Ensinnäkin vau mikä promokuva. Aivan upeaa. No niin. Soliti tiedotti edellispäivänä ilouutisen uudesta artistikiinnityksestään. Bändi on minulle entuudestaan tuntematon Black Lizard, vuonna 2010 perustettu hypnoottista rockia ja psykedeliaa sekoittava kitarabändi. Oiva lisä Solitin kaiutettujen kitarabändien rintamaan.
Black Lizardin ensimmäinen sinkku Dead Light on hauska sekoitus 70-luvun psykedeliaa ja 90-luvun popkoukkuja, kuorrutettuna tämän päivän soundilla. Kappale on aika menevä omassa luontaantyöntävässä outoudessaan. Voisin kuvitella laittavani salaa Lepakkomiehessä ujosti jalkaa toisen eteen Dead Lightin tahdissa.
Ensimmäisen EP:nsä viime kuussa julkaisseen bändin ympärillä tuntuu tapahtuvan mukavasti asioita. Sainaus Solitille nyt isoimpana asiana, mutta myös keikkojen suhteen. Kalenteriin on merkitty keikkoja aina Lontooseen asti.
Solitin bändit ovat tunnettuja pyrkimyksistään ulkomaille. Näkisin Black Lizardille suotuisat markkinat ainakin kitararockin luvatussa maassa, brittien saarilla. Nyt jäädään odottelemaan pitkäsoittoa ja ensi vuoden The Great Escapea ja Tallinn Music Weekia. Toivottavasti nähdään siellä! Laitetaan sitten kaikki ujosti jalalla koreasti.
Streak And The Raven on yksi Suomen mielenkiintoisimmista bändeistä. Piste. Yhtyeen musiikki on kehittynyt vuosien varrella niin jännittävän kuuloiseksi, että se voisi melkein vastata Fonalin vaatimuksia. Parasta bändissä kuitenkin on, että mielenkiintoisuudestaan huolimatta se ei edelleenkään keskity liikaa pörinöihin ja surinoihin, vaan timanttisen koviin pop-kappaleisiin.
Ensimmäinen kosketukseni Striikkeihin oli helmikuussa 2011. Bändi oli juuri julkaissut toisen EP:nsä. Näin yhtyeen livenä ja rakastuin musiikkiin välittömästi. Silloin ehkä enemmän Magenta Skycodeen ja tyylipuhtaisiin indie pop-yhtyeisiin verrattavaa musiikkia soittanut lintulauma valloitti nerokkailla sovituksillaan, kauniilla kappaleillaan ja näyttävillä liveillään. Yhtye soitti ennakkoluulottomasti keikkoja ympäri Suomea, kuppiloista festareihin.
Joulukuussa 2011 bändi alkoi työstämään debyyttiään, josta ensimmäisenä maistiaisena Oulun musiikkivideofestivaaleilla julkaistu, ja kunniamaininnan saanut, Speed Of Light. Sinkulla Striikit esittelevät debyyttialbuminsa myötä täysin uudistuneen soundinsa. Uusi soundi on elektroninen, jumittava ja aikuinen. Maltillinen, hiottu ja ilmava.
Kuulun ehkä marginaaliin, en ole järin innostunut Suomessa pinnalla olevista indie-bändeistä. Streak And The Raven kaltaiset tulokkaat kuitenkin palauttavat uskoni siihen, että parempaa on luvassa. Bändi ei välttämättä ikinä toimi suomalaiselle yleisölle. Odotan kuitenkin näkeväni Striikkarit esim. ensi vuoden Tallinn Music Weekillä, tai Popkommissa. Wink, wink, Musex.
Jos sinkkubiisiin on yhtään luottaminen Streak And The Ravenin debyytistä tulee yksi vuoden levyistä. Toivon, että se saa ansaitsemansa huomion. Toivon myös, että saan oman kappaleeni ennen virallista julkaisua.
Helsinkiläisille voi tulla yllätyksenä, että MIAUn erinomaisuus ei ole kaikissa Suomen kaupungeissa vielä kiveen kirjoitettu. Bändiin suhtaudutaan skeptisesti, varovaisesti, lähes vihamielisesti. MIAUn jäsenten on pakko tuntea huikea joukko perusmedian ja tärkeiden musiikkimedioiden edustajia. Bändistä on kirjoitettu viimeaikoina paljon ja ylistävästi. Vai voisiko selitys tähän oikeasti olla se, että MIAU on vaan niin ässä juttu.
En tiedä missä bändeissä MIAUn jäsenet ovat aiemmin vaikuttaneet, tai keitä he ovat. Jotain yhtälöstä ei lehdissä paljasteta. Perus mimmiporukka ei kykene laulamaan livenä täydellisessä harmoniassa Ramonesin Pet Sematarya. Perus mimmiporukka ei samaan aikaan näytä kuvankauniilta, omaa asennetta ja tee tasapainoista post punkia. (toim. huom. garagerockia) Perus mimmiporukalla ei ole timmiä ulkoista ilmettä ja taitoa tehdä bändin logon muotoisia lamppuja.
Ei ole minun tehtäväni kertoa teille onko tämän yhtyeen diggailu ok, vai ei. Jokainen saa itse muodostaa oman mielipiteensä. Lehtiä ei aina kannata uskoa, etenkään jos arviot eivät sisällä kritiikkiä. Osaan vaan kertoa, että Nightwalkers on mielestäni erinomainen biisi. MIAU tulee olemaan Suomen seuraava Pintandwefall, koska let's face it, tänne mahtuu vain yksi tyttögaragerock-bändi kerrallaan. Mielestäni yhtyeen musiikki on (yhden biisin perusteella) hienostunutta ja ilmaisu ammattitaitoista. Kuten aiemmin jo sanoinkin, laulu on napissa, bändi näyttää hyvältä ja parin Euroopan rundin jälkeen nimikään ei enää tunnu tyhmältä......kumpa voisin sanoa samaa biisin "miau"-naukaisuista.
Bändi on saanut tukijoukkoihinsa Stupidon keikkamyynnin ja Konkurssi leibelin. Lisäksi bändi on tehnyt hyvin hedelmällistä yhteisstyötä alusta asti Stella Harasekin ja Mari Wainion pr-yhtiö Mellakka Helsinkin kanssa. Paketti näyttäisi olevan aika pitkälti kasassa. Toivon bändille kaikkea voitoista menestykseen tulevissa seikkailuissa. Toivottavasti nähdään Tallinn Music Weekillä ensi helmikuussa. Te lavalla, minä kaivamassa nenääni.
Joku sovinistitoimittaja jostain isosta lehdestä totesi joku aika sitten, että Annie Mall on loistava bändi. Sen lisäksi "Annie Mallin laulajalla on tissit, ISOT TISSIT". Härskiä meininkiä yhtä kaikki. En kuitenkaan voi olla eri mieltä. Annie Mall on todella kovaa kamaa, ja kyllä, laulajalla on tissit. Onhan hän nainen.
Yhtyeen soundi on stoner-riffeineen ja indiekertseineen ennen kaikkea mielenkiintoinen. Laulajan ääni toimii parhaimmillaan todella hyvin. Jotkut solistit vaan kuulostavat ihan hiton siisteiltä särötyksen läpi. Mielestäni bändin kannattaa ehdottomasti jatkaa myös tulevaisuudessa hivenen raskaammalla poljennolla ja efektoida solistia. Se voisi olla Annie Mallin trademark-juttu, garagevibaa.
Annie Mall säntäilee tällä hetkellä moneen suuntaan. Veikkaan, että bändi saa pian kiinni siitä lopullisesta suunnasta ja sitten bändiä ei pysäytä mikään. Toivottaan, että punainen lanka löytyy ennen kuin bändi alkaa äänittämään debyyttialbumiaan. Yhtye on jo tässä soidinasussa yksi mielenkiintoisimmista omaan haaviini pudonneista nousevista indierock-yhtyeistä. Olen myös kuullut, että bändi on lisäksi kova keikkaratsu. Paha sanoa, kun ei ole nähnyt. Mä vaan kerron mitä mulle on kerrottu.
Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat ja niin edelleen. Muuta yhteistä en sitten löytänytkään tämän nuoren helsinkiläisyhtyeen ja legendaarisen Fröberlin Palikoiden välillä. HeadHeartHands tuli vastaan jo viime helmikuussa, kun yhtye valittiin edustamaan Suomea Tallinn Music Weekille mm. The New Tigersin kanssa.
Olen auttamatta myöhässä, yhtyeen EP julkaistiin jo toukokuun lopussa. Olen hidas reagoimaan. Tähän on kyllä syykin. En ollut hirveän innoissani HeadHeartHandsista aluksi. Yhtyeen nimi puistatti, ja kieltämättä edelleen puistattaa trendikkyydellään. Nimessä ei sinäänsä ole mitään vikaa, mielestäni kirjoitusasu olisi vaan voinut olla erilainen. Lisäksi yhtyeen juttu vaikutti hieman laskelmoidulta, enkä ollut varma pidinkö solistin tulkinnasta.
Olin kuitenkin todella positiivisesti yllättynyt sinkkubiisi Heroinesta. Biisi on tykimpi, mitä mielikuvani HeadHeartHandsista oli. Kappaleessa lauletaan pelastavasta sankarittaresta, jota kaivataan paikalle. Biisi soundaa ammattimaiselta. Soitto on timmiä ja koukut riittävän voimakkaita. Kappaleen kruunaa kertosäkeissä mukaan hyppäävä naisääni, joka pamauttaa sellaiset stemmat matalalta laulavan solistin päälle, että huh huh. Naisäänen tuoma lisäarvo onkin sellaista korvanamua, että suosittelen hyödyntämään tätä komboa myös tulevaisuudessa.
Consciousness Removal Project on niin ässä bändi, että se olisi melkeinpä ansainnut ikioman postauksensa. Aika ei kuitenkaan ole vielä oikea. Olen kuullut huhuja, että projektin ainoa todellinen jäsen, tuottajavisionääri Antti Loponen on jo äänittänyt puolet tulevan albumin pohjista. Odotukset ovat tottakai korkealla, mutta projektin historiaa yhtään tuntien odotukset eivät missään muualla voisi ollakaan.
Mikä sitten tekee CRPstä niin hyvän? No. Nimensä mukaisesti jok'ikinen kerta kun soittimestaan bändin levyä erehtyy julkisesti soittamaan joltain räjähtää tajunta. CRP on kuin tarttuva virus. Virus, jonka olen todistanut kantautuvan musiikkidiggarilta toiselle. Virus, jota moni kantaa passiivisena kunnes se aktivoituu taivasta hivelevien melodioiden alla.
CRP ei ole musiikkia massoille. Moni ei koskaan tule ymmärtämään sen kauneutta. CRPn musiikki on todella raskasta, mikä tekeekin siitä vaikeasti sulatettavaa. Omaan makuuni pitkiä mättöriffejä on ehkä turhaksikin. Riffit toisaalta voisivat olla myös kekseliäämpiä. Mausteet kuten viulut ja syntikka tuovat riffeihin todella paljon eloa. Koneiden kanssa pelaaminen sekoittaa pakkaa todella mukavasti. Näitä elementtejä toivon hyödynnettävän myös tulevilla CRPn pitkäsoitoilla.
CRPn tähän asti tuoreimman albumin The Last Seasonin voi käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan joko Spotifyssä, tai bändin soundcloudissa. Levyä parhaiten kuvaa adjektiivit hiljainen, toiveikas, räjähdysaltis ja tuhoisa. Jostain syystä levyä ei koskaan julkaistu fyysisenä äänitteenä. Ilmeisesti bändi ei usko fyysiseen julkaisuun. Olen melko varma, että CRPn vinyyleille ainakin olisi kysyntää. Joten miten olisi Hra. Loponen?
(EDIT: The Last Seasonista on olemassa 100 kpl CD-painos, joka vietiin käsistä)
Pyrin viime teksissäni kääntämään kelkkani takaisin alkuperäisideaani, eli esittelemään uusia potentiaalisia bändejä. Pyrin pysymään taas kiitoradalla ja tällä kertaa esittelen teille yhtyeen Satakunnasta. Betrayal At Bespin ei ole mikään tuore bändi. Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että tämä teksti ei perustu faktoihin. En tiedä Betrayal At Bespinistä mitään. No, en nyt yhtään mitään. Tiedän, että heidän jäsenistään osa soittaa Lighthouse Projectissa, he levyttävät AvengerRecordsille, heidän tulevan ja toivottavasti pian julkaistavan albuminsa nimi tulee olemaan Rains, he ovat läjä multi-instrumentaliseja ja bändissä liidaa välillä saksofoni, välillä syna, välillä laulu. Yhtye on erinomainen livenä, heillä on vankka fanipohja. Pohjalla myös täysin ala-arvoisen määrän huomita kerännyt loistava debyyttilevyDiary Of A Dead Man Walking.
Törmäsin Betrayal At Bespiniin ensimmäistä kertaa Tampereen PAUKE!-festivaaleilla, jossa yhtye esiintyi loistavien Revival Hymns, Cassie sekä Consciousness Removal Projectin kanssa. Tästä iltamasta itseasiassa löytyy keikka-arviokin. Vaikea sanoa, mikä näistä oli illan paras bändi. Jos monipuolisuudesta annettaisiin pisteitä Bespinit olisivat vieneet potin. Kappaleet ovat rakennettu niin, että yksi vie ja loppubändi tukee, soitin vaihtuu ja kehä pyörii ympyrää. Välillä lauletaan, välillä saksofoonataan. Isoimmillaan yhtye kasvaa saumattomien sovituksiensa ansiosta Anatheman ja Mogwain kaltaiseksi mahlan juoksuttajaksi.
Bespinin biisit kuulostavat elokuvan soundtrackilta. Niinkuin D.O.A.D.M.W, myös tuleva Rains on teemalevy. He puhuvat universaalia kieltä ja antavat kuulijan rakentaa tarinan kappaleiden ympärille. Kuulin uudelta levyltä muutaman biisin livenä ja nyt odotan innolla, että pääsen kuulemaan kappaleita myös levyltä. Livenä uusi materiaali vaikutti suoraviivaisemmalta ja ytimekkäämmältä kuin vanhempi tuotanto. Olipahan joukkoon eksynyt yksi biisi, jossa oli ihan oikea laulettu kertosäe.
Pidän Bespineistä paljon. He ovat mukavia ja taitavia ihmisiä niin lavalla, kuin lavan ulkopuolellakin. He voisivat alkaa viemään itseään eteenpäin, vaikka lyöttäytymällä Magyar Possen, toisen satakuntalaisen, siipien alle. He voisivat myös pakata kimpsut ja kampsut ja viedä itsensä näytille ulkomaille. Tallinn Music Weekillä voitaisiin olla hyvinkin kiinnostuneita Bespineiden kaltaisesta suomalaisorkesterista. Ulkomailla usein romantisoidaan suomalaisuutta, luontoa ja kulttuuria. Sanotaanko näin, että Bespinin musiikki on sitä, mitä Suomesta halutaan kuulla, sopii brändiin. Juuri luin tekstin, jossa Sigur Rósia nostettiin Islannin soundtrackiksi. Tässäpä taas ehdotus: Miten olisi, jos koitettaisiin luoda Betrayal At Bespinistä Suomen soundtrack? Voisipa ainakin ylpeydellä mainostaa olevansa Suomesta. Hyvän, tunteikkaan instrumentaalimusiikin kotimaasta.
