus. Olin nimittäin bändin keikalla rytmiksellä musiikkiseminaari MARSissa. 

Bändi oli muistaakseni melko timmi livenä. Välillä omaan makuuni liiankin hidas ja löysä. Olisin kaivannut vähän sykettä. Tiedän, että se ei ole genren rajoissa, mutta ketä kiinnostaa rajat. Keikan jälkeen oli todella möykytetty olo. Ihan kuin joku olisi muiluttanut allekirjoittaneen säkillä perunoita. Vieressäni keikasta nauttinut kaverini tokaisi hyvin keikan jälkeen: "Jumalauta!"

Bändi ei haaskaa aikaa vokaaleille. Täysin instrumentaalisella pohjalla jumittamista parhaimmillaan. Yhteen riffiin saatetaan käyttää 3 minuuttia. Jos riffistä ei ole tarpeen siirtyä voidaan hommaa maistella jopa yli 10 minuuttia. Tänä aikana elementit tottakai liikkuvat, kappaleet kasvavat ja asiat sulautuvat yhteen. 

Kun laitoin Mr. Peter Haydenin albumin soimaan Bandcampista luulin kuunnelleeni biisiä nimeltä Born A Trip. 40 minuutin kuuntelemisen jälkeen tajusin, että Born A Trip ei ollutkaan elämäni pisin biisi, vaan albumi. Olin vaipunut horrokseen. Ajattomaan tilaan, josta ei ollut kiire pois.   

Mr. Peter Hayden ei ehkä ole se ensimmäinen bändi, jonka albumin haluaa laittaa soimaan kesäisenä syyspäivänä. Jos kuitenkin on sitä ihmistyyppiä, joka haluaa sukeltaa vyöryävään särövaltamereen pääedellä Mr. Peter Hayden tarjoaa siihen mahdollisuuden. Uudella albumillaan yhtye tarjoaa kuulijalle 68 minuutin matkan paikkaan, jonne kuulija ei välttämättä ole tervetullut. Paikkaan, jonne kuulija ei välttämättä halua mennä. Mutta paikkaan, jossa  kuulija ei varmasti koskaan ole ollut.



tiistai 4. syyskuuta 2012

Levy: Satellite Stories - Phrases To Brake The Ice



Voi pojat, kuinka mukava yllätys. Tänään kun saavuin kotiin töistä, eteisessä odotti ruskea käsin kirjattu kirjekuori. Kirjekuoressa sisällä saatekirje ja poikamaisesti tussattu pahvisleeve. Sleeven sisällä upouusi Satellite Storiesin Phrases To Break The Ice.

Laitoin levyn heti soittimeen pyörimään missiona arvostella ja analysoida. Koska Big Wave Riders-arvioni venyi melkein julkaisupäivään asti, päätin tällä kertaa olla nopeampi. Olen kuunnellut levyä nyt päivän. Sen pohjalta tein seuraavat huomiot:

Yksi, soundit on tikissä. Comforting Soundin Heikki Marttila on tehnyt hyvää työtä. Levy kuulostaa tuoreelta ja hiotulta. Sitä ei kuitenkaan ole pilattu ylituotannolla. Tällä levyllä bändi kuulostaa bändiltä.

Kaksi, levy on napissa. Kokonaisuus pysyy kasassa, biisit potkivat ja levyllä ei ole suvantoja. Muistatteko SUM 41n All Killer, No Filler-albumin. No, tää on vähän niinku se, paitsi että SUM 41 levy oli täyttä paskaa ja 10 biisin mittaiselle satelliittialbumille ei oikeasti ole mahtunut filleriä.

Kun kuulin Satellite Storiesia ensimmäisen kerran keväällä 2011, ajattelin: hyvä bändi, mutta tämä juttu ei ikinä kanna levyllistä. Nyt yhden levyn rikkaampana voin vain todeta, että hitto vieköön kun kantoikin.

Voin siis vihdoin nostaa käteni täysin pystyyn ja olla iloisesti väärässä. Satellite Stories ei enää ole suomalainen bändi, joka vähän kuulostaa Two Door Cinema Clubilta. Phrases To Break The Ice on paljon enemmän. Se on suomalaisen tanssittavan indierockin taidonnäyte, jolla on vahva oma ääni.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Biisi: Disco Ensemble - Second Soul


Outoa, että tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan Disco Ensemblestä. (lukuunottamatta Fullsteam-hekumointiani) DE nimittäin on yksi suosikkibändeistäni, tai siis ainakin oli. Aiemmista albumeista poiketen The Island Of Disco Ensemble oli minulle jokseenkin yhdentekevä, vaikkakin soundeiltaan ehkä DE:n paras levy.

Lasse Kurki oli mielenkiintoinen valinta tuottajana. Voisi sanoa, että kyseinen levy on monellakin tapaa juurikin Lasse Kurkin kuuloinen: villapaidakas, hienostunut, vivahteikas, mutta ei kauhean rock 'n roll.

Second Soul jatkaa siitä mihin edellisellä albumilla jäätiin. Pettymys oli melkoinen, sillä odotin bändin uuden linjan olevan enemmän Your Shadown kaltainen. Siinä missä Your Shadow on odottava ja kasvava, aikuinen kappale, Second Soul suorastaa aliarvio kuulijansa hittihakuisuudellaan.

Odotan sekavin tuntein Disco Ensemblen tulevaa Warriors-albumia. Omalla kohdallani kyseessä on make it or brake it-albumi. Viime vuoden pakkahuoneen keikalla uudet biisit jäivät aika pahasti vanhojen jalkoihin, mutta olikohan kyseessä vain biisien tuoreus. Ainakin Jussi Mäntysaaren twitterin mukaan uusi levy on timanttinen.

Toivon, että Disco Enseble lyö luun kurkkuuni ja tarjoilee albumillisen nokkelaa rock 'n rollia, jos ei punk-hengessä, niin edes jossain hengessä. Aikuisempi soundi on minusta hyvä asia niin kauan, kuin sanan aikuinen alle ei piiloteta adjektiivejä kuten tylsä, mielikuvitukseton, harmaa, tai sieluton.

Aikuinen voi olla kahdella tapaa, joko Tuomari Nurmiosti, tai U2sti.



lauantai 1. syyskuuta 2012

Levy: Betrayal At Bespin - Rains


Tällä kertaa en aio säästää teitä hehkutukselta. Normaalisti en suitsuta blogissani mitään varauksetta, mutta satakuntalaisen, tässäkin blogissa kertaalleen esiin nostetun Betrayal At Bespinin toinen albumi ei ylisanoiltani säästy.

Yhtye käänsi pahaa aavistamattoman bloggaajan selälleen kuin liemikilpikonnan ilmoittaessaan facebook-sivullaan, että uusi albumi Rains on tänään laitettu ilmaisjakoon sekä Bandcampiin, että Spotifyn. Levyn ennakkotilaus on avattu levy-yhtiö Avengerin sivuille ja levyn saa postin kautta kahden viikon päästä.

Rains on jo ensimmäisen kuuntelukerran perusteella yksi tulevista suosikkialbumeistani. Siinä missä Diary Of A Dead Man Walking on hyvä, Rains  on niin hyvä, että se vie pohjan kaikelta mitä yhtye on aiemmin tehnyt. Levy nostaa Betrayal At Bespinin aidosti mielestäni yhdeksi Suomen parhaista bändeistä ja tavallaan yhtyettä kuunnellessani minut valtaa outo ylpeys siitä, että he ovat suomalaisia ja ennen kaikkea siitä, että he eivät itse edes tajua kuinka älyttömän hyvää musiikkia he tekevät. Satakuntalainen mentaliteetti kun ei anna raukoille edes mahdollisuutta.

Kuten jo postauksen alussa totesin. Tässä tilanteessa ei varauksettomalta suitsutukselta voi välttyä. Pahoittelen sitä. Jätän teidät nyt kuuntelemaan Rainsia ja toivon, että vaikka levy onkin ilmaiseksi jaossa jokainen tilaa myös fyysisen kappaleen täältä.

P.S. ..ja ei, Betrayal At Bespin ei ole oman levy-yhtiöni bändi, vaikka ottaisinkin bändin talliini ihan minä päivänä tahansa ja kyllä, saksofoni on ihan älyttömän seksikäs soitin.