Nosto: Facebookiton viikko, osa 1

Vietettyäni viikonlopun kuumeessa katsoen TED talkseja inspiroiduin miettimään mikä omassa elämässäni on hyvää ja mikä huonoa. Millaiset asiat vievät minua eteenpäin ja millaiset eivät.

Mietin myös järkeviä tapoja käyttää se pieni aika, mitä työnteon ulkopuolelle jää. Mietin mikä ruokkii luovuutta ja mikä tyrehdyttää sitä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että facebookin on pakko jäädä.

Joidenkin silmään tämä kaikki voi tuntua hieman oudolta. Saanen selittää, facebook ei ole kaikille addiktio. Minä, sen sijaan, taidan olla ongelmakäyttäjä, ehkä sieltä pahimmasta päästä. Ja vaikka tiedostankin, että facebook on vain yksi ongelma-alue elämässäni, se on ehkä dominoivin.

Muistatteko liverjournalin? Entä IRC-gallerian? Monella tapaa facebook on noiden välimuoto. Julkisen päiväkirjan ja kuvagallerian sekoitus. Paikka, jonne jaetaan elämän surut ja ilot, nolotkin asiat, ilman sensuuria.

Facebookista kokonaan poistuminen ei tuntunut järkevältä ratkaisulta. Päätin aloittaa facebookittomalla viikolla. Viikko on tarpeeksi lyhyt aika juosta häntä koipien välissä takaisin.  Se kuitenkin on myös samalla tarpeeksi pitkä aika kokea miltä tuntuu elämä oikeassa maailmassa. Elää sataprosenttisesti todellisuudessa, jopa ne tappavan tylsät hetket.

Koitan blogata päivittäin fiiliksiä tänne, lähinnä itseäni varten, mutta myös teitä varten, jotka olette kiinnostuneita millaisia fiiliksiä facebookittomuus voi herättää. Ainakin itselläni facebook on ollut olennainen osa arkea jo vuodesta 2007 lähtien, kuusi vuotta. Kuusi, anteeksi sanavalintani, vitun vuotta. En kuollaksenikaan muista millaista elämä oli ennen facebookia.

Olen nyt ollut vähän päälle vuorokauden ulkona ja fiilis on ollut kaikin puolin positiivinen. Poistin Facebook-sovellukset ja integraatiot kaikista laitteista, ja vaihdoin aloitussivua. Olen koittanut olla miettimättä facebookia ja välttää facebookissa oleskelevien ihmisten seuraa.

Tuntuu ihanalta vaihteeksi olla tietämättä mitä kavereiden elämissä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vielä ihanammalta, että kaverit eivät tiedä mitä minä teen. Ja nyt kun puhun kavereista, tarkoitan facebook-kavereita.

En tykkää yksityisviesteistä, varsinkaan kiireisistä sellaisista. Tuntuu perverssiltä, että nykyään jokaisen tulisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Oli kello mitä tahansa, oli päivä mikä tahansa, olitpa sitten ulkomailla, tai vaikka isoisäsi hautajaisissa.

Jo nyt, vuorokauden facebookittomuuden jälkeen huomaan, että oloni on melko paineeton. Tiedän, että kukaan ei tavoittele minua siellä, ilmoitin poissaolostani. Se tuntuu hyvältä. Varsinkin töissä on helpompaa kun voi oikeasti keskittyä työntekoon.

Jännänä sivuilmiönä olen huomannut vältteleväni tietoisesti myös netin muita ajantappoon suunniteltuja roskasivustoja, kuten vaikkapa kuvaton.com:ia, iltasanomat.fi:tä ja feissarimokia. En myöskään halua katsoa televisiosta turhanpäiväistä paskaa.

Kolikon kääntöpuolena olen huomannut pieniä vierotusoireen tapaisia juttuja. Ensinnäkin jatkuvasti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kun keksin mielestäni hyvän läpän ja kukaan ei ole vieressäni,  muistan sanonnan "facebook or didn't happen". Lisäksi joudun keräämään uutiset useammasta paikasta, uutisia kun ei enää toimiteta seinälleni. Mutta siinäpä ne pahimmat.

Lopetetan tämän postauksen musiikkilla, kuten toivottavasti myös viikon muinakin päivinä. Tarjoilen teille helsinkiläisen Black Lizardin sinkkubiisin Love Is A Lien. Sain Solitilta juuri heidän debyttialbuminsa postissa. Kiitos Nick, en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan sitä.

Bändin rumpali Onni oli muuten muutama päivä sitten Ylen A-Talkin työttömyyttä koskevan keskustelun insertissä "sosiaalipummin"-roolissa.  Jotenkin samaistuin jätkään ja samalla myös hänen bändiinsä.  Hyvä mies.

Biisi: Streak And The Raven - The Riverside

Tarkkakorvaisimmat teistä varmaan bongasivat kyseisen kappaleen jo Yle-X:ltä eilen aamulla. Itse en ollut niin onnekas. Kuuleman mukaan seinäjokelaisen Streak And The Ravenin solisti Janiv Oskária oltiin verrattu Type O Negativen Peter Steelen ja the 69 Eyesin Jyrki 69:n.

Streak And The Raven on toden totta keittänyt melkoisen sopan. Yhtye on viimeisen kahden vuoden aikana uudistanut täysin tyylinsä, soidinasunsa, sekä lavashownsa. Bändin keikat ovat kuin aikamatkoja 1980-luvun alun Itä-Saksaan. The Riverside kappaletta kuunnellessa voi hyvin kuvitella itsensä notkumaan nuhjuisen lähiön herskabileisiin.

Mielestäni yhtyeen uudelleen syntyminen on ennen kaikkea todella makea ilmiö. Sen on täytynyt herättää paljon ristiriitaisia tuntemuksia yhtyeen fanien joukossa. Teen tänään poikkeuksen ja avaan blogini kommenttiosion tämän postauksen osalta. Ihan vaan sen takia, että minua kiinnostaa mitä mieltä olette The Riverside-kappaleesta.

Voitaisiin itseasiassa tehdä tästä ihan oikea skaba, tämän blogin ensimmäinen. Sanotaanko, että ostan viidelle parhaalle kommentoijalle bändin Love & War-debyytin julkaisupäiväksi kotiin. Kilpailu toimii näin: Paina "Like"-nappia. Tämän jälkeen kirjoita blogin kommenttikenttään mielipiteesi biisistä ja olet mukana arvonnassa.

Muista valita "Kommentti nimellä: Nimi/URL-osoite", että sinut voidaan ylipäätään tunnistaa ja palkita. Skaba on voimassa perjantaihin 18.1. Voittajat ilmoitetaan seuraavassa blogitekstissä. Let the games begin!

#1 Stockers!

Helsinkiläinen Stockers! on aina ensimmäisestä demostaan asti ollut mun seurauslistalla. Aikoinaan olin työharjoittelussa yhdellä ohjelmatoimistolla ja koitin scoutata niille nousevia bändejä. Stockers! oli listan kärjessä. Bändillä oli paljon keikkoja, facebookissa yli 1000 fania ja hyviä kertosäkeitä. Biiseissä tämän päivän trendin mukainen tanssittava nytke, sekä omaleimaisuutta antava kitaraleadi. Ainoa asia mikä bändiltä puuttui oli blogihype. Jostain syystä Stockers!:sta ei kirjoitettu. Tänä päivänä Stockers!:n facebookissa fanien määrä paukkuu jo yli 10 000, bändi on sainattu kuumalle indieleibeli/levykauppa Stupidolle ja yhtye julkaisi tovi sitten ensimmäisen sinkun Sometimes. Tämän lisäksi bändi on ollut messissä Flow-festareilla, Yle:n valvontakamerassa ja jonkin sortin endorssauksessa Nokialle. Jostain syystä blogit eivät vieläkään bändistä innostu, mutta mitä väliä. Bändi tulee vielä menestymään Euroopassa. Kunhan jätkät vielä muistaa pitää jalat maassa ja lähettää kuumeisesti promomaileja Euroopan isoimpiin blogeihin/radioihin.