Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sydän Sydän. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sydän Sydän. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Nimi: Sydän, sydän


Tänään Nimi-sarjassa Sydän, sydän-yhtye, jonka nimeen liittyviin kysymyksiin vastaa keikkalavoilta sinä "oudon värisenä alastomana  miehenä" tunnettu Juho Minerva. Tällä kertaa mies on korkeintaan henkisesti ilkosillaan avatessaan aina väärin kirjoitetun yhtyeensä nimeä.

Sydän, sydän, teillä on melko omaperäinen nimi. Kertokaa miten päädyitte juuri siihen?

En oikeasti muista enää tarkkaan, miten nimi Sydän, sydän meille osui. Taidettiin pallotella sellaistenkin vaihtoehtojen kanssa kuin Kukka, Silmä, Tuoli ja Pää. Perinteisiä, kunnon vanhan liiton termejä siis.

Meidän oli pakko laittaa sanojen väliin pilkku, jottei tietskarin oikolukutoiminto herjaisi jatkuvasti punaisella aaltoviivallaan virheellisestä kieliopista. Tottakai me haluttiin bändille nimi, joka ei ole helvetin yleinen ja paska (kuten Broken), mutta silti mahdollisimman juurevaa suomea.

Parhaita bändien nimiä ovat Death, Obituary, Carcass, Cannibal Corpse, Yö, Possessed, Pungent Stench, Immortal, Grave, Amen, Master, Rakkaus ja Falcon. Joitain bändejä myös rakastaa niin paljon, ettei niiden nimillä olen paskan väliä. Tällaisia ovat mm. Metallica, Iron Maiden, ABBA ja Queen. Queen on ehkä sittenkin maailman paras bändin nimi. Mikään muu ei näytä tai kuulosta siltä! Siinä on arvokkuutta, ytimekkyyttä ja ainutlaatuisuutta - eikä mitään hölynpölynpaskaa ympärillä.

Jotkut saattavat vierastaa yhtyeenne nimeä, onko nimenne koskaan kääntynyt teitä vastaan?

Jätän itse vähintään 90% kohtaamistani bändeistä kuuntelematta, pelkästään nimen (tai joskus promokuvan) takia.

Koen, että yhtyeemme nimi on johtanut pääasiassa väärinkäsityksiin ja epätoivoon. Riehakkaan musiikin ystäviä vituttaa näi lepsun oloinen nimi, ja romantiikkaa kaipaavat neidot joutuvat pettymään kuullessaan älyvapaata jynkytystämme livenä.

Kuinka tärkeänä osana brändiä nimenne toimii? Voisitteko tehdä musiikkia toisen nimen alla?

Sydän, sydän soittaa erittäin menevää, äänekästä ja paikoin raskasta, joskus typerän junttimaista musiikkia. Sävellyksemme ovat nuotilleen hiottuja mysteerejä. Olemme neljä helvetin huonolla itsetunnolla varustettua jätkää. Haluamme kuitenkin rokata täysillä, antaa hien virrata, antaa kaikkemme, olla läsnä. Emme siedä machoilua, nössöjä tai kusipäitä, vaikka olemme itse juuri niitä. Keikalla musiikkimme saattaa kuitenkin kuulostaa siltä kuin olisimme viisimetrisiä korstoja Loimaan keskustorin snägärijonossa, hakkaamassa huvikseen yli-innokkaita ohikulkijoita.

Nyt kun miettii, niin meillä on ihan saatanan hyvä nimi. Siinä kiteytyvät elon hauraus sekä voima. Sydän on muinainen, pysyvä, vahva, herkkä, haavoittuva, välttämätön.

Jos joku jossain päin maailmaa alkaisi julkaisemaan samalla nimellä musiikkia, ratkaistaisiinko riita oikeudessa, snägärillä, NHL-pelissä, pöydän alle juomisessa, vai omavalintaisella tavalla?

Jos joku muu taho maailmassa yllättäen keksisi julkaista musiikkiaan nimellä Sydän, sydän, ratkaistaisiin nimikiista yksinomaan musiikillisilla perusteilla. Paras voittakoon.

Kiitos haastattelusta Sydän, sydän ja onnea valitsemallanne tiellä!


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Biisi: Tammela 33100 - Siperia


Eilisen paatoksen jälkeen taas aurinkoisempiin tunnelmiin. Kuten sanonta menee, paistaa  se aurinko risukasaankin. Kesä on siitä hienoa aikaa, että uusien musiikkijulkaisujen määrä romahtaa kun bändit, nuo villimaakarit siirtyvät kesälaitumille kirmaamaan.

Siispä keskitytään niihin, jotka eivät ole vielä laituuntuneet. Tammela 33100, itsehän olen Pyynikki 33200, on aviopari Haapasalojen folk-yhtye. Tammelan debyyttialbumin julkaisua kaavaillaan syksyn alkuun ja tänään määränä olisi esitellä teille debyytin avaussinkku Aurinkohymni.

Mutta koska olen erihauska jätkä, enkä osaa enää kunnioittaa promoja, esittelenkin teille yhtyeeltä aivan toisen biisin.  Aurinkohymni on hyvä sinkkubiisi ja kannattaa sekin tsekata täältä, mutta alle linkkaamani Siperia oli rakkautta ensi kuulemalla. Anon ymmärrystänne.

Siinä missä Aurinkohymni on enemmän kesäistä juhannusmusaa, Siperia pitää otteessaan apean pohjalaisella otteellaan. Siperia tuo mieleeni Sydän, Sydän-yhtyeen Auto-levyn päätösraidan. Kerrassaan upeaa tunnelmaa alusta loppuun. Niinkuin vanhakantaiselta musiikilta uskaltaa odottaakin.

Tammela 33100 ei ole mikään perinteinen pariskuntabändi, eikä myöskään perinteinen folk-bändi. Yhtye ei pelkää sekoittaa perinteiseen pop-musiikkiin omaa tvistiään. Ja vaikka se varmasti tulee syömään alussa yhtyeeltä kuulijoita, tulee se olemaan Tammela 33100 vahvuus pitkässä juoksussa.

Jos muuten Siperia-biisi tippuu, suosittelen kuuntelemaan myös Nuku Pieni Lapsi-kappaletta samaiselta Siperia-EP:ltä. On meinaan todella kaunis.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Nosto: Elämäni levyt


Teen arkityössäni noin pari kertaa viikossa ns. sähköpostivuoroja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että noina päivinä istun kahdeksan tuntia koneella ja naputan meiliä.

Parasta sähköpostivuoroissa on se, että pääsee kuuntelemaan musiikkia. Ei toki aina, sillä välillä keskittyminen ei pysy kasassa. Eilen pysyi. Päivän soundtrackinä toimi Sydän, Sydän-yhtyeen toinen albumi, Au (2006).

Au-levy kirvoitti tämän päiväisen kirjoitukseni. Au, monen muun lisäksi, on yksi elämäni levyistä. Levyistä, jotka ovat muuttaneet tapaani ajatella musiikista. Ja jossain määrin kai elämästä.

Tällaiset levyt osuvat usein kohdalle vahingossa, mutta juuri oikeana hetkenä. Ne ovat oikeanlaisia ja usein laadultaan ja rakenteeltaan erittäin kestäviä. Usein täyden kympin levyjä, joiden paskimmatkin raidat kuulostavat hyvältä, sillä ne ovat osa kokonaisuutta.

Au-levyn kohdalla suhteemme alkoi vihasta, joka kasvoi rakkaudeksi. Au:n julkaisun aikoihin olin nuori ja hölmö ihminen. En ollut valmis vastaanottamaan.

Kavereiden painostuksesta ostin levyn ja lopulta albumin päätön napakkuus, intohimo ja kauneus voittivat minut, vanhan Kuolleet Intiaanit-fanin puolelleen.

Au, kuten useimmat elämäni levyistä, on lähes loputtoman runsas. Jokaisella kuuntelulla levystä aukeaa uusia ulottuvuuksia, kuin hyvästä kirjasta. 

Laadukas tuotanto kohtaa jatkuvasti elävät ja monipuoliset rakenteet. Missään ei ole säästetty. Missään ei olla menty sieltä, missä aita on matalin.

Miksi tällaisia levyjä ei tehdä enempää, ja miksi näillä ei tehdä rahaa? Vastasin juuri omaan kysymykseeni. Kuolkoon paska taidepop.

Tavallaan fakta, että näiden taideteoksien tuotoilla ei elättäisi edes maatiaiskissaa, nostaa niiden arvoa entisestään. Parhaita levyjä ei kuitenkaan ole tehty rahasta, vaan uskosta hyvän musiikin voimaan.

Ja ne ovat tehty meitä varten. Arvostimme niitä, tai emme. Olipa kyseessä sitten alavieskan Raimo, tai helsingin Sussu, varmasti jokaisella meistä on ainakin se yksi levy, jonka luokse tulee palattua uudestaan ja uudestaan. Jota arvostaa, josta ei suostuisi luopumaan.

Artisteja harvemmin muistaa kiittää muulla kuin lompakollaan. Tosin, raha on yleensä suurin kiitos mitä artistille voi antaa. Nyt kun asiaan kuitenkin paneuduin, niin haluaisin omalta osaltani kiittää Sydän, Sydän-yhtyettä yhdestä elämäni levystä.

Jaan loppuun kanssanne Kukko-kappaleen Sydän, Sydämen Au-levyltä. Kukko edustaa levyn vimmakkaampaa puolta ja on käsittääkseni monen yhtyeen fanin mielestä bändin se biisi.

torstai 21. kesäkuuta 2012

#15 Sydän, Sydän



"Sydän, Sydän,  Suomen System Of A Down." Etsitkö hyvää tapaa työntää kaikki potentiaaliset kuulijat mahdollisimman kauas orkesterista? Hyvä. Suurin piirtein noin se onnistuu. Tämä oli ensimmäinen kontaktini bändiin. Luin jutun, näin kuvan, en halunnut koskea yhtyeeseen pitkällä tikullakaan. Auto oltiin kai juuri julkaistu. Kaverini kuuntelivat Sydäreitä. Salaa. Juoksivat bändin keikoilla. Salaa. Ei ollut hypeä. Kukaan ei uskaltanut ylpeillä Sydärirakkaudellaan. Ja miten Auton kaltaista levyä nyt voisikaan hypettää. Asiaan vihkiytymättömälle voisi tuottaa ongelmia tutustua akustisilla kitaroille soitettuun aamiaismuroheviin. Rohkea veto Johannalta. Pakko nostaa hattua.

Meni muutama vuosi ennen kuin törmäsin yhtyeeseen uudestaan. Matkalla mökille. Autossa soi Au. Kysyin kaveriltani bändin nimeä. Kaverini virnisti ja vastasi Suomen System Of A Down, juuri näin. Olin katkera. Sydän, Sydän osottautuikin yhdeksi suosikkibändeistäni ja Au levyhyllyni helmeksi. Oliko asialla Rumba, SUE, Soundi. Joskus toimittaja oikeasti vaikuttaa lukijaan. Tällä kertaa näin.

Pääsin juoksemaan bändin keikoilla. Sain kokea alastoman Minervan. Ja mitä keikkoja ne olivatkaan. Bändi löi kovaa ja jopa aluksi väljähtäneeltä tuntunut Usko itseesi-albumi nousi uusiin sfääreihin livenä. Minulla on edelleen yhtyeen settilistana käyttämä kertakäyttölautanen kotona. Voi miltä tuntuikaan kun tonnikalapurkin kokoiseen tilaan ahdettu satapäinen yleisö poukkoili ympäriinsä, huusi ja ilakoi. "SYDÄN SYDÄN, SYDÄN SYDÄN, SYDÄN SYDÄN"-huudot soivat edelleen korvissani. Bändi oli niin hyvä. Sen ei annettu lopettaa. Turussa bändin keikka loppui valomerkin aikaan siihen, että ravintolan henkilökunta veti PA:sta virrat. Huikea ilta. (video alapuolella)

Kun puheeksi tulee Sydäreiden uusi levy Kapseli, minut valtaa sekavat tunteet. Tavallaan levyllä esitellään nahkansa luonut yhtye, tavallaan aseensa riisunut yhtye. Kapselilla on kosiskeltu isompaa yleisöä, sen kuulee jo Ducatossa. En tiedä onnistuttiinko. Muistaakseni albumi pääsi listoille, joka on sinäänsä todella hienoa. Kapseli kuitenkin on Viimeistä Aamua lukuunottamatta yllätyksetön albumi, eikä tarjoa minulle sen kummemmin syitä innostumiseen. Älkää ymmärtäkö väärin, Kapseli ei ole huono levy. Sydärit vaan pitävät rimaa niin korkealla, että neljän vuoden odotuksen jälkeen Kapseli tuntui potkulta nivusiin. 

Voihan olla, että yhtyettä kyllästyttää aina soittaa samat pienet klubit ja uuden albumin turvin oli mahdollisuus nostaa profiilia.  Sydän, Sydän ei kuitenkaan ole vieläkään lyönyt virallisesti läpi, miten Suomessa  nyt kukin "läpilyömisen" määrittää. Johtuuko se siitä, että valtavirta ei ymmärrä Sydäreiden kaltaisia yhtyeitä. Se ainakin on ikävä fakta, että Suomessa näin marginaaliissa viihtyvä bändi joutuu tekemään todella pitkän uran ennen kuin raataminen palkitaan yleisöennätyksillä, kuten vaikka Sielun Veljet. Sydäreiden matka voisi hyvinkin viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, kuka estää.  Musex & Fullsteam: miten olisi, jos nakkaisitte sen Neljä Ruusua menemään sieltä Musa & Mediasta ja antaisitte Sydän, Sydämelle mahdollisuuden? Ottakaa koppi! Vähänkö hyvä idea! Puolaiset ainakin sekoaisivat aivan totaalisesti.


lauantai 9. kesäkuuta 2012

#12 Pariisin Kevät



Voi kevät. Myönnetään, aika halpa vitsi. Ei kuitenkaan ole vitsin aihe kirjoittaa Pariisin Keväästä. Arto Tuunelan projekteista lähinnä Major Labelista innostuneelle Pariisin Kevät oli alkujaan jonkin sortin isku nivusiin. Kunnes kaikki muuttui. Joskus vika on kuulijassa. Joskus kuulija on vaan hölmö. Jos nyt rehellisiä ollaan, ja aina pyritään olemaan, Pariisin Kevät  oli jo nimenä mulle liikaa. En pystynyt  tutustumaan yhtyeeseen sen nimen takia. Kiinnostus oli kova, mutta mutta...nojoo. Olen päässyt tämän  henkisen ongelman yli ja käsitellyt asian loppuun. Jos jollain on samanlaisia ongelmia kutsutaan yhtyettä vaikkapa PK:ksi loppukirjoituksen ajan.

Ensimmäinen kosketukseni PK:n oli vuonna 2008. Silloisessa opinahjossani oli kurssi, jolla jokaisen opiskelijan tuli esitellä yksi suomalainen sanoittaja. Muistaakseni esittelin tuolla kurssilla Tuomas Skopan ja upean Auto-levyn päätösraita Ihmiset ovat valloittaneet maailman. Kaverini esitteli juuri debyyttialbuminsa julkaisseen PK:n, kappaleella Pyykkipäivä. Ei ollut perjantai, mutta kello 13.38, rakastuin. Kun pääsin kotiin laitoin Spotifyn päälle ja kuuntelin koko levyn. Kuten niin monta kertaa aiemminkin levy ei kuitenkaan vastannut odotuksia ja jäin potemaan Pyykkipäivän jälkeistä masennusta aina kesään 2010 asti.

Olin unohtanut Pariisin Kevään. Olin töissä kaupassa, jossa soi iskelmään keskittynyt radiokanava. Jokainen päivä oli tuskaa. Vihasin työtäni. Oli kesä, täydellinen kesä. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat kauniita. Töissä todellisuus iski naamaan. Rumat ihmiset. Joka päivä samat biisit. Suomiklassikoita. Antakaa mulle köysi. Hiki haisi joka paikassa. Missä on ilmastointi. 

Eräänä päivänä kun hinnoittelin muovisia mittapulloja radion juontaja ilmoitti, että viikon levyksi ei olekaan valittu jo kauan odotettu Einin pitkäsoitto Voi miksi petitkään minua naapurin Eilan kanssa, senkin saastainen sika, vaan PK:n uusi levy Astronautti. Se viikko oli minulle kesän paras. Hymyilin joka päivä kun PK lähti soimaan. Sen viikon ajan minulla oli jotain mitä odottaa, kello kahdentoista PK-annos. Suoraan korvien kautta sydämeen. En ikinä unohda sitä tunnetta. Mooses jakoi vedet, PK syrjäytti paskan. Kiitos Arto.

Sen enempää jalustoimista, jumaloimista, Arto Tuonela on selvästi yksi Suomen lahjakkaimmista pop-säveltäjistä. Aikansa Gösta Sundqvist, no ei nyt ihan. Vähintään Helsingin Jori Sjöroos ja sen lisäksi ihan h*lvetin mukava jätkä. Pariisin Kevät on tavallaan vienyt pohjan Major Labelilta, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että Arto tekee musaa. Ja vielä tärkeämpää on se, että iso levy-yhtiö voi seisoa Artonkin kaltaisten säveltäjien takana. Silloin kun he tekevät miinusta ja silloin kun he tekevät sikana hilloa.

Jälleen kerran hieman jäljessä. Niinkuin hyvät bloggaajat aina. Käykää tukemassa lähilevykauppiastanne ja poistakaa hänen hyllystään PK:n helmikuussa julkaistu Kaikki On Satua. En tiedä vielä onko se hyvä, mutta ajattelin seuraavaksi ottaa selvää.