Biisi: City Lungs - Traces

Joskus kansikuva on niin napissa, että tulee välittömästi sellainen fiilis, että bändinkin on oltava. Onneksi, City Lungsin tapauksessa näin myös on. Bloggasin yhtyeestä taannoin joulukuussa, nyt on revanssin aika.

Kerratakseni, City Lungs siis on Tukholmassa asuvan keikkamuusikon Niklas Björklundin (ex-Magenta Skycode), sekä rokkitoimittaja Tuomas Jalamon elektrooninen lapsi. Bändin musiikki on jotain M83, Smashing Pumpkinsin ja NINin välimaastoa.

Yhtye rakastaa isoja  konsepteja ja mysteereitä. Ei siis varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että yhtyeen debyytti Dead End Weekendiä ei tulla julkaisemaan perinteisellä tavalla.

Biisit tullaan julkaisemaan bändin nettisivulla kappale kerrallaan. Sivuille on tulossa myös 20 kirjallista otetta, jotka valoittavat levyn taustatarinaa.

Kannatan ehdottomasti vaihtoehtoisia albumin julkaisutapoja. Ja lopulta kaikki träkit kuitenkin päätyvät Spotifyyn, niin miksikäs ei. Hauska idea.

Jos et ole tutustunut jo, niin suosittelen. Ja jos et usko minua, usko Burning Heartsia. He esittelivät bändin ensimmäisen sinkun maailmalle joulukalenterissaan. Ei paha.

Nosto: Turun musiikkiskene nostaa päätään!

Turusta kuuluu taas. Tällä kertaa The Stillwalkers. Erinomainen indierock-yhtye, mistäs muualtakaan kuin Suomen Turusta. Yhtye julkaisi viime vuoden puolella ensimmäisen Everytune-EP:nsä. Olen hyvällä tavalla huolissani Turun uuden musiikkiskenen noususta. Turusta on tullut viimeisen vuoden aikana hyviä bändejä enemmän kuin kahdessa kädessä on sormia. Pitäisikö tähän herätä? Voiko tämä olla mahdollista? Kyllä tätä onkin jo odotettu.

Kuten jotkut teistä ehkä muistaa, vielä ennen vuotta 2007 Turku oli hyvin merkittävä kaupunki Suomen musakentässä. Oli Down Town, TVO, S-Osis, Klubin "yläkerta" (nyk. LIVE), Rokkibaari, yms. Turusta tuli hyviä bändejä, Turkuun tuotiin hyviä bändejä. Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Ensin keikkapaikoilta katosi ihmiset, sitten kaupungista keikkapaikat ja lopulta hyvät bändit ja muusikot. Osa lopetti,  loput muuttivat Tampereelle ja Helsinkiin perustamaan bändejä.

Vuosi 2011 löi sykkeen Turun sydämeen. En tiedä oliko syynä kulttuuripääkaupunki-titteli, vai sen surkeasta toteutuksesta ja TVOn mestauksesta herännyt vastarintaliike, mutta Turun musiikkiskene aktivoitui. Nousi uusi keikkapaikka, musiikkikahvila Sointu. Bar Kuka ja Dynamo ottivat merkittävämpää roolia ohjelman tarjoajina. Teollisuusalueiden treenikämppien varjoista alkoi ryömimään esiin bändejä. Toiset hiljaiseloa viettäneitä, toiset kokonaan uusia.

Media kinnostui Turusta. Levy-yhtiö Solina, jonka julkaisemista levyistä hyvin suuri prosentti on ollut turkulaista musiikkia löi läpi Magenta Skycoden, Burning Heartsin, Sin Cos Tanin ja pian Sans Paraden. Mainittava on myös Mikko M. Koskisen Drink Tonight Records ja Yournalist, The Friend, sekä The Streams. SUE-lehteä pyörittävä Kimmo Nurminen otti vastaan ohjelmapäällikön pestin Turun Klubilla. Mies toi ensitöikseen Turkuun Tavastian Lauantaidiskon ja Hang The DJ:n. Lisäksi ohjelmistoon saatiin taas merkittäviä isoja suomalaisia kuten mm. HIM ja the 69 Eyes.

Lehtisen Jussi taas teki yhteistyössä Korjaamon kanssa erinomaisia Dynamo goes Helsinki-iltoja, eikä saa unohtaa ansioituneesti ympäri Suomea Kivestivaalejaan järjestänyttä, Bar Kukan uutta ohjelmavastaava Pietu Sepposta. Kuulitteko muuten jo, että TVO sai uudet toimitilat Logomon vierestä. Ehkä TVO aktivoituu myös keikkapaikkana.

Lienee hyvä lopettaa vielä mainitsemalla sananen orkesterista, joka kirvoitti tämän kirjoituksen. The Stillwalkers on viisiihenkinen turkulaisyhtye, jonka debyytti-ep Everytune ilmestyi marraskuun lopulla. Tällä hetkellä The Stillwalkers äänittää ensimmäistä albumiaan, joka ilmeisesti on tarkoitus puskea pihalle keväälle 2013.

Biisi: City Lungs - Silence Says It All

Tänään on erikoinen päivä 12/12/12. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, 9 päivää maailman loppuun, eikö vain? Ei. Vaan tänään WNSAC pyyhkii historian pölyt harteiltaan ja keskittyy taas esittelemään uutta musiikkia. Tai siis, uudempaa musiikkia. Uunituoreita pop-pipareita.

Tänään esittelyssä, käsittääkseni aiemmin turkulainen, myöhemmin tukholmalais-helsinkiläistynyt City Lungs. Bändi sijoittuu jonnekin shoegazen ja dreampopin välimaastoon. Duo julkaisi muutama päivä sitten ensimmäisen biisinsä Silence Says It All. Biisi on saanut kivasti huomiota. Se on esitelty parissa joulukalenterissa. Kyllä, joulukalenterissa,  niin Burning Heartsin, kuin Arvoitus on meille poika tuon.

Osittain koneiden, osittain orgaanisten elementtien ympärille rakenteleva duo on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Juuri tämänkaltaisille yhtyeille on huutavaa kysyntää, niin Euroopassa kuin kasvavissa määrin myös Suomessa. Uskon, että ajan kanssa City Lungsia vielä revitään hihoista suuntaan jos toiseenkin.  Siihen asti, odotellaan.

Nosto: Vuoden levyt 2012

On aika rikkoa radiohiljaisuus. Olen aloittanut viimeisen kahden viikon aikana miljoona uutta threadia, saattamatta niistä yhtäkään maaliin asti. Olen meinannut kirjoittaa chisugatesta, facebookin kuka mitä häh-ryhmässä päätään aukovista toopeista ja ties mistä. Kaikki jutut ovat kuitenkin hautautuneet lähtökuoppiinsa.

En halua olla negatiivinen. Blogini tarkoitus on tarjota lukijoilla sisältöä, fiiliksiä ja uutta diggailtavaa. Loppujen lopuksi en kirjoita itselleni, vaan teille. Teille, jotka joka päivä jaksatte kirjoittaa blogini nimen selaimenne osoitekenttään. Kiitos kaikille siitä.

Kirjoittaminen on mulle todella tärkeetä, ja mailissa saamani palautteen mukaan myös esittelemilleni bändeille. Ensi vuonna lupaan taas esitellä teille kovia juttuja, uusia ja vanhoja.

Viime aikoina olen keskittynyt lähinnä niihin vanhoihin. Olen selannut mailini sijaan levyhyllyäni. Sieltä esiin on noussut mm. Maj Karman Kauniit Kuvat, Kuolleet Intiaanit ja Magenta Skycode. Puhumattakaan Mynestä, joka on tuntunut löytävän tiensä soittimeeni lähes yhtä monta kertaa kuin sana fuck Limp Bizkitin Hot Dogiin.

Tänään en esittele mitään uutta. Sen sijaan teen jotain itselleni todella mieluisaa. Valitsen omat viisi kotimaista  suosikkilevyäni tältä vuodelta. Paljon hyviä mistä valita. Varmasti jotain unohtuu, mutta ei se mitään. Let's give it a go ja nää ei oo missään järjestyksessä.

VUODEN LEVYT 2012:

Betrayal At Bespin - Rains: Vaikka Rains pamautettiin pihalle ilman sen suurempaa ääntä, tai kiertuetta, valveutuneet löysivät levyn nopeasti. Bändin nimeen vannottiin aina Nuorgamissa asti. Se on vähintäänkin saavutus, sillä bändi ei varsinaisesti ole mikään trendsetteri. Sen sijaan Betrayal At Bespin on loistava bändi ja Rains on kaikessa raskaudessaan ehyt ja kaunis albumi. Haluasin tarjota yhtyeelle vuoden vaihtoehtorock-levyn manttelia.

Burning Hearts - Extinctions: Meinasin istua Extinctionsin päällä vuoden päivät. Onneksi vedin pääni perseestäni ja pääsin ennakkoluuloistani eroon. Sen lisäksi, että Burning Hearts todentotta on yksi Suomen potentiaalisimmista vientiyhtyeistä, Extinctions on ajankohtainen, tyylipuhdas ja täynnä hunajakoukkuja. Monella tapaa vuoden paras pop-levy, tai ainakin Modern Times on vuoden paras pop-biisi.

Jukka Ässä - Mitäs Tässä: Muistan kun istuin Ässän keikalla elokuussa ja mietin, että enpä ole varma saako tästä edes tykätä.   Ennen kuin pääsin ajatusta hurskaammaksi bändi iski Juhannuksen silmään ja olin myyty. Keikan jälkeen Ässää tulikin nähtyä moneen otteeseen erilaisissa paikoissa ja diggailin. Sain levyn, diggailin lisää, tapasimpa jopa artistin itsensä. Todella mukava ja vilpitön ihminen, aivan kuten levynsäkin. Varmasti näistä levyistä parhaan kuuloinen. Legendaarisella JJ-Studiolla purkitettu Mitäs Tässä olkoon vuoden hipskelmä-albumi. (trademark ruotsiin)

Satellite Stories - Phrases To Break The Ice:  Satellite Stories on monella tavalla mielestäni vuoden suomalainen onnistuja. On täysin käsittämätöntä kuinka vähän bändin seikkailusta on kirjoitettu Suomessa. Johtuisikohan siitä, että bändi ei ole Helsingistä. Harvemmin Suomesta kuitenkaan tulee Hypemachinen latauslistan ykkösbändiä. Ja mitä helvettiä. Bändi kiertää tälläkin hetkellä Eurooppaa myyden keikkojaan loppuun ja meillä meuhkataan vaan yhtyeestä nimeltä Pää Kii. (toim. huom.  Pää Kii on loistava yhtye, mutta ymmärtänette varmasti pointin)

PMMP - Rakkaudesta: Kun Rakkaudesta tuli pihalle en ollut innoissani. Tytöt kuulosti huonolta vitsiltä. Heliumpallo tuntui tylsältä.  Jeesus ei tule oletko valmis oli sinetöidä paketin. PMMPn ruisrockissa televisioitu megakeikka kuitenkin muutti käsitykseni levystä täysin. Muistin että PMMP todella on yksi Suomen isoimmista bändeistä, ja on älyttömän siistiä että Rakkaudesta on niin tuoreen kuuloinen levy. Ja monipuolinen. Miettikää nyt, Koko Show, mikä biisi ja mikä sovitus.  Jori Sjöroos, Turun Vivaldi. Rakkaudesta, vuoden mainstream-levy.

#28 Burning Hearts

Näin aikuisiällä on hyvin vaikeaa löytää uusia "suosikkibändejä". Iso osa bändeistä on "ihan ok", vähän pienempi osa "aika huonoja", pieni prosentti "hyviä" ja murto osa "suosikkibändejä". Nuorempana ei vaatinut paljoakaan rakastua uusiin bändeihin. Albumien täytebiisitkin oli skipattavissa. Ikään kuin niitä ei edes olisi ollut olemassa.

Nykyään romanssi saattaa loppua lyhyeen, vääränlaisen albumikansioinnin, bändikuvan, tai jopa julkaisijan perusteella. Hyvän ilmaisen musiikin ylitarjonnan aiheuttamaa nirsoilua. Tänä päivänä jokainen joutuu olemaan oman elämänsä musiikkikriitikko ja erottaa ilmaisen musiikin harmaasta massasta ne harvat helmet. Tämän sanottuani onkin iloni ilmoittaa, että olen tehnyt löydön. "Suosikkibändieni" pyhä lauma on saanut uuden jäsenen, turkulaisen Burning Heartsin.

Muistan kun Burning Hearts sainattiin Solinalle. Viidakkorumpu soi kovaa ja korkealta. Bändiä hypetettiin musalehdissä, arvosteluissa ja jopa facebookissani kavereideni toimesta. Bändi oli joka paikassa keikalla. Hype oli pelottavaa, luotaantyöntävää. Päätin boikotoida ihan periaatteesta. En kuunnellut edes bändin sinkkua.

Meni aika kauan ennen kuin sain kerättyä rohkeutta sinkkubiisi Burn Burn Burnin kuuntelemiseen. En suostunut aluksi hyväksymään kappaleen erinomaisuutta. Ajattelin, että kyseessä on vahinko-onnistuminen. Indieihme. Näitä on nähty jo monia, ei jää elämään.

Oikeastaan vasta tutustuessani Tammerfestin indieillan lineupiin kuuntelin debyyttialbumi Extinctionsin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan läpi. Biisit oli tanssittavia, kestoiltaan juuri sopivia. Niissä oli hyviä koukkuja ja suomalaisille epätyypillisiä sovitusratkaisuja. Soundit elivät mukavasti biisien välillä, samoin tunnelma ja Jessikan ääni. Taivaallinen. Ja siis keikkahan oli loistava.

Nyt 8 kuukautta Extinctionsin julkaisun jälkeen. Levy pyörii Spotifyissäni lähes päivittäin. Fyysinen versio odottaa minua eräässä levy-kaupassa, johon sen varta vasten tilasin. Extinctions  on yksi suosikkialbumeistani. On mielestäni järjen vastaista, että levyä ei löytynyt indie musiikkiin erikoistuneen tamperelaisen levykaupan hyllyltä.

Alla bändin Modern Times-sinkku, joka on mulle ehkä se vuoden 2012 kotimainen biisi. Nauttikaa! (tai niinkuin Burning Hearts sanoisi Njuta!)

Lavalla: Burning Hearts, Big Wave Riders & French Films

Burning Hearts (kuva pöllitty NRGMlta)

Tammerfest ei tänäkään vuonna yllättynyt. Ohjelmisto koostui lähinnä keski-ikäisille suunnatuista suomirock-bändeistä, heidän lapsilleen ja lapsenmielisille suunnatuista rap-artisteista, sekä pakollisesta hevi-illasta. Kuten viime vuonnakin, itselleni mielekkäin musiikillinen anti nähtiin Tammerfestin demolassa Laikunlavalla, sekä Tammerfestin pakollisessa indieillassa perjantaina YO-talolla.

Tänä vuonna lipun hinnaksi YO-talolle oli valikoitunut 12/15. Sanotaan, että hinnassa oli Tammerfestin tuntua. Suolainen lipunhinta meinasi maksaa  osallistumiseni. Keikan maksaessa yli kympin on oltava luvassa jotain spesiaalia, ulkomaan elävä, tai tarjonnan ylittävä kysyntä.

Olin positiivisesti yllättynyt artistivalinnoista. Burning Hearts on ollut tutkallani jo pidemmän aikaa. Big Wave Riders on ollut hyvin esillä tässäkin blogissa ja odotin innolla miltä bändi soundaa kunnon venuella. Hykertelyä herätti myös pääesiintyjä French Films, joka on viimeaikoina päässyt nauttimaan menestyksestä niin kotimaassa, kuin Euroopassakin. 

Väkeä oli alusta asti ihan mukavasti. Ensimmäinen bändi aloitti vasta klo 23. Yleisöä valui sisään YO-talolle aina klo 00 asti. Viimeiset tyypit tosin tulivat mestoille vasta viisi minuuttia ennen French Filmsiä. Aika rikasta. Soittojärjestystä kun ei edes oltu ilmoitettu  ennakkoon.

Olen potenut aina toukokuisen Brightonin reissuni jälkeen "Englannin jälkeistä krapulaa". Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että olen mieltänyt kaiken suomalaisen paskaksi. Jopa kaikki hyvät asiat. Paskaa, paskaa, paskaa, paskaa. Burning Hearts kuitenkin oli kaikkea muuta. Yhtye toi puoleksi tunniksi Brightonin YO-talolle. Burning Hearts on  hiffannut mistä on kyse. Koneelta tulee taustoja, laulajalla on syna, kitaristi ja basisti vaihtavat soittimia, kaikki laulaa. Konerummut ja aidot rummut päälleikkäin. Aijaijai mitä hunajaa korville. En uskonut törmääväni näin hyvään bändiin Suomessa.

Pakko antaa propsit myös YO-talon loistavalle talon miksaajalle. Burning Hearts soundasi todella isolta ja selkeältä. Oikeestaan ainoat asiat, jotka eivät olleet napissa olivat välispiikit. Solistia selvästi sieppasi yleisön passiivisuus. Kommentit, kuten "Yhden jalka näytti vipattavan takarivissä. Säälittävää." (edit: korjaus ei säälittävää, vaan tätä lisää.)  ja "Olette varmaan tulleet tänne suoraan Staminan keikalta, niin jäykän näköistä meininkiä", eivät ole parhaita yleisönsulattajia. Tai sitten ovat, sillä näiden näpäytyksien jälkeen jengi alkoi joraamaan. Mielestäni  meiningin kuitenkin tulisi lähteä lavalta ja tarttua yleisöön, ei toisin päin.

Heti Burning Heartsin lopetettua eturiviin alkoi kerääntymään trendikkään näköisiä tamperelaisnuoria. Pystyn kuvittelemaan millaiset kissan päivät heillä oli, BWR ja French Films samassa illassa. Tällä kertaa BWR soundasi hyvältä. BWRn miksaaja selvästikin tiesi miltä bändin kuuluu kuulostaa. Lyhyen linjacheckin jälkeen miksaaja taikoi bändille lähes levytasoiset soundit. Täysin erilaiset kuin Burning Heartsilla, mutta musatyyliin sopivat. Kitarat olivat kuulaat, laulu efektoitu ja basso länkyttävä.

BWR oli livenä erittäin energinen. Bändi soitti tiukasti ja solistikin oli tällä kertaa todella napissa. Parhainta antia olivat "wuuuu"-kohdat, joissa  koko bändi lauloi messissä. BWR soitti aika monta uutta biisiä. En tuntenut puoliakaan biiseistä, jonka takia keikka tuntui vähän pitkältä. Voi myös olla, että aloin tässä vaiheessa olemaan jo vähän maistissa. Muuten, jätkillä ei ollut aurinkolaseja päässä. Se hämmensi. Ilmeisesti unohtivat Helsinkiin. Eikö BWR ja aurinkolasit ole vähän sama kuin Mötley Crüe ja Jack Daniels?

Osittain humalatilani takia, osittain myöhäisen aikataulun (01.00) takia minulta jäi suurin osa French Filmsin keikasta näkemättä. Mitä keikasta kuitenkin jäi mieleen oli ensinnäkin se, että soundin kanssa oli ongelmia. Bändin oma miksaaja oli ensimmäinen, joka astui YO-talon akustiseen kuoppaan. Paikka nimittäin on hyvin arka liian kovilla voluumeilla ja luukuttaminen YOlla johtaa epämääräisten taajuuksien korostumiin ja määrittämättömään meluun. Tämän lisäksi bändiltä hajosi kitaravahvistin ensimmäisen biisin jälkeen. Perjantai 13. Kyllä kyllä.

Ulkoisesti bändi muistutti hesarilta kasattua juopporetkuetta. Olikin pienoinen yllätys, kuinka jumalattoman tiukasti soitto kulki. Bändi aloiti keikan uuden sinkkunsa When people like you filled the heavens kanssa. Hyvä biisi. Livenä lähes punkilta kuulostanut kappale olisi yhtä hyvin voinut soida Liverpoolilaisen kapakan jukeboxista joukkotappelun taustalla. En osaa tarkalleen sanoa, minkä biisin kohdalla lähdimme seuralaiseni kanssa himaan. Bileet olivat kuitenkin vasta alkamassa. Sääli.