Koitan funtsia löysinkö juuri vahingossa bändin, josta oikeasti todella paljon pidän, vai onko kyseessä taas yksi uusi yhden illan juttu. Tällä kertaa syypää kirjoittajan henkiseen ristituleen on jyväskyläläinen Baulta.
Haluaisin näin alkuun muistuttaa, että mähän en ole edes mikään postrock-diggari. Ehkä siksi Baulta onkin niin tervetullutta vaihtelua. Ensinnäkin sen soundit ovat metalliset ja kolisevat, kaikuisat ja lähes väkivaltaiset. Musiikki taas on, noh, niin kuin postrock yleensäkin, saatanan kaunista.
Anteeksi voimasana, mutta kun postrock vaan on musiikkina sellaista. Joko sen aiheuttama reaktio on elämäsi pisin ja tylsistynein huokaus, tai kauniin kirkkaan valon näkeminen elämäksesi kutsumasi tunnelin päässä.
Baultan wtf-nimetty Bahama Mamas & Papas on melkeinpä niin miellyttävää kuultavaa, että jos se olisi kestänyt kauemmin, olisin ehtinyt soittaa töihin ja irtisanoutua, tyhjentää jääkaappini lihasta ja alkaa vegaaniksi ja juosta kylmään (jääkylmään) mereen (järveen, ihan sama).
Onneksi kappale kuitenkin oli vain (kyseessä kuitenkin postrock) 6:54 pitkä, en ehtinyt pilata tulevaisuuttani sen aikana. Mikään ei nimittäin ole pahempaa kuin kunnon postrock-huumailun jälkeinen krapula. Vaikka postrock ei ehkä muutakaan kenenkään elämää, saa se muuten tasapaksun ja hajuttoman hetken tuntumaan elämäsi tärkeimmältä.
Kuten kunnon postrock-yhtyeen, ei näytä Baultankaan keikkakalenterissa olevan päivän päivää buukattuna. En voi sanoa muuta kuin sääli. Menisin mielelläni Baultan keikalle. Ottaisin tylsimmän kaverini mukaan ja näyttäisin hänelle miltä tuntuu olla 45 minuutin ajan maailman paras ihminen, maailman kauneimmassa paikassa ja maailman parhaassa seurassa, jonka jälkeen voisimme yhdessä pudota, pudota, pudota, ja pudota, niin kauan, että jalat on taas maassa, räkälässä, jossa seura on paskaa ja kaljakin liian kallista. "Siinä sinulle postrockia! Oliko kivaa? Millon uusiksi?"
