Nosto: Sydäm(m)ellinen PMMP

Olen täpinöissäni. Olen urbaamisen bloggaamisen supersankari. Postaan mistä tahansa. Rannalta, tai vaikkapa Tammerfesteiltä, kaljaa juovien juoppojen keskeltä.  Tämänpäiväinen postaukseni liittyy löyhästi Tammerfestiin. Olin nimittäin aikeissa kirjoittaa keikka-arvion PMMPn Tammerfestin Pakkahuoneen keikasta. Epäonnekseni (toisen onni on toisen epäonni) liput olivat päässeet loppumaan. Se ei haittaa. Olin niin PA, että minulla ei olisi ollut varaa edes olueen. 

PMMP ansaitsee paikkansa blogissani muutenkin. Kyseessä ei ehkä ole tuntematon bändi. PMMP on aina ollut menestynyt, rusketusraidoista asti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä ole yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä. PMMP nimittäin on ihan hitosti kovempi kuin moni hypettämistäni villapaita-/surffitukkabändeistä. Tämän sanottuani haluaisin lisätä vielä Tammerfestin hengessä, oletteko koskaan nähneet Stam1naa livenä? Huhuh. Menkää ihmeessä.

Miksi juuri PMMP? Miten kaikista TV-formaatti-virityksistä ei tullut yhtä menestyneitä kuin PMMP:stä. No. Toisin kuin esimerkiksi Jenni Vartiaisen pinnalle pompauttanut Risto Asikaisen musiikkioksennus Gimmel, PMMPtä ei perustettu televisiossa. PMMPn jäsenet eivät voittaneet. He olivat häviäjiä kilpailussa, jonka voittaja sai palkinnoksi heittää hyvästit musiikilliselle uralleen. Paitsi tietty Jenni, joka alkoi seurustelemaan  tuottaja Jukka Immosen kanssa, loppu on historiaa. PMMPllä on  Jori Sjöroos, duon henkinen johtaja, Dumbledore, Gösta Sundqvistin jälkeen nerokkain Pop-säveltäjä Suomessa. Eiku. Hitto, Gösta on kuollut. No Leevi & The Leavings elää aina. Sanotaan näin. Voisin väittää, että näemme Jorin kanssa silmä silmään tästä asiasta.

PMMP neitoset ovat karismaattisia ja vetävät keikat täysillä. Heillä on äärettömän kova bändi ja kun sanon kova, en tarkoita Lenni-Kalle Taipale-kovaa, vaan puhutaan Lemmy Kilmister-kovasta. Ja ne stemmat, oletteko kiinnittäneet huomiota? Kukaan ei tee yhtä hyviä stemmoja kuin Mira Luoti, joo aika paljon sanottu, mutta seison sanojeni takana. PMMP parhaat puolet oikeasti ovat nerokkaasti tehdyt sovitukset, ennen kaikkea sointuvaihdot, viekkaat stemmat ja Paula Vesalan taito kirjoittaa aroista asioista koko kansan suuhun sopivia lyriikoita. PMMP myy platinaa, joka kerta syystä. Toisin kuin Apulanta, PMMP osaa uudistua.

Olen nähnyt PMMP:n kolmesti livenä (televisiosta). Yksi suurimmista huolistani tällä hetkellä on, että bändi ehtii jäämään keikkatauolle ennen kuin ehdin näkemään heidät in flesh and bluud. Keikkatauot ovat vääjäämättömiä kun pienet lapset eivät kasvata itse itsiään. En kuitenkaan ole niin turhamainen, että jäisin rannalle uikuttamaan PMMPn perään. Äh, ketä huijaan, tottakai jään rannalle uikuttamaan. Paula ja Mira eivät saa jäädä tauolle. En ole valmis. No ehkä vuodeksi, mutta olisiko sitten uusi tsäänssi?

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka PMMP jäisi pidemmällekin tauolle. Kuten blogini on osoittanut, uusia PMMP:itä on kasvamassa autotalleissa (ja kotistudioissa) ympäri Suomea. Totuus kuitenkin on, että ei ole PMMP:n voittanutta, vaikka yrittäneitä kyllä löytyy. Paulan ja Miran kemiaa ei voi uudelleen luoda. Sitä ei voi oppia. Loppujen lopuksi PMMP kuitenkin on vain kaksi aivan älyttömän lahjakasta ihmistä, jotka päätyivät samaan pöytään hyvin pitkälle siiderille.

#12 Pariisin Kevät

Voi kevät. Myönnetään, aika halpa vitsi. Ei kuitenkaan ole vitsin aihe kirjoittaa Pariisin Keväästä. Arto Tuunelan projekteista lähinnä Major Labelista innostuneelle Pariisin Kevät oli alkujaan jonkin sortin isku nivusiin. Kunnes kaikki muuttui. Joskus vika on kuulijassa. Joskus kuulija on vaan hölmö. Jos nyt rehellisiä ollaan, ja aina pyritään olemaan, Pariisin Kevät  oli jo nimenä mulle liikaa. En pystynyt  tutustumaan yhtyeeseen sen nimen takia. Kiinnostus oli kova, mutta mutta...nojoo. Olen päässyt tämän  henkisen ongelman yli ja käsitellyt asian loppuun. Jos jollain on samanlaisia ongelmia kutsutaan yhtyettä vaikkapa PK:ksi loppukirjoituksen ajan.

Ensimmäinen kosketukseni PK:n oli vuonna 2008. Silloisessa opinahjossani oli kurssi, jolla jokaisen opiskelijan tuli esitellä yksi suomalainen sanoittaja. Muistaakseni esittelin tuolla kurssilla Tuomas Skopan ja upean Auto-levyn päätösraita Ihmiset ovat valloittaneet maailman. Kaverini esitteli juuri debyyttialbuminsa julkaisseen PK:n, kappaleella Pyykkipäivä. Ei ollut perjantai, mutta kello 13.38, rakastuin. Kun pääsin kotiin laitoin Spotifyn päälle ja kuuntelin koko levyn. Kuten niin monta kertaa aiemminkin levy ei kuitenkaan vastannut odotuksia ja jäin potemaan Pyykkipäivän jälkeistä masennusta aina kesään 2010 asti.

Olin unohtanut Pariisin Kevään. Olin töissä kaupassa, jossa soi iskelmään keskittynyt radiokanava. Jokainen päivä oli tuskaa. Vihasin työtäni. Oli kesä, täydellinen kesä. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat kauniita. Töissä todellisuus iski naamaan. Rumat ihmiset. Joka päivä samat biisit. Suomiklassikoita. Antakaa mulle köysi. Hiki haisi joka paikassa. Missä on ilmastointi. 

Eräänä päivänä kun hinnoittelin muovisia mittapulloja radion juontaja ilmoitti, että viikon levyksi ei olekaan valittu jo kauan odotettu Einin pitkäsoitto Voi miksi petitkään minua naapurin Eilan kanssa, senkin saastainen sika, vaan PK:n uusi levy Astronautti. Se viikko oli minulle kesän paras. Hymyilin joka päivä kun PK lähti soimaan. Sen viikon ajan minulla oli jotain mitä odottaa, kello kahdentoista PK-annos. Suoraan korvien kautta sydämeen. En ikinä unohda sitä tunnetta. Mooses jakoi vedet, PK syrjäytti paskan. Kiitos Arto.

Sen enempää jalustoimista, jumaloimista, Arto Tuonela on selvästi yksi Suomen lahjakkaimmista pop-säveltäjistä. Aikansa Gösta Sundqvist, no ei nyt ihan. Vähintään Helsingin Jori Sjöroos ja sen lisäksi ihan h*lvetin mukava jätkä. Pariisin Kevät on tavallaan vienyt pohjan Major Labelilta, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että Arto tekee musaa. Ja vielä tärkeämpää on se, että iso levy-yhtiö voi seisoa Artonkin kaltaisten säveltäjien takana. Silloin kun he tekevät miinusta ja silloin kun he tekevät sikana hilloa.

Jälleen kerran hieman jäljessä. Niinkuin hyvät bloggaajat aina. Käykää tukemassa lähilevykauppiastanne ja poistakaa hänen hyllystään PK:n helmikuussa julkaistu Kaikki On Satua. En tiedä vielä onko se hyvä, mutta ajattelin seuraavaksi ottaa selvää.