Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minä ja Ville Ahonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minä ja Ville Ahonen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. elokuuta 2013

Lavalla: Flow Festival 2013

Flow-rakkautta
Flow Festival, festivaalien pyhä graali vastaanotti minut jälleen lämpimin, jopa hellin ottein. Viime vuonna käänsin selkäni tälle kaikin puolin loppuun mietitylle festivaalille. Tänä vuonna vihdoin ymmärsin miksi.

En antanut saman virheen toistua vaan sen sijaan, että päässäni keskityin Flow Festivalin muuttamiseen, keskityin niihin miljoonaan asiaan, jotka tekivät Flow'sta oman rakastettavan itsensä. Oli elokuu ja minä olin viljaa.

Sisään päässeitä Flow-iloittelijoita
Muutama sana jonoista. Niitä ei ollut. Unohtakaa kaikki mitä iltapäivälehdet kirjoittivat Flow'sta. Lippujonot eivät olleet niin pitkiä, vessajonoista puhumattakaan. Tiskeillä oli ruuhkaa vain silloin kuin teltoissakin oli ruuhkaa, ja let's face it, senhän nyt pystyi ennakoimaankin.

Sinisen teltan viereiseltä patiohärpäkkeeltä
Alue oli todella kiva tänä vuonna. Isoimmat pointsit siitä, että anniskelualueita oltiin kasvatettu siinä määrin, että alueella pystyi kävelemään melko huolettomasti paikasta paikkaan juoman kanssa. Tuntui siltä, että pahimmilta pullonkauloilta oltiin onnistuttu välttymään.

Erinomaisia ruokakojuja
Viime vuoden raportissani kirosin Flow'n yläluokkaisesta ruokatarjoiluista. En tiedä mikä oli tänä vuonna muuttunut. Ehkä asenteeni, mutta ehkä myös Flow'n hintataso. Lisäksi tuntui siltiä, että tarjonta oli kasvanut entisestään ja sieltä parhaasta päästä, eli paikallisten ravintolayrittäjien suunnalta. 

Hinnat olivat melko maltilliset, esim. Heineken (0,33l) oli 5,5e (+1e pantti), sidu euron enemmän ja oikeasti laadukkaista raaka-aineista täyttävää ruokaa sai  5e eteenpäin. Itselleni Flow-ruokailu maksoi vain 6e hoksattuani erinomaisen, joskin kuvissa ei-niin-mehukkaan-ja-ison näköisen "lihaleipäkojun helmen" (kuvassa) mustan teltan vieressä.

Tämä beibi piti nälän loitolla
Oma Flow'ni pyöri melko pitkälti WC-alueen, päälavan ja sinisen teltan väliä.  Keikoilla ja vessassa ravaamista. Olisi kiva lukea  reportaaseja myös siitä kaikesta muusta mielenkiintoisesta oheisohjelmasta mitä viikonlopun aikana tapahtui ympäri alueen eri kolkkia.

Kiersimme alueen kokonaisuudessaan läpi vain kerran. Pientä lavaa ja puuhanurkkausta oli jos jonkinlaista. Pieniä väyliä ja lekottelualueita. Flow'ssa olisi voinut viettää päivää aamusta iltaan. Olisi vain pitänyt osata ottaa alue omakseen. Minä en osannut, joten tyydyin telttajuoksuun. 

Näkymä sinisen teltan vierestä päälavalle
Ja voin vain kertoa, aikataulut olivat piukassa. Kokoajan kolme mielenkiintoista aktia päällekkäin. Piti tehdä valintoja. Varsinkin kun lavojen edustuvat pakkaantuivat täyteen jengistä jo vähintään vartti ennen keikkojen alkua. Etenkin sininen teltta tuntui paikotellen niin täyteen ammutulta, ettei telttaan yksinkertaisesti mahtunut sisään.

Täyteen ammuttu sininen teltta
Oli aika makeaa nähdä miten hienosti Flow'ssa jengi otti haltuun bändejä. Festivaalille ei todellakaan oltu tultu vain esittelemään vaatteita ja minglaamaan, niin kuin kriittisimmät väittävät. Siellä palvottiin musiikkia ja jorattiin. Pahasti vaikutti siltä, että Flow'n kävijät olivatkin ehkä niitä todellisia musiikin hevijuusereita.

Ja aasinsillan kautta päästäänkin itse asiaan, eli musiikkiin. Kuten jo esilämmöissä kirjoitinkin, kaikkia bändejä ei voinut nähdä, sattumalle on jätettävä sijaa. Tällä kertaa sattumalle jäi ehkä liikaakin sijaa, sillä ehkä juuri sattuma, tai sitten onnistunut anniskelu veivät allekirjoittaneelta Alicia Keysin keikan lisäksi koko festivaalilauantain mukanaan. Heräsin nimittäin launtaina Tampereelta. Ainiin ja missasinhan minä myös Bat For Lashesin.

Perjantain viimeisiä kuvia iPhonessani
Pääsin Flow'hun mukaan pikku viiveellä, koska pääsin lähtemään Tampereelta Helsinkiin vasta viiden junalla. Kun saavuin kello seitsemältä alueelle, oli Rubikin keikka jo täydessä vauhdissa.

Rubik
Alkuun on pakko todeta, että olen oppinut rakastamaan Rubikia. En hiffannut bändiä silloin kun kaikki muut olivat tohkeissaan siitä. Toivon, että laiva ei ole vielä purjehtinut. Haluaisin nimittäin viettää vielä monta hyvää vuotta uuden rakkaani kanssa.

Rubikin keikka oli loistava. Eksoottisiin väreihin pukeutuneet hameshamaanit teemana yllätti. Asut olivat todennäköisesti jotain Tehtaan tuotoksia ja ne antoivat aurinkoiselle kesäpäivälle lisää syytä hymyyn. Erityisesti mieltä lämmitti Ms. Doubtfiren näköinen monitoimimies lavan keskiössä. Bändissä oli jotain kovin Sydän, sydänmäistä, ja se oli jees.

Rubik soitti hyvän blendin vanhaa, mutta enimmäkseen uutta. Jopa uusinta Fake Music Mixtapeaan. Oli kuitenkin selvää, että isoimmat riemastuksen tunteet herättivät Solarin hittibiisit. Ja syystä. Vaikka uusimman tekeleen biisit ovatkin kryptisyydessään loistavia, on hyvä muistaa, että kaiken sen tilpehöörin alla Rubik on vain yksinkertaisesti nerokasta pop-musiikkia.

Minä Ja Ville Ahonen
Sinisessä teltassa meininki oli harrasta. Minä ja Ville Ahonen oli kerännyt teltan täydeltä porukkaa. Oli jotenkin todella lohdullista nähdä kuinka moni oli löytänyt MVAn. Olen aina ajatellut, että olen yksin MVA-ihastukseni kanssa, mutta teltan tuhatpäinen yleisö osoitti epäilykseni vääriksi.

En ollut nähnyt MVAta vuosiin. Näin yhtyeen viimeksi pienessä max. 100 hengen pubissa, Tampereen Artturissa. Yhtye oli juuri julkaisemassa debyyttiään ja muistan rakastuneeni yhtyeeseen siinä ja silloin. Olikin aika tajunnan räjäyttävää nähdä tuo samainen bändi nyt toista kertaa, ja festivaalilavalla. Show oli iso, biisit olivat isoja, bändi oli extrasoittajineen iso ja soundi monipuolinen.

Totuus kuitenkin on, että MVA, ainakin minulle, on se yhtye, jota kuuntelen yksin kotona. En edes kaiuttimista, vaan kuulokkeilla. Kun haluan pois tästä maailmasta, astun MVAn maailmaan. Hullujen huoneelle Mian seuraksi.

Oli siis hyvin vaikea saada sitä samaa tunnetta keikalla tuhannen ihmisen ympäröimänä. Vaikka bändi parhaansa tekikin. Keikan alussa mietin, että ymmärtävätköhän bändin jäsenet itsekään kuinka tärkeää musiikkia he esittävät lavalla. Tuplatarkistin Ville Ahosen kasvoilta, hän kyllä ymmärsi.

K-X-P
Minussa on puoli, joka haluaisi fanittaa K-X-Ptä. Minussa on myös puoli, joka haluaisi näpäyttää K-X-Ptä. Bändin musiikki on todella toimivaa ja Flow'n muutaman biisin livetsekkauksen jälkeen on todettava, että myös livekunto on hyvä. Silti jokin haroo vastaan.

Flow'ssa ongelma oli ehkä mustassa teltassa, joka oli K-X-P:n aikana äärimmilleen pakattu. Lavalle oli vaikea nähdä. Kuva on otettu mustan teltan anniskelukorokkeelta, josta sieltäkään hädin tuskin näki lavalle. Olin iloinen, että K-X-P oli kerännyt niin ison yleisön, sillä kuulopuheiden perusteella näin ei ole ollut joka paikassa. 

Kendrick Lamar
Voi Kendrick Lamar ja pettymysten kanahäkki. Dr. Dren ja Snoop Lionin suojatti. Ei hemmetti.  Kuten kuva kertoo keikankatseluspottini ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta sijaintini yleisössä ei ollut ainoa asia mikä oli pielessä tämän maailman kuumimpiin uusiin räp-nimiin kuuluvan nuorukaisen keikassa.

Ensinnäkin Lamarin live-esiintyminen oli pienieleistä ja egoistista. Lavalla ei liikuttunut juuri mikään muu, kuin hallitusti lavan vasemmasta laidasta oikeaan hitaasti kävellyt huppupäinen Lamar. Mahtuipa settiin biisejä, jossa herra vain seisoi paikallaan ja tuijotti yleisöä.

Kertsit, ja oikeastaan kaikki "lauluosuudet" tulivat nauhalta. Laiskuutta? Ehkä. Ei se mitään jos ei osaa laulaa livenä, mutta siihen kun ympätään vielä miksaustaidoton FOH, niin avot. Takariviin Lamarin keikasta kuului hevirumpalin setiltä kuulostava rummutus, tasainen 60 Hz bassojyrä, sekä räpit. Bändin muut soittajat jäivät mysteeriksi. Oliko niitä?

Moderat
Lamarin jälkeen koitimme päästä katsomaan Cat Poweria siniseen telttaan, mutta kuten aiemmin mainitsinkin oli teltta niin täynnä, että ei ollut mitään jakoa. Tyydyimme poistumaan alueelta toviksi ja kävihän siinä juuri niin, että Alicia Keys jäi näkemättä. Voi räkä. Alician keikkaa olin odottanut. Sattuma vei mukanaan. Minkäs teet.

Onneksi Alician jälkeenkin vielä tapahtui, ja tapahtui isosti. Sillä kello 00.10, rakastuin. Saksalainen bassotykitys vei suomipojan sydämen. Moderat oli ennakkohypetyksen veroinen. Yhtye oli onneksi tullut tutuksi jo ennen Flow'ta, joten tunnistin osan biiseistä. Voisin kuvitella, että jos Moderatin materiaali olisi ollut tuntemattomampaa, olisi keikkakokemus voinut olla vähän vaikea. Tai no, en tiedä. Niin kovaa biittiä PA tuuttasi, että kyllä se olisi saanut kamelinkin liikkumaan.

Moderat jäi ehdottomasti mieleen yhtenä kovimmista Flow-nimistä. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen bändi sellaisillekin, joille perinteinen jynkyttele ei toimi. Suosittelen ottamaan haltuun Moderatin tuoreimman albumin. Joo, just sen minkä kannessa on se jäbä, joka kuorii naamansa.

Husky Rescue
Sunnutaini alkoi Husky Rescuen keikalla. Kuten jotkut teistä varmasti muistaakin, yhtye aiheutti allekirjoittaneelle vahvoja mieltymyksen tunteita Tammerfestissa. Tällä kertaa aukesi mahdollisuus nähdä yhtye kotiyleisön edessä, isoilla valoilla ja ylimääräisillä muusikoilla.

Ja hyvältähän se näytti ja kuulosti. Joskin perjantaisen samalla lavalla esiintyneen Moderatin jälkeen olisin vain toivonut enemmän äänenpainetta ja väkivaltaisempaa biittiä. Husky Rescuen keikka oli hyvä sunnuntaipäivän avaus, mutta mielestäni se olisi voinut olla niin paljon enemmänkin.

Tunnelma oli koko keikan ajan odottava, ja toisin kuin Tammerfestissa varsinaista kliimaksia ei missään vaiheessa tullut. Onneksi Husky Rescue sai kuitenkin esiintyä lähes täydelle siniselle teltalle ja jengi kyllä diggaili.

Public Enemy
Ja jos moitin tuoretta hiphop-tähti Kendrick Lamaria, niin pieni kritiikin kukkanen on annettava myös hiphopin veteraani Public Enemylle. Kun kuulin, että Public Enemy oltiin saatu hankittua Flow'iin, hypin innosta. Sillä, onhan varmasti jokaisen joskus skeittaamista harrastaneen jantterin kuulokkeissa jossain vaiheessa soinut myös kyseisen artistin träkit.

Nyt kun vihdoin pääsin todistamaan koko kavalkaadin nykyisessä loistossaan, en olisi voinut olla enempää pettynyt. Public Enemyn show ei ollut mikään musiikkiesitys, vaan ihan totaalisen kaoottista sirkusta, jossa ei ollut punaista linjaa. Ei päätä, ei häntää.

Esityksessä ei ollut selvää huipentumaan, mutta useita mahalaskuja. Yhtenä mainittakoon Nirvanan hittibiisi Smells Like Teen Spiritin mauton ja Numetal-henkinen sämpläys. Pyhäin häväistys. Ainiin, ja kerroinko jo, että yhtyeen poliittinen agenda oli hieman ruostunut vuosien varrella?

HAIM
Siinä missä Public Enemy nykymuodossaan oli ihan totaalista B-stockia, nuorta engergiaa huokuvan kalifornialaisen sisarkatras HAIMin keikka oli kaikkea muuta. Kuunnellessani HAIMia ennen Flow'ta, olisin voinut vannoa, että HAIMin keski-ikä olisi ollut lähempänä 40 ikävuotta.

Tulikin melkoisena yllätyksenä, että lavalle marssi kolme kakskytjotain mimmiä ja studiorumpali. Ja voi kissanhiekkalapio millaisella sykkeellä bändi soitti. Siskot lauluivat hyvin ja huokuivat itsevarmuutta. En muista milloin olisin ollut niin innoissani jonkun tuntemattoman bändin livestä.

Nyt muiden Flow-arvioita lukiessani olen huomannut kuinka paljon ärtymystä ja eripuraa yhtyeen keikka on aiheuttanut. Hyvä, juuri näin. BBC äänestää vuoden potentiaalisimmaksi yhtyeeksi ja Suomen rokkipoliisit polttavat sormensa. Sanotte mitä tahansa, mielestäni HAIM oli ehkä viikonlopun positiivisin yllättäjä. Jos yhtye tulee Suomeen klubikeikalle aion ehdottomasti mennä katsomaan, ja nauttimaan, perkele.

Of Monsters And Men
Ja takaisin åäälavalle. Voi ihanat islantilaiset, mistä edes alottaisin. No aloitetaan vaikka siitä, että kuulin ensimmäistä kertaa Of Monsters And Meniä joskus viime vuoden lopussa. Rakastuin välittömästi. Ehkä johtuen heidän kappaleesta King and Lionheart, jonka omin välittömästi itselleni.

Nyt vuoden odotuksen jälkeen sain viimein nähdä yhtyeen livenä ja ensinnäkin Flow'lle kiitos siitä, että toitte tämän varmasti ns. hinnoissaan olevan yhtyeen Suomeen näin nopeasti. Keikka oli itselleni nautintoa alusta loppuun. Häkellyttävää kuinka kaikkien niiden kauniiden kappaleiden, melodioiden ja lyriikoiden takana on vain tavallisia ihmisiä.

Of Monsters And Men on ainakin itselleni edustanut jonkin asteista musiikillista täydellisyyttä. Ainakin oman genrensä tiimoilta. Nyt se äänikuva sai tuekseen hymyileviä islantilaisnaamoja ja lämpimiä muistoja.

Disclosure
Disclosurea kerkesin nähdä vain viimeisen neljän kappaleen ajan. Ja kuten kuva antaa ymmärtääkin, telttaan ei Matti Myöhäisenä ollut enää mitään asiaa. Onneksi bileet olivat kohdillaan myös teltan ulkopuolella.

Kuin jo niin monet ennen minua, voin vain lisätä vettä myllyyn. Disclosure oli kyllä ihan hullun kovaa tykittelyä. Musta teltta oli täysin alimitoitettu yhtyeelle, mutta niille, jotka telttaan mahtuivat oli kissan päivät.

Ei sinäänsä mitään lisättävää muiden ylistykseen keikasta. Disclosurella oli kaikki kohdillaan, visuaalit, valot ja miksaus. Yhtye toi Lontoon kuumimman yökerhon tunniksi Helsinkiin ja kaikki vieraat olivat tervetuleita.

Kraftwerk
Sitten päälavalla starttailikin jo se kaikkein odotetuin esiintyjä. Vaikka Of Monsters And Men olikin omalla muistilapullani isommailla fontilla, ei ollut mitään epäselvyyttä kuka oli Flow'n pääesiintyjä tänä vuonna.  

Kraftwerkin keikan alkaessa kehoni täytti epäilyksen tunne. Olenko oikeasti Kraftwerkin keikalla? Tämä tunne, voimistettuna (onnistuneen, sanoi kuka tahansa mitä tahansa) 3D-grafiikan luoman WTF-efektin kanssa pyöri pääni villiä hämmennyksen ympyrää ensimmäiset neljä kappaletta.

Jonka jälkeen tajusin, että ei jumalauta, olen ihan oikeasti Kraftwerkin keikalla, siis (The) Kraftwerkin keikalla. Se lämmön määrä mikä toistaan tutumpien klassikkomelodioiden kuuleminen Suvilahden yössä herätti oli ihan sanoin kuvaamatonta. Jumalauta, Kraftwerk jumalauta!

Flow ja Suvilahden yö
 Ja piakkoin se olikin jo ohi. Siis omalta osaltani, sillä juna-aikataulut eivät antaneet yömatkaajalle periksi. Jouduin jättämään Kraftwerkin keikan puolitiehen ja sehän harmitti. Mutta lähdin tänä vuonna Flow'sta hymy naamalla, muistellen kaikkea mieletöntä, mitä matkan varrelle oli mahtunut.

Kiitos Flow! Toivottavasti näemme ensi vuonna taas. Ja sen jälkeenkin.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Nosto: Flow 2013 esilämmöt

Flow festivaali-aluetta (c) Marina Ekroos 2012
Tänään se varmistui. On nimittäin iloni ilmoittaa, että WNSAC raportoi teille tänäkin vuonna festivaalien pyhästä graalista, jos ei nyt kuninkaasta, niin vähintäänkin prinsessasta, Helsingin Flow festivaaleilta.

Flow on aina vuodesta 2007 asti ollut mulle se tärkein festivaali. Olin nuori ja etsin vaihtoehtoisia juttuja. Coco Rosie, Architecture In Helsinki ja !!! esiintyivät silloin huomattavasti pienempikokoisemman Flown päälavalla. Olin varma, että Flow tulisi olemaan minulle se ainoa oikea festivaali.

Vuodet kuitenkin muuttivat minua ja Flowta. Kasvoimme jossain määrin erilleen. Flow lähinnä kokonsa ja tarjontansa puolesta, minä taas vaatimuksieni kanssa. En ollut tyytyväinen Flown uuteen alueeseen ja massiiviseen kokoon. Ohjelmistosta en ole koskaan voinut valittaa. Hipsteriys tuli, muotigurut ottivat Flown omakseen. En enää tiennyt kuka olen.

Kävin Flowssa tekemässä juttua viime vuonna ja vaikkakin festivaali teki jälleen lähtemättömän vaikutuksen, en onnistunut nauttimaan olostani. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma, että ongelmana olin minä. En heittäytynyt festivaalin vietäväksi, vaan sitä vastaan.

Päätin tänä vuonna ottaa uuden erän. Ja sen lisäksi, että Flown ohjelma on mielestäni parempi, kuin koskaan aiemmin, olen päättänyt valmistautua festivaaleille säkillisellä hyviä, kesäisiä ajatuksia.

Jos jotkut vielä empivät päätöstään lähteä Flowlle, tässä hyvä kysymys: Pystytkö antamaan itsellesi anteeksi, jos et tule Flow festivaaleille tänä vuonna? Ei muuta kuin Flow-soittolista pyörimään ja aprikoimaan.

Tässä omat alustavat menotärppini Flow festivaaleille 2013:

KESKIVIIKKO

The Knife (SWE)

PERJANTAI

Alicia Keys (US)
Cat Power (US)
Rubik
K-X-P
Minä ja Ville Ahonen
Satellite Stories
Dalindèo
Yöt

LAUANTAI

My Bloody Valentine (IE)
Beach House (US)
Azealia Banks (US)
Jaakko Eino Kalevi
Karri Koira
Aino Venna
Pää Kii!
Lau Nau

SUNNUNTAI

Kraftwerk 3D Show (GER)
Bat For Lashes (UK)
Grimes (CA)
Godspeed You! Black Emperor (US)
Of Monsters And Men (IS)
Disclosure (UK)
Alunageorge (UK)
Husky Rescue
Antero Lindgren
    

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Biisi: Risto Juhani - Aurora


Pieni viikkokatsaus näin alkuun, nimittäin SIN COS TAN julkaisee uuden albumin syksyllä. Levyn ensimmäistä singleä lupaillaan kuultaville 13.9.2013. Sinkun nimeä, tai muutakaan tietoa ei ole vielä tarjolla. Voisin kuitenkin veikata, että jälleen on lupa odottaa hyvää.  Sinkkua odotellessa bändin voi bongata keikoilla mm. Ruisrockissa ja Helsingin Juhlaviikoilla. 

Toivottavasti myös jossain vaiheessa SÄHKÖÄ-klubilla. Pakko mainita muuten, että koska yhtyeen keikkamyynnistä vastaa, tai ainakin vastasi iso saksalainen ohjelmatoimisto, on meidän keikkakyselymme jääneet jonnekin kontaktointilomakkeen ja ohjelmatoimiston väliin. Jos joku tuntee Hulkkosen, niin voisi vinkata, että olisimme kovasti kiinnostuneita buukkaamaan yhtyeen, mutta mielellämme tekisimme sen ilman saksalaisia välikäsiä.

Ja asiaan. Saanen esitellä teille uuden uutukaisen biisin Risto Juhanilta. Risto Juhani on helsinkiläinen singer-/songwriter Helsingistä. Risto Juhanin kakkosalbumi, jolta sinkku Aurora on irroitettu, on  kuvaavasti nimetty Pimeä Saari ja sen julkaisee Kioski.

Pakko antaa heti alkuun muutama risu. Mielestäni kansi on tylsä ja mitäänsanomaton. Luulisi, että näin vivahdekkaalle artistille oltaisi saatu aikaiseksi kuvaavampi kansikuva, tai edes promokuva. Varsinkin tietäen, että sama tiimi on vastannut Mirel Wagnerin ilmeestä, joka on aina ollut todella todella upeaa.

Toiseksi mainittakoon, että Auroran soundcloudista ei ole vapautettu widget-toiminnetta, joten biisin upottaminen ei tällä hetkellä onnistu. Toivon, että tähän saadaan pian muutos, mutta toistaiseksi biisin voi kuunnella seuraavan linkin kautta täältä.

No mutta, se niistä risuista. Risto Juhanin debyytti Luuranko, joka julkaistiin 2007 on mennyt minulta täysin ohi. Pitääkin varmaan nyt skarpata, sen verran hienoa musiikkia Risto Juhani tiputtelee. Mieleeni tulee Joose Keskitalo ja Ville Ahonen, silti sanoisin, että Risto Juhani on täysin oma lukunsa.

On selkeää, että Risto Juhani on erinomainen kitaristi ja Auroran kaunis näppäily vie kappaletta teille tuntemattomille. Jousilla ja pianolla höystetty biisi maalaa taustalleen leirinuotion, jonka ääressä ei ole juotu kaljaa, eikä grillattu makkaraa, vaan kuivattu sateen kastelemia vaatteita ja nukuttu yksinäisiä öitä.

Haluaisin hypettää mehut irti tästä kappaleesta, mutta en lähde sen enempää ylisanoilla pilaamaan Risto Juhanin meininkiä. Sen sijaan tiivistän koko homman yhtyeen sanaan ja se sana on herkkä. En näkisi tulevalla levyllä yhtään menobiisiä, en ainakaan jäisi kaipaamaan niitä, sillä olisi hyvin vaikea kuvitella Auroran kylkeen mitään radiohittiä. Toisaalta samaa ajattelin Ville Ahosenkin materiaalista, kunnes herra yllätti Ennen Kuin Kuolen-kappaleellaan.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Nosto: Hipsteriyden ydin


Hyvää sunnuntaita, tai sen puolesta ihan hyvää mitä tahansa päivää minä satut tätä tekstiä lukemaan. Tänään päätin jakaa teidän kanssanne muutaman aatteen hipsteriydestä.

Hipsteri (engl. hipster) on slangisana, jota on 2000-luvulla käytetty väljästi kuvaamaan kaupunkilaista alakulttuuria, johon kuuluu indie-musiikin harrastus ja grungen tavoin työväenluokkainen pukeutuminen. Hipsterit lainaavat ja yhdistävät aiempien nuoriso- ja vaihtoehtokulttuurien vaikutteita, usein ironisesti.

En tiedä teistä, mutta minua on kutsuttu useasti hipsteriksi. Viimeksi eilen kun olin lähdössä töistä. Olin laittamassa nappeja korville kun kollegani kysyi, mitä musiikkia kuuntelen. 

En ehtinyt vastaamaan kun hän jo lisäsi "...varmaan jotain hipsteripaskaa". Pienen hiljaisuisuuden jälkeen vastasin "..jotain sellaista". Hän lisäsi ivalliseen sävyyn, "...Gloria Estefanin greatest hits?"

"...jotain sellaista", vastasin. Vastasin, vaikka eihän mulla ollut siinä vaiheessa hajuakaan mitä biisejä Estefanilla edes on. Nyt tiedän ja sanon vain, että onhan Conga nyt pommi biisi.

Minä välitän miltä näytän. Olen 25-vuotias, pukeuden siististi, käyn parturissa kerran kuukaudessa, käyn lenkillä, kylppärini kaapista löytyy Beckham-hajuvesi  ja katson peiliin ennen kuin lähden töihin. 

Tekeekö se minusta hipsterin? Vai kenties se, että hiukseni ovat leikattu muodikkaasti, farkkuni ovat kireät ja pidän converseja? Onko Tomi Björk hipsteri? Onko hipsteriys negatiivinen asia? 

Ei kukaan ainakaan ole tuonut hipsteriyttä koskaan positiivisessa valossa esiin. Itse olen ylpeä edellä mainitsemistani asioista. En ainakaan ole kuten kollegani, läski pahalta haiseva kaappialkoholisti.

Ehkä minä olen hipsteri. Ylpeä, naurettava hipsteri. Hento, ehkä vähän jopa poikiin päin kallistunut hipsteri. Hipsteriydessä ei ole mitään pahaa, se on vain muoti-ilmiö. Kyllähän näitä on nähty. 

Ja enpä ainakaan ole kultalusikka kädessä maailmaan syntynyt päämäärätön juppi. Kaikki mitä omistan on omalla rahalla ostettua.

Käyn töissä. Olen siitä todella ylpeä. Ajoin levy-yhtiön ylös ja alas. Olen siitäkin ylpeä. Ja tulen olemaan ylpeä vielä monesta muustakin asiasta.

Ja ainiin. Soittimessani ei soinut Gloria Estefan, eikä mikään muukaan hipsterpaska. Vaan Minä ja Ville Ahosen Mia. 

Mian jälkeen Blink 182, jonka jälkeen tyyppasin Husky Rescuen uuden ja vaihdoin Eevil Stöön. Hipsteripaskaa. Ainakin nyt tuo Mia. Onhan Ville Ahonenkin hipsteri, varmaan loppubändi myös.
 

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 2



Alkuperäisen ajatuksen mukaan tämän viikon kaikkien postauksien tulisi käsitellä facebookitonta viikkoa, jonka aloitin sunnuntaina. Aloin kuitenkin harkitsemaan tempauksen järkevyyttä. En siksi, että olisin palaamassa facebookiin, vaan siksi, etten millään raaskisi uhrata kokonaista viikkoa yksistään facebookille. 

Lisäksi nämä postaukset tuntuvat lähinnä olevan korvike kaikelle sille, mitä normaalisti postaan facebookiin pienemmissä määrissä. Että niin, onko tämä kaikki sitten kuitenkin itsepetosta.

Oli miten oli, nyt ei tule ainakaan hengailtua  facebookissa ihan hengailun vuoksi. Kerkeää tekemään asioita, lähes tylsyyteen asti. Sen lisäksi, että olen ensimmäisen kerran kahteen vuoteen ehtinyt oikeasti säveltää musiikkia ja demottelemaan, olen ehtinyt kuuntelemaan musiikkia.

Eilisen postauksen jälkeen olo oli melko ahdistunut. Onneksi olo meni illan mittaan ohi ja tänään aamulla fiilis oli taas todella hyvä. Peräti niin hyvä, että meinasin höynäyttää itseni päivittämään statukseni.

Koen, että ajatuksenjuoksuni on selkeämpää. Vielä ennen sunnuntaita, aina kun olin pääsemässä kiinni hyvään ajatukseen, kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin oliko joillain toisillakin joitain hyviä ajatuksia.

Naurettavaa, mutta totta. 

Nyt on tullut funtsittua. Esimerkiksi eilen vietin pitkän tovin miettien Nalle Östermanin blogitekstiä. Olin lukenut sen jo aiemmin, mutta en ajatuksella. Tekstissä ennen kaikkea seuraava osio pisti miettimään:

"Tehdään kaksi asiaa välittömästi selväksi: minä rakastan musiikkia. Minä inhoan musiikkiteollisuutta.

Musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Kun kirjoitin ensimmäisiä juttujani Rumba-lehteen 1980-luvun lopulla, en kirjoittanut niitä päästäkseni musiikkiteollisuuteen.

Kirjoitin niitä rakkaudesta musiikkiin. Eräänä päivänä huomasin olevani osa musiikkiteollisuutta.


Siitä kesti vielä pitkään huomata, kuinka monen musiikkiteollisuuden ihmisen aurinkoisen hymyn taakse kätkeytyy valheellista petollisuutta ja kieroa laskelmointia."

Todella hienosti ja rohkeasti sanottu. Tavallaan Nalle on kaikessa ristiriitaisuudessaan melko inspiroiva henkilö.  Jotenkin samaistun tähän Nalleen, jota en tunne, mutta taas tavallaan uskon tuntevani.

Näen itse Suomen musiikkiteollisuuden vain pienen kivenhakkaajien salaseuran ylläpitämänä lavasteena. Lavasteena, jonka takana taataan mahdollisimman monen ketkun tasainen ja mielellään mahdollisimman korkea elintaso.

Onneksi elämme musiikkiteollisuuden murroksessa ja tuo lavaste on romahtamassa, sillä (lainaan) musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Ehkä romahduksen myötä myötähäpeää aiheuttavan Emma-gaalankin televisiointi vihdoin lopetetaan.

Tällaista pohdintaa tänään. Haluaisin lopettaa postauksen Minä Ja Ville Ahoseen. Minä Ja Ville Ahosen debyytti sai minut aikoinaan lopettamaan musiikin tekemisen. Se oli mielestäni täydellinen albumi. Onneksi se ei jäänyt ainoaksi, sillä Mia on osoittanut, että täydellisyyttä on monenlaista ja muotoista. Pitää vaan osata pitää silmät auki.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Biisi: Minä ja Ville Ahonen - Ennen Kuin Kuolen


Ei näytä laantuvan tämä kirjoitusinto. Ei se mitään, taotaan kun rauta on kuumaa. Alkuvuosi on siitä hienoa aikaa, että silloin tulee aina kaikki makeimmat jutut. Alalla tuntuu olevan sellainen kirjoittamaton sääntö, että pienet julkaisee ennen kesää ja isot kesän jälkeen.

Mietin tätä kirjoittaessani kumpaan kastiin Minä ja Ville Ahonen kuuluu. Toisaalta, ihan selvästi niihin pieniin, mutta lähemmin tarkasteltuna: Levy-yhtiö on Universal, sinkun tiimoilta lähestyttiin ainoastaan radioita, ei blogeja. Bändi ei juurikaan ole kosketuksissa faneihinsa, facebookiin postataan niukasti ja harkiten. Bändi esiintyy lähes poikkeuksetta joko isoissa tapahtumissa, tai korkealla lipunhinnalla itseään isompien ja usein tylsempien artistien kanssa.

Tavoitteet ovat siis selkästi "isojen" puolella. Isot tavoittelevat laajoja kuulijakuntia ja isoja tienestejä. Tässä ei ole mitään vikaa. Ristiriita kuitenkin syntyy siinä tärkeimmässä, eli musiikissa. Ahosen marginaalipoppi vetää itsensä kaupallisimmillaankin tiukasti "pienten" puolelle. Tähän on kaksi ihan selkeää syytä. Yksi, Ahosen lyriikka ei sovi kansan suuhun. Ahosen kappaleet käsittelevät aiheita, joista Suomessa "ei ole sopivaa" puhua ääneen. Toinen syy on Ahosen omintakeinen lauluääni.

Kun kuulin, että Johanna Kustannus myi itsensä isolle pahalle Universalille, vuodatin kyyneleen. Triani sai fudut, se oli huono merkki. Aloin odottamaan milloin bändejä aletaan potkimaan pihalle. Olin jo Ahosen edellisen levyn kohdalla epäileväinen, jäisikö diili yhden levyn pituiseksi. Vaikka albumi onkin minun levyhyllyni kruununkivi, olisin voinut vannoa, että myyntiluvut eivät yltäisi mairitteleviksi. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä, koska kuinkas kävikään, Delay Trees ja Cats On Fire saivat lähteä Trianin matkaan. Minä ja Ville Ahonen jäi.

Mielestäni Universalille jääminen oli kuitenkin virhe. Tai ei niinkään. Oli Universalilta virhe olla antamatta Ahoselle kenkää. Mielestäni isoille levy-yhtiöille sopivat isot artistit, tai sellaisiksi pyrkivät pienet artistit. Majorit eivät koskaan ole osanneet tehdä marginaalilevyjä. Sen sijaan, majorit ovat jo pidemmän aikaa osanneet ostaa onnistuneiden marginaalilevyjen julkaisseita pienlevy-yhtiöitä.  Siispä miksi Ahonen? Suomenkielinen, omaperäinen, hyvä tarina. Vähän niinkuin PMMP? Jesse Kaikuranta, kiveksillä?

Enkä sano, että Universalin maine mitenkään tuhoaisi Ahosen uskottavuutta. Mielestäni Ahosen tapauksessa imago on niin vahva, ettei sitä pystyisi horjuttamaan edes osallistuminen Vain Elämää-ohjelmaan. Universal haluaa sijoituksilleen voittoa. Ymmärrettävää, mutta Ahosen kaltaisen artistin kannalta harmillista. Fakta kun on, että Suomessa vaihtoehtoista musiikkia tuntuu kuluttavan ainoastaan musiikkikriitikot ja he eivät ikävä kyllä kuuntele radiota. Levytkin tulevat mukavasti postissa ilmaiseksi.

Oletetaan nyt kuitenkin hetki, että Minä ja Ville Ahosen uusi Ennen Kuin Kuolen sinkku lähtee maanlaajuisilla radiokanavilla soimaan, nousihan Sanokin listoille. Uskotaanko Universalilla todella, että  Novaa kuunteleva keskituloinen kaappikonservatiivi, tai amerikkamielinen Yle-X:ää kuunteleva teinipissis on potentiaalista kohderyhmää. On mielestäni hieman naivia ajatella, että olisi.

Minä ja Ville Ahonen ei mielestäni kuulu radioaalloille. Ei ainakaan sen paskan sekaan, mistä suomalainen formaattiradio koostuu. Ja formaattiradioonhan isot pyrkii, koska siellä tavoitetaan laajimmat kuulijakunnat ja isoimmat tienestit. Minä ja Ville Ahosen kohdalla vaihtoehtoisten markkinointikeinojen hyödyntäminen olisi mielestäni kannattavaa. Loppujen lopuksi yhtyeen fanit, jollaiseksi myös itseni luen  ovat musiikkia rakastavaa, formaattiradioita ja isoja amerikkalaisia levy-yhtiöiksi naamioituneita sijoitusyhtiöitä halveksuvaa sorttia.

Onneksi Universalin mukaantulo ei kuulu musiikissa. Ainakaan tällä sinkulla, tai edeltävällä nettijulkaisu Jumalalta. Kappaleita ei ole ylituotettu. Ne itseasiassa kuulostavat todella hyviltä. Ja tässä selvästikin aukeaa koko jutun juoni. Ei Minä ja Ville Ahosta kiinnosta millä levy-yhtiölle he levyttävät. Heitä kiinnostaa vain se, että saavat tehdä omilla ehdoillaan musiikkia, eivätkä joudu maksamaan omien mastereidensa tuontantoa. Ja tämähän onkin viisasta. Ehkä pilkka, jos tässä sellaista on havaittavissa, oikeasti osuukin Universalin nilkkaan.

Oli miten oli, palataan itse biisiin. Ennen Kuin Kuolen valottaa kivasti tulevan levyn teemoja ja yleisfiilistä. On hienoa, että Ahonen ei ole lähtenyt luomaan debyyttiään uudestaan, vaan selvästi poistunut mukavuusalueeltaan. Odotan maaliskuussa julkaistavaa albumia kuin kuuta nousevaa. Yhtyeeltä toivon hyvän levyn lisäksi alle 10e keikkoja, aktiivisempaa sosiaalisen median käyttöä ja bloggaajien huomioimista markkinointisuunnitelmissa.




#32 Milesmore


Lomalaisen on hyvä postailla ja nyt postataan nopealla tahdilla. Tähän ei kuitenkaan kannata tottua, ainakaan vielä, sillä en tiedä pystynkö pitämään tahtia yllä kun palaan töihin. On taas ollut aikaa kuunnella sähköpostin helmiä ja etsiä uusia nättejä bändejä. Tällä kertaa kirjoitukseni osuu helsinkiläiseen Milesmoreen, joka mielestäni pyyhkäisee tyylitajuisuudellaan vaakalaudalta heittämällä Stupidon TOP10-bändit.

En tiedä Milesmoresta paljoakaan. Tiedän, että bändi on perustettu 2007, jonka jälkeen yhtye käsittääkseni on julkaissut yhden EP:n. Bändistä kasvoi pienimuotoinen indiehitti Helsingin skenessä. Tästä inspiroituneena yhtye lähti studioon äänittämään vuoden indielevyä. Prosessi kuitenkin venyi ja lopulta uupunut yhtye tyytyi lyömään levyn ilmaiseen jakoon ilman sen suurempia serenaadeja. Levynjulkkarikeikkakin jouduttiin perumaan rumpalin loukkaantumisen takia.

Mikään tragedia ei kuitenkaan vie bändin debyytiltä pois sen loistavuutta. Milesmoren nimetön pitkäsoitto on alusta loppuun yhtenäinen ja tuore. Soundit ovat ajan mukaiset, soitto kulkee ja laulu on lähes taivaallista. Alleviivasinko jo tarpeeksi kuinka iso juttu tästä bändistä olisi voinut/voi vielä tulla?

Vaikka levyn julkaiseminen menikin vähän penkin alle, näyttäisi siltä, että yhtye on nousemassa indiekerman joukkoon, hitaasti, mutta varmasti. Nuorgam nosti yhtyeen jo tulevaisuuden bändien joukkoon. Kutsu kävi myös trendikkäälle HIKI!-klubille. Käy kuuntelemassa levy, vaikka Spotarista, tai Bandcampista, tai tilaa se bändiltä fyysisenä.

Menevimpiä helmiä levyllä on Some Nights I See Miami ja Weights. Omaksi suosikikseni levyltä nousi slovarimpaa osastoa edustava Time The Killer, joka jollain tavalla tuo mieleeni Minä ja Ville Ahonen. Linkkaan sen alle kuultavaksi. Hyvää loppiaista.



tiistai 6. marraskuuta 2012

Levy: Jukka Ässä - Mitäs Tässä



Olen säästellyt Jukka Ässän albumin arviota tarkoituksella. Sain levyn jo hyvissä ajoin ennen julkaisua ja olen ottanut aikani sen kanssa. Ässän debyytti on siinä määrin huolella tehty levy aina kappaleista kansigrafiikkaan, että se ansaitsee myös huolella kirjoitetun arvion.

Ässä a.k.a. Salmisen Jukka on tamperelainen pitkän linjan muusikko. Hän on myös 7-vuotiaan tulevaisuuden nimi Eelik:sen isä. En tiedä muista kaupungeista, mutta ainakin Tampereella Ässän debyyttiä ollaan odotettu kuin kuuta nousevaa jo vuoden päivät.

Nyt Mitä tässä-albumia kuunnellessani voin todeta, että odotus on palkittu. Levy tarjoilee 13 hyvin sävellettyä, sovitettua ja ennen kaikkea sanoitettua kappaletta, joista jokainen puolustaa oikeuttaan upeassa albumikokonaisuudessa.

Ässän musiikki on mielenkiintoinen kombinaatio uutta ja vanhaa. Ohimennen hipskelmäksikin ristittyä musiikkia soittava yhtye on kaikessa epätrendikkyydessään todella cool. En ole vieläkään varma onko tästä edes ookoo tykätä. Itse näkisin asian niin, että Ässä saattaa olla uuden trendin airut. Saas nähdä tuleeko GAEAsta tulevaisuuden johtava hipskelmä-leibeli.

Jukka Ässän Mitäs Tässä on ehdottomasti yksi niistä albumeista, joka löytää paikkansa läheltä levysointintani. Yksi niistä, jotka ovat aina lähellä siinä kun niitä tarvitsen. Jossain Minä & Ville Ahosen ja Magenta Skycoden debyyttien välissä.

En tiedä onko sulaa sattumaa, että levyltä musavideobiisiksi irroitettiin juuri blogissani sinkkubiisiksi mantteloitu Juhannus. Olen joka tapauksessa hyvin hyvin onnellinen valinnasta ja haluan jakaa biisin teidän kanssanne.  Juhannus on yksi hienoimmista suomenkielisistä biiseistä vähään aikaan.

Arvio on hyvä lopettaa kansivihkosesta kopioituun lyriikkaan, jota aina silloin tällöin laulan lievästi ylipainoselle kissalleni: "Toivon että tiedät sen / Missä ikinä kuljetkin / Pysyn vierelläs / Vaikka kaikki loppuisi / Rakastan sua aina / Ole juuri niinkuin oot"



sunnuntai 20. toukokuuta 2012

#5 Minä ja Ville Ahonen


Moni teistä varmaan ihmettelee, miksi bloggaan Minä ja Ville Ahosesta vasta nyt kun heidän levynsä tuli jo puolitoista vuotta sitten. Noh. Ensinnäkin siksi, että kuulin huhuja että bändi on tekemässä paraikaa uutta albumia. Toiseksi bändin debytti on kestänyt niin hyvin aikaa, että se kuulostaa minun korvaani yhä yhtä tuoreelta kuin joulukuussa 2010. Kolmanneksi, koska Minä ja Ville Ahosen levy todentotta on yksi hienoimmista suomalaisista levyistä mitä olen kuullut. Haluan antaa vähän krediittiä bändille siitä, mitä se on saavuttanut. Koska Minä ja Ville Ahosta ei vielä blogimperiumissa ole hehkutettu, lainaan vähän ylisanoja muutaman muun Nick Trianin kanssa levyä tehneen suomalaisen bändin bloggauksista. (huom! nimet ja lauserakenteita muokattu)

En muista kuulleeni pitkään aikaan näin miellyttävää ääntä suomalaisella vaihtoehto-orkesterilla. Jos käyttäisin jonkinlaisia tähtiasteikkoja tai pistetaulukkoja, varastaisin muutamat Nuorgamilta ja Nytiltä. Sen sijaan tyydyn vain sanomaan: uskokaa hypeä. Aiemmin saatoin ajatella, että eihän Suomesta muuta hyvää musiikkia tule kuin metallia, mutta se väite ei pidä lähellekään paikkaansa. Voin luvata, että tulen olemaan 50 vuoden päästä se isoisä, joka aina jaksaa muistuttaa lapsen lapsilleen siitä miten "minun nuoruudessani musiikkikin oli paljon parempaa". Olenhan täysin oikeutettu siihen! Itse asiassa jopa hieman hävettää, etten ole kirjoittanut kokopitkää arviota Minä ja Ville Ahosen debyytistä. Se kun on yksi kaikkien aikojen kotimaisista rocklevyistä. Sano oli ensimmäinen levyltä tarjottu maistiainen. Se tyrmäsi välittömästi melullaan. Alkutyrmäyksen jälkeen ajatuksia kerätessäni aloin tajuamaan kappaleen sisuksissa piilevän melodisen voiman. Näiden kahden voiman ristisiitoksesta syntynyt kappale hukuttaa sisäänsä, pitää siellä ja ulos astuu hitusen terveempi ihminen.

Jumalalta ei edusta parasta Minä ja Ville Ahosta, mutta linkitän sen koska bändiltä ei ole soundcloudissa muitakaan kappaleita. Uudelta levyltä voinee odottaa rockimpaa otetta. Ihan hyvä hakea uusia suuntia. Jään odottamaan toiveikkaana uutta albumia. Ällöttävää, että levy tulee Universalilta.


Minä ja Ville Ahonen - Jumalalta by Universalfi