torstai 28. helmikuuta 2013

Levy: Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, NEØV, Paperfangs


Tänään esittelen teille kolme levyä, joita olen luukutellut viime aikoina. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Kaikki tietyllä tavalla samanlaisia. Kaikki indiejulkaisuja, melko nimettömiltä artisteilta. Mielenkiintoisilta artisteilta, jotka ovat olleet minulle yllätyssainauksia. Levy-yhtiöiltä, joita aktiivisesti seuraan.

Janne Laurila ei sinäänsä ole mikään uusi kasvo. Omistan hänen debyyttialbuminsa, Universalin julkaiseman, jos oikein muistan. Koen, että tämä Tuhlaajapoikien kanssa tehty albumi on kuitenkin lähempänä debyyttialbumia, ainakin sen puolesta mitä debyytti käsitteenä minulle edustaa.

Tällä upean tamperelaisen Lumpeela Julkaisut levymerkin julkaisemalla albumilla kuuluu tietynlainen tekemisen ilo. En sano, että levy siis kuulostaa amatöörimäiseltä, päin vastoin. Soitto levyllä on todella ammattimaista, soundi kohdillaan ja biisit monipuolisia.

Laurilan vahvuus on hänen uniikki lauluäänensä. Se on varmasti monelle vedenjakaja, mutta ääni on juurikin se mikä hänestä tullaan muistamaan. Levyn biiseissä on hauska efekti. Kuunnellessani levyn ensimmäisen kerran olin jokaisen biisin kohdalla varma, että olen kuullut ne aiemminkin.

En sano, että biisit olisivat kopioita mistään, ne vaan ovat juuri niin tarttuvia. Ehdottomana kohokohtana levyltä on pakko nostaa upea Sateenkaari, joka tulee varmasti seuraamaan minua ja musiikkisoitintani moneen hetkeen.

Suomalaisen indiejättiläisen tuorein sainaus ja ehkä oikeasti se yksi tämän vuoden odotetuimmista indielevyistä tulee kuopiolaiselta NEØVilta. Pakko nostaa hattua Fullsteamille ja Disco Ensemblelle siitä miten uusia bändejä breikataan. Ensin Suomea kiersi Stockers!, nyt NEØV.

Ensiksi on pakko sanoa, että NEØVin albumin soundi on lähes jumalainen. Bravo Artturi Taira ja Sampsa Väätäinen. Mitä tulee itse musiikkiin, NEØV on onnistunut rakentamaan ennen kaikkea kasassa pysyvän kokonaisuuden. Olen huomannut, että Orange Morning edustaa minulle rauhoittumista.

Levy on iso pala purtavaksi yhdelle istunnalle. Ehdotankin laittamaan levyn soimaan vain silloin kun nimenomaan haluat kuunnella musiikkia. On vielä aikaista sanoa kestääkö Orange Morning aikaa, mutta Daydream Cityn ja Mellowin kaltaiset biisit jäävät varmasti elämään.

Hetki jota olen odottanut pelonsekaisin tuntein, Paperfangsin debyytin arvostelu. Tai ehkä arvostelu on väärä sana, ajatuksien jakaminen on parempi termi. Suhtaudun melko ristiriitaisesti Past Perfectiin. Arvostetun helsinkiläisen Soliti levymerkin julkaisema albumi nimittäin on monellakin tavalla erilainen.

Ensinnäkin levyn soundi on kotikutoinen ja paikotellen tarkoituksenomaisen halpa. Laulut ovat lähes poikkeuksetta alavireiset ja päälleliimatun kuuloiset. Past Perfect kuulostaa 90-luvulla Kaliforniassa asuneen vaihto-oppilaan ihastukselleen tekemältä mixtapelta, jonka lauluraidat hän on korvannut hönkimällä mankan mukana tulleeseen mikrofoniin.

Silti levy on aika nasta. Biisit ovat pääosin aika tarttuvia ja mukavia ralleja. Erityisesti Selfless, jossa on ehkä eniten jäljellä vanhasta Paperfangsista. This Powerin kaltaiset biisit taas menevät oman indieymmärrykseni ulkopuolelle. Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt Solitin julkaisujen kanssa. Triani selvästikin näkee itseäni pidemmällä ja albumiennakko Prefix Magazinessä kertokoon tästä oman osansa.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Lavalla: AVASAXA, IWATSW, SATR

(c) Kane Heinonen




Niin siinä sitten lopulta kuitenkin kävi, että ensimmäinen SÄHKÖÄ-klubi tanssittiin loppuunmyydyllä Telakalla. Kiitos ansiokkaan pöytien ulosraivauksen, kaikki ihmiset mahtuivat mukavasti sisään ja jäipä lavan eteen vielä kunnioitettavan kokoinen tanssilattiakin.

Illan aloitti Avasaxa. Aiemminkin kiitosta tässä blogissa kerännyt Avasaxa tuntui olevan todella hyvässä vedossa. Ei mennyt kauankaan kun ensimmäiset ihmiset uskaltautuivat Telakan laitamilta keskiöön tanssimaan ja kun jää oli murrettu Avasaxan biitit keräsivät enemmän ja enemmän porukkaa tanssilattialle. Hatunnosto paikkaavalle miksaajalle. Nyt Avasaxan basarit oikeasti jytisivät. Ehkä juuri sen takia Avasaxan keikka oli todella makeaa kuunneltavaa.

Pian Avasaxan jälkeen lavan valtasi I Was A Teenage Satanworshipper. Toiveideni mukaisesti bändin fokus oli uudessa materiaalissa. Teinisaatanat saattavat olla yksi Suomen ala-arvostetuimmista bändeistä. Jostain syystä bändi ei vieläkään ole lyönyt läpi ja syy ei ole ainakaan yhtyeen livesoitossa. Näyttävien valojen ja hyvän miksauksen turvin bändi tykitteli tiukan puolituntisen.

Teinisaatanoiden jälkeen massiivisen roudauksen jälkeen lauteille nousi illan pääesiintyjä Streak And The Raven. Näillä vaihein Telakka oli jo niin täynnä, että jengiä oli tanssilattiantäydeltä. Laskeakseni yhtä biisiä vaille koko Love & War-albumin soittanut yhtye tuntui tipahtavan jengille kuin napakka syvyyspommi-shotti. Tyylikkäästi farkkuliivein ja aurinkolasein varustautunut varisparvi tanssitti Telakan nurin.

Keikkojen jälkeen ei ollut kenellekään epäselvää, että Suomen elektronisen musiikin tulevaisuus, tai ainakin osa siitä nähtiin juuri SÄHKÖÄ-klubilla, tuona iltana. Ei voi muuta sanoa kuin voi morjes. Tämä oli siistiä, näitä iltoja lisää.


perjantai 22. helmikuuta 2013

Nosto: Sähköä-klubi


Tänään, jos satut olemaan Suomen kauneimmassa kaupungissa, Tampereella, tule käymään Telakalla Sähköä-klubilla. Klubi on pyhitetty elektronisia elementtejä musiikkinsa sekoitteleville yhtyeille/artisteille. Liput on seitsemän euroa ja bändit,  mielestäni omissa genreissään Suomen parhaimpia.

Lavalla nähdään tänään minimalisista synarakentelua edustava Streak And The Raven (levyjulkkarit), tasaisempaa tanssibiittiä tykittelevä I Was A Teenage Satan Worshipper, sekä ultimaattinen lattiansulattaja Avasaxa.

Soitto alkaa klo 22, mutta kannattaa tulla hyvissä ajoin, sillä ainakin eventin perusteella tapahtuma tulee myymään loppuun. Tästä ei kuitenkaan pidä kauhistua, koska harvinaisuudessaan on vaan yksinkertaisesti aina todella siistiä kun indietapahtuma myy loppuun.

Sähköä-klubille on luvassa myös jatkoa, sillä uusia päiviä ja esiintyjiä buukkaillaan kokoajan. Luvassa on iltamia ainakin Tampereelle. Ideoita voi käydä tiputtelemassa klubin facebook-ryhmään, joka löytyy blogin vasemmasta laidasta.

Ja niille, jotka eivät paikanpäälle pääse, we never stood a chance raportoi.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Lavalla: Pintandwefall & Satan's Fingers


Eilen kävi niin onnekkaasti, että allekirjoittaneelle avautui mahdollisuus tutustua Tampereen yöelämään. Selailtuani facebookista ohjelmatarjontaa, bongasin Telakan eventin: Pintandwefall + Satan's Fingers, 7€. Yeah!

Porhalsin Telakalle pää kolmantena jalkana ja ehdin juuri ovesta sisään kun Satan's Fingers oli vetämässä viimeisiä biisejään. Bändi tarjoili valikoiman hyviä biisejä ja mukavaa DIY-touhuamista.

Satan's Fingers on epäilemättä pariskuntabändi. Jos ei ole, niin potentiaalia olisi. Duo vaikuttaa juuri niiltä kavereilta, jotka lässyttävät toisilleen julkisesti ja pussailevat kaveriporukassa. Yleinen vire oli kuitenkin hyvä ja jengi tuntui diggailevan. Telakalla oli jo ensimmäisen bändin aikana mukavan täyttä.

Pinttarit aloittivat siinä yhdentoista ja puolikahdentoista korvilla. Oli selvää, että Pinttareita oltiinkin jo odotettu Tampereella. Viime kerrasta oli kulunut aikaa. Ennen Pinttareiden keikkaa nekin tyhjät raot yleisössä, mitä Satan's Fingersin aikana oli ollut, täyttyivät.

Pinttareiden setti oli sekoitus uutta ja vanhaa. Pääpaino oli kuitenkin selvästi uuden levyn materiaalissa. Olenko jo muuten kertonut, että Pinttareiden uusin levy on mielestäni todella hyvä, ehdottomasti bändin paras.

Telakka, vaikka Suomen paras ravintola onkin, osoittautuu aina välillä haasteelliseksi bändeille. Olen todistanut tämän aiemminkin ja tällä kertaa vaikeudet osuivat Pintandwefallille.

Bändin soundi ei meinannut alkuun pysyä kasassa. Tuntui siltä, että vaihtuvien instrumenttien, dynamiikan ja liidilaulajien aiheuttamat jatkuvat tasovaihtelut vaikeuttivat tasapainon löytymistä.

Etenkin uuden levyn biisit kuulostivat paikoitellen niin epäbalanssisilta, että (lievästi liioitellen) kappaleet tunnisti vasta kertosäkeiden laulumelodioista.

Oletan, että lavamonitoroinnissa oli myös ongelmia, sillä normaalisti enkelimäisen kauniisti laulavat pintit eivät tahtoneet pysyä äänessä. Ääniongelmille oman osansa taisi tarjota myös eilinen Turun keikka, joka oltiin mitä ilmeisimmin vedetty täysillä.

Oli kiva kuulla uusia biisejä livenä. Vaikka vanhat biisit rullasivatkin huomattavasti uusia isommalla itsevarmuudella, mm. When I Make A Sound toimi kuin ilmaveivi. Vanha ja uusi materiaali olivat kuitenkin kuin yö ja päivä. Kappaleiden yleisfiilikset heittivät niin paljon, että setti ei tuntunut etenevän kovin lineaarisesti.

Olisin toivonut, että Pinttarit olisivat rohkeasti vieneet uuden Be My Baby-albumin myötä saavuttamansa tekemisen tason myös keikoille. Olisi ehkä ollut jopa bändille edullisempi ratkaisu rajata rohkeasti vanha materiaali kokonaan pois setistä.

Tällä tavoin yhtyeen live olisi ollut huomattavasti yhteneväisempi. En sano ettenkö nyt olisi viihtynyt, viihdyin hyvin. Mutta nyt kun bändi kerta on ottanut ensimmäisen askeleen riippusillalla, olisi mielestäni aika ylittää rohkeasti toiselle puolelle, tai kääntää kompassia 180-astetta.

Ja sanottakoon vielä, että toivon hartaasti, että bändin rohkeus riittäisi ylittämiseen, sillä siitä saattaisi seurata jotain aivan mielettömän siistiä.

torstai 14. helmikuuta 2013

Biisi: The Glass Mountain - The Grey

 

Olenkin varmaan joskus kertonut intohimoisesta suhtautumisestani Myne-yhtyettä kohtaan. En voi sanoa fanittavani kyseistä edesmennyttä orkesteria, mutta olisin valmis maksamaan melkoisen summan, jos saisin nähdä bändin vielä kerran livenä.

Ja nimenomaan sen Mynen, joka teki kaksi eepeellistä mehutuspoppia. En sitä Myneä, joka teki käsittämättömän vaikean debyyttialbumin. Mulla on jotenkin vieläkin todella vaikea päästä sisälle siihen levyyn.

Alan pikkuhiljaa hyväksymään, että Myne on kuollut ja kuopattu. Tuskaa helpottaa Mynen leibeliltä saamani epävirallinen EP-julkaisu, jossa on kaikki Mynen äänittämät biisit debyyttiä edeltävältä ajalta.

Tuskaa helpottaa myös Mika Mäkilaakson uusi sooloprojekti The Glass Mountain. Helvetin hienoa, että Mikalla on uusi projekti. Vielä hienompaa, että kolmen biisin maksisinkku on tuore, lineaarinen ja suoraan sanottuna kovaa kamaa. 

Teen palveluksen kaikille sanomalla The Postal Service. Noniin, kissa on pöydällä. Jatketaan elämää. Kyseessä ei suinkaan ole mikään kopio, mutta  yhteneväisyyksiä on helppo löytää.

Mäkilaakson kynä on ollut terävä ja etenkin The Grey on erittäin tervetullut kappale. Jos biisi uppoaa, bändin soundcloudista löydät koko maksisinkun. The Glass Mountain on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Selvä tulevaisuuden nimi Suomen indiekentässä.



keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Nosto: Kaikki Pelaa-kulttuuri



Niille, jotka eivät ole seuranneet viimeaikaista kuhinaa blogin ympärillä, Vespa Sailor-artikkeli herätti jonkin verran närää Turun musiikkipiireissä. Ilmeisesti blogini provosoiva sävy tuli joillekin yllätyksenä ja osui arkaan paikkaan. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut loukata.

Kun aloin kirjoittamaan WNSAC-blogia motiivini olivat hyvin epäitsekkäät. Tiesin, että Suomen kellarit kuhisivat hyviä bändejä ja koin velvollisuudekseni nostaa näitä bändejä esiin. Kuten blogiani tarkemmin seuranneet tietävät, blogi ei ole genresidonnainen. Elitistinen, ehkä, mutta toisaalta mielestäni juurikin tietynlainen musiikkielitismi pitää blogini mielenkiintoisena.

Jostain syystä nuoruudessani kouluihin alettiin tuomaan Kaikki Pelaa-kulttuuria. Uuden hienon innovaation tarkoitus oli vähentää oppilaiden välistä eriarvoisuutta ja koulukiusaamista. Sitä se kyllä tekikin, aamen, kiitos siitä. Mutta samalla se vähensi entisestään oppilaiden välistä kilpailua ja tukahdutti taitavimpien oppilaiden mahdollisuudet kehittyä huippuosaajiksi.

Pointtini kai tässä kaikessa höpölöpössä on, että on syynsä, että tietyistä bändeistä kirjoitetaan ja toisista ei. On syynsä, että toisilla bändeillä on ystävien lisäksi myös ihan oikeita faneja. Toisille bändeille tarjotaan keikkoja, levydiilejä ja  jos luoja sallii pitkiä uria musiikkialalla.

On mielestäni turha itkeä, jos ei osu palloon. Kaikki Pelaa-kulttuuri ei ole koskaan yltänyt musa-alalle. Jos kuvitellaan hetki, että musa-ala on pornoelokuva. Keskittyisitkö mielummin siihen hieman ylipainoiseen munanvatkaajaan verhoissa, vai sohvalla naivaan upeaan pariskuntaan? Niinpä.

Ei ole blogien tehtävä jakaa säälipisteitä, tai hyväntekeväisyyttä. Blogikirjoitukset ovat yksittäisten musadiggareiden henkilökohtaisia mielipiteitä. Tällä kertaa ei musiikkia. Seuraavalla kerralla lisää juttua kaveribändien indierockjulkaisuista.


tiistai 12. helmikuuta 2013

Biisi: Mikael Saari - We Should Be Through



Lienee sanomattakin selvä, että UMK-kilpailijoiden viisubiisejä ei löydy hyvälaatuisina soundcloudista, tai mistään muustakaan ilmaisesta palvelusta. Vaikka se onkin todella ärsyttävää, ymmärrän että kyseessä on tuote. Lypsetään niin paljon kuin vain on ikinä mahdollista.

En ole viisufani. Vaikkakin seuraan, en obsessoi. Kun tutustuin tämän vuoden UMK-kilpailijoihin, en odottanut paljoakaan. Kenties juuri siksi olinkin niin ällikällä lyöty, kun huomasin että tämän vuoden viisukokelaiden joukossa oli yksi ihan oikea biisi. Ja alleviivaan, oikea biisi. Tiedättekö?

Tarkoitan mitäs muutakaan, kuin Mikael Saarin We Should Be Through-biisiä. Vaikka normaalisti keskityn nouseviin indiebändeihin, teen tässä kohtaa poikkeuksen. Mielestäni kyseinen artisti ansaitsee huomionsa siinä missä muutkin. Ehkä kovemminkin, sillä nyt kun UMK on taputeltu Mikael joutuu pesemään viisuleiman otsastaan.

En tiedä jääkö Mikael Saari ns. yhden biisin mieheksi, toivon että ei jää. Jos kynästä syntyy tämän kaliiberin biisejä, Mikael voisi iisisti paikata sen aukon suomalaisten sydämissä, minkä Jesse Kaikuranta jätti pettäessään kansan odotukset siirtymällä markan makeihin. (toim. viit. asiaan, mikä tapahtuu kun artisti alkaa työskentelemään Maki Kolehmaisen kanssa)

Mikael ei tehnyt minuun vaikutusta henkilönä UMK:ssa. Hänestä jäi hieman ylimielinen fiilis. Haluaisin uskoa, että biisin sanat ovat elämää hienommat ja miehen sydän puhdasta kultaa. Ja itseasiassa voitaisiin elää hetki siinä illuusiossa. Mikaelin biisi on niin hieno, että en anna kenenkään viedä sitä illuusiota pois.

Joten vielä, kerta kiellon päälle, Mikaelin ensiesiintyminen UMK:ssa. Pientä jännitystä havaittavissa. Ja taustatkaan eivät ole ihan viimeisen päälle. Silti juuri tämä versio teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ja kyllä, tämä oli blogin sadas postaus. Vähän jotain erilaista.



sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Biisi: Vespa Sailor - The Last Curtain Call



Hah, voi pojat. Jotkut teistä tulee vihaamaan mua tämän postauksen takia. Tiedättekö ne sisäpiirityypit, jotka bloggaa kavereidensa bändeistä ennen kuin kukaan muu edes tietää niiden olemassaolosta, no tämä on yksi niistä postauksista.

Kyseessä on uusi turkulainen bändi nimeltä Vespa Sailor. Vespaseilaajat on duo, jonka jäsenet ovat tuttuja mm. sellaisista bändeistä kuten Sold Out, Yournalist, Traffic Island ja The Streams. Bändillä on vain yksi tavoite, voittaa Turku Bandstand-kilpailu.

Vanhana turkulaisena ymmärrän hyvin miksi Turku Bandstandin voittaminen on tärkeää. Ei niinkään sen takia, että voitto varsinaisesti toimisi rakettibensana uralle. Lähinnä sen takia, että kyseessä on tietynlainen mantteli, jota etenkin nuoremmat bändit jahtaavat silmät kiiluen.

Toisin kuin sanotaan 95% bändikilpailuun osallistuineista bändeistä, Vespa Sailor osaa soittaa. Lisäksi heillä on jotain millä erottua. Perinteisen miehet ja kitarat-meiningin sijaan duo koostuu rummuista ja bassosta.

Bändin ensimmäinen single, ja mahdollisesti vielä toistaiseksi ainoa biisi on nimeltään The Last Curtain Call. Siinä Rage Against The Machinen groove ja The Killersin hitikkyys paiskaavat kättä The Strokesin eläimellisyyden kanssa. Biisin kertosäe alkaa I bring a knife to a gun fight...tarvitseeko vielä kertoa lisää, vai joko painat playta?




lauantai 9. helmikuuta 2013

Nosto: MARS 2013



Huh huh, mikä reissu. Ei keretty olemaan MARSissa kuin torstai-aamu, päivä, ilta, yö, aamuyö ja perjantaina iltapäivällä istuttiinkin jo junassa takaisin kohti kotia. Silti matkan varrelle mahtui kaikenlaista ja haluaisinkin nyt jakaa teidän kanssa reissussa heränneitä ajatuksia.

Ensiksi asia, jota olen miettinyt hyvin paljon viimeisen kolmen aktiivisen musabisnesvuoden aikana. Miten voi alalla, joka voi niin huonosti, ihmisten kesken, jotka ovat niin samanhenkisiä, olla niin selvä kastijako.

Syy miksi paneelien jälkeen ei esitetä kysymyksiä, ei suinkaan johdu siitä, että kellään ei olisi kysymyksiä. Se johtuu siitä, että ne joiden niitä pitäisi esittää, eivät uskalla. Musa-ala kun on Suomessa niin pieni, että tyhmän kysymyksen esittänyt saa helposti leiman, joka ei vedellä lähde.

Toinen asia, joka liittyy löyhästi edelliseen kirvoitti mieleni "Tämä ei ole musabisnestä. Tämä on viinabisnestä"-paneeliissa. Livemusiikin tulevaisuus Suomessa todentotta riippuu täysin viinan myynnistä. Ajatus on tavallaan itseselitteinen. Myös fakta, ettet tule uutena toimijana tapaamaan oikeita avainhenkilöitä Suomessa, paitsi tuurilla, kännissä, on melko karmiva.

Jatketaan vielä viinalinjalla. Kolmas asia. Hotellista kannattaa maksaa. Tiukempaakin tiukempien viinabileiden jälkeen on taivaallista päästä juuri vaihdettujen lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla päätä korjattaessa ja kovalevyn hitaasti käynnistyessä, on huomattavasti helpompaa saada uudesta päivästä kiinni, jos ei ole nukkunut farkut puoliperseessä kaverin matolla sipsipussi tyynynä.

Takaisin asiaan. Neljäs ajatus heräsi legendaarisen managerin, Marc Marotin keynotessa. Artistisuhteiden pitäisi aina olla henkilökohtaisia. Toisin kuin minulle on koulussa opetettu, muusikkoja ei koskaan pitäisi kohdella kuin kauppatavaraa. Ajatella, että tämä ei ole itsestäänselvyys.

Viides asia. Paneelien moderaattoreiden funktio on äärimmäisen tärkeä. Tämän vuoden MARSissa tuli nähtyä jos jonkinlaista moderaattoria. Toiset keskittyivät itsensä jalustoittamiseen, toiset lähinnä ohjailivat panelistien keskutelua oikeille urille. Erityiskiitos Janne Flinkkilälle hyvästä moderoinnista.

Kuudes ajatus heräsi "Case Robinin" aikana. Mikä saa musa-alan asettumaan niin vahvasti Robin-ilmiötä vastaan. Johtuuko se siitä, että olemme aidosti huolissamme siitä, mitä Robinille tapahtuu sen jälkeen kun hype laantuu.

Vai johtuuko se siitä, että epäilemme Robinin taustalla häärivien taustapirujen motiiveja. Vai kenties siitä, että meitä vituttaa se, että jollain on ollut kanttia tehdä sama, mitä Justin Bieber teki jenkeissä. Vai Maki Kolehmaisesta, joka tunnetusti vituttaa kaikkia.

Seitsemäs ja viimeinen ajatus käsittelee MARSia tapahtumana. Moni seurueestamme kyseenalaisti MARSin tarpeellisuuden. Meillä on jo Musiikki & Media, mihin MARSia tarvitaan? Olen pitänyt MARSista alusta, ehkä jopa enemmän kuin M & M:stä. MARS on pienempi, halvempi, kompaktimpi ja lämminhenkisempi. Siinä missä M & M on toki laadukkaampi, monipuolisempi ja huomattavasti isompi.

Loppujen lopuksi molemmissa tapahtumissa käy samat naamat. Seinäjoelle on ymmärrettävistä syistä vaikeampi roudata ulkomaaneläviä, joten osallistujista 99% on suomalaisia. Tämä on  mahdollistanut sen, että Selmu on voinut keskittyä paikallisen osaamisen esiintuomiseen showcasekeikoilla. Mielestäni ei ole koskaan huono idea nostaa esiin paikallisia tähdenalkuja.

Verkostoitumisen kannalta tapahtumat ovat melko rinta rinnan. Sanoisin, että MARSissa uusilla toimijoille on hieman paremmat saumat päästä taputtelemaan Merimaata selkään, kilpailua on vähemmän.

Jokaista pyrkyriä kuitenkin katsotaan musiikkialalla ensimmäiset viisi vuotta pahasti, joten melko sama missä katseesi keräät. Protip: Jos haluat päästä sisäpiiriin, muuta Helsinkiin ja mene Fullsteamille harjoitteluun.

Tällä kertaa MARS-reissuni ei ollut paras mahdollinen. Syy ei ollut tapahtuman, eikä showcasejen, vaikkakin odotin molemmilta enemmän. MARSin tulisi kehittyä tapahtumana huomattavasti nopeammin, oikeuttaakseen olemassaolonsa. Viime vuoteen nähden, kahden päivän perusteella tapahtuma oli mielestäni ottanut harppauksen taaksepäin.

Haluaisin lopettaa tämän ajatushetken Lapkon Ville Maljan quoteen, joka kuvastaa varsin osuvasti omaa tämänvuotista MARS-ekskursiotani. "Oon kyllä vieläkin hieman pahoillani siitä yhdestä Provinssin keikasta. No kyllä te tiedätte, too much, too soon."

Tässä French Filmsin uusi sinkku, joka yllättäen ei ole yhtä hyvä kuin aiemmat sinkut. Pidän soundiuudistuksesta tosi paljon. Olen kuitenkin kahden vaiheilla pitäisikö kitaristi Kähkösen laulaa leadeja ollenkaan. Toisaalta vaihtelua on rikkautta, toisaalta liikaa on liikaa.



lauantai 2. helmikuuta 2013

Biisi: NEØV - Mellow


Tänään tehdään tuplapostaus, ja ainaneksiahan olisi ollut vielä vaikka toiseenkin tuplaan. Sähköpostistani löytyi mm. Idiomaticin uusi video jokin aika sitten blogissa hehkuttamaani Lost Togetheriin. Lisäksi Satellite Storiesin jakoi kanssamme videon Kids Aren't Safe In The Metroon ja Delay Trees videon uuteen sinkkuunsa nimeltä Future.

Vaikka yllämainituista olisi riittänyt jutusteltavaa, on tänään vihdoin aika omistautua tulevaisuuden onnistujat listallekin nousseelle NEØVille. Aiemmin Neufvoin nimellä kulkenut kuopiolaisyhtye valmistautuu debyyttialbuminsa, Orange Morning julkaisuun ja tänään esiteltävä Mellow on vuorossaan kolmas sinkkubiisi.

Pakko myöntää, että pelkäsin jo tovin, että homma ei lähdekään NEØVin osalta niin isosti kuin alunperin odotin. Kun diili Fullsteamin kanssa ei nostanutkaan bändiä välittömään indiefeimiin ja ensimmäiset kaksi biisiä eivät räjäyttäneetkään pankkeja.

Onneksi nyt bändi löi pöytään niin kovan biisin, että kovasydämisinkin indiehifisti voi laskea aseensa. Uskoisin, että Mellowissa riittää aineksia laajempaan hyväksyntään ja ainakin blogit ovat antaneet biisille kiitosta.

Mellow esittelee taitavasti sovittavan ja kauniisti soivan pop-yhtyeen, aavistuksella rajusta ysikytlukusoundista innostunutta kitarabändiä. Lopputulos jää positiivisesti 2000-luvun puolelle.

Olen kuullut albumin kertaalleen läpi ja tiedän minkälaista karkkia on luvassa. Löysin välittömästi albumilta omat suosikkibiisini, joista kirjoitan lisää sitten kun saan levyn arvosteluun. Että vink vink vaan Fullsteam, vink vink.

Hahaha. Tässä vielä video Mellow kappaleeseen. Löydät videon alta soundcloud-playerin. Laita pyörimään ja kerro mitä mieltä olet, kommentit löytää sieltä tunnisteiden joukosta.



NEØV - MELLOW from Fullsteam on Vimeo.


Biisi: Death Hawks - Humanoids

(c) Ninni Luhtasaari
Helmikuu on julkaisun aikaa. Pitkän ja pimeän kuivakauden jälkeen onkin kiva saada tuoretta musiikkia, tai ainakin aiemmin julkaisemattomia biisejä. Oli ihan pakko selata blogitekstejä taaksepäin, enkö oikeasti ole kirjoittanut Death Hawksista. Onneksi olen, yhden livearvion verran.

Teemu Markkulan, tai porilaisittain Markkulan Teemun Death Hawks on aivan järjettömän tykki bändi. Ainakin livenä. Muistan Humanoids-kappaleen elävästi keikalta ja se pyssytti allekirjoittaneen sukat ruudista mustiksi. Levyllä vaikutus ei ole ihan samaa kaliiberia.

Tumppu soundi on piristävä asia. Liian tumppu soundi on masentava asia. Death Hawksin tapauksessa sellainen meet-me-in-the-middle olisi voinut olla paikallaan, tyyliin Songs For The Deaf.

Omissa silmissäni Death Hawks on ja tulee aina olemaan ultimaattinen pahapoikabändi, 1800-luvun villin lännen hengessä. Ja siitä aihepiiristä riittäisi kyllä ammennettavaa.

Humanoids on makea biisi ja jos et ole tunnevammainen ihminen, kuten allekirjoittanut, saatat nauttia biisiin juuri valmistuneesta musiikkivideosta. Itse jään kuitenkin odottamaan sitä pakollista pyssynpyörittämisvideota. 

Haluaisin nähdä bändin musan taustalla videon, jossa bändi saa pataan villin lännen kulisseissa isolta pahalta korstolta ja Markkulan Teemu tulee ja pelastaa päivän. Siinäpä olisikin jo video, joka räjäyttäisi tässäkin blogissa pankin. Ja eikun pyssyt laulamaan.