Sitä ihminen aina vaan parhaansa mukaan yrittää, mutta silti ei ajoissa onnistu. Tälläkin kertaa WNSAC, musiikkimaailman hitain valtatie on pantannut postilaatikkossaan namuja. Nimittäin Solitilta.
Kävikin niin onnekkaasti, että helsinkiläinen levy-yhtiö Soliti kasvoi pari päivää sitten kahden vuoden kypsään ikään. Juhliistakseen merkkipäiväänsä yhtiö julkaisi Soundcloud-sivuillaanSoliti Turns Two: Odds, Sods & Found Sounds-kokoelman.
Paketti pitää sisällään yhtiön artistien biisien demoversioita, sekä aiemmin julkaisematta jääneitä raitoja. Alla vielä tarkempi lista biiseistä ja artisteista. Jos tarinat kappaleiden takana kiinnostaa, voit käydä lukemassa ne Solitin nettisivuilla täältä.
Muistan erittäin hyvin kun Soliti perustettiin. Se oli suurin piirtein samoihin aikoihin kun starttailimme omaa yhtiötämme. Solitin matkaa on ollut ilo seurata vierestä ja onneksi yhtiö porskuttaa edelleen pää pystyssä eteenpäin.
Nickin kanssa on aina ollut äärimmäisen mukavaa asioida niin blogin, kuin myös muiden asioiden tiimoilta. Toivon hänelle ja yhtiölle pitkää ikää. Ainiin, ja mainittakoon vielä, että syksy tuo mukanaan 3 uutta Soliti-julkaisua. The New Tigersilta, Astrid Swanilta, sekä Delay Treesilta. Sinkkuja luvaksi kesälle. Aijaa!
Lainatakseni erään Kuka Mitä Häh?-palstan keskustelijan kommenttia, "Suomessa hyvän musiikin julkaiseminen on kuin heittäisi helmiä sioille". En ole mikään Marko Paananen, mutta yhdyn edeltävään täysin.
Koska sähköpostissani on tätä kirjoittaessa aivan mieletön kasa helmiä, teen nyt yhden vähän massiivisemman postauksen. Haluan kuitenkin alleviivata, että näistä jokainen olisi ansainnut oman threadinsa. Vihaan "microbloggausta", mutta on parempi kirjoittaa suppeasti, kuin olla kirjoittamatta ollenkaan.
Aloitan postauksen Fundamicsillä, joka edustaa funkahtavaa hip hopia. Erittäin laadukasta sellaista. Saatteessa mainitaan, että albumin We All Have Our Rootsin julkaisee HPNB & FatBass Records 8.4.2013. Olen siis postaukseni kanssa hieman myöhässä. Suosittelen kuitenkin tsikeditsekkaamaan. Sopii kesäisille Helsingin kaduille, sekä festari-/mökkireissuille.
Ja hiphopista aivan toisenlaisille aalloille. Ja nyt on pakko vähän piiskata itseäni. Minkä ihmeen takia olen nukkunut Sans Paraden ohi, kertokaa joku. Yhtyeen uusi sinkku The End Of The World 1964 on hienointa hetkeen. En ole vieläkään kuunnellut levyä läpi, mutta jos se sisältää tällaisia helmiä pian on pakko. Voiko tämän biisin themestä enää kauniimpaa melodiaa säveltää, kysympä vaan.
Ja muistatteko vielä Marian Jamit. Ennustin puoli vuotta sitten, että bändistä tulee vielä vielä iso juttu. Silloin yhtyeellä oli Facebookissa 33 fania ja siniset silmät. Nyt Facebookissa on 664 fania ja yhtye juhlii levyjulkkareitaan ilmaisella Helatorstai-klubilla 18.4. Mahtavaa! Koen, että Suomessa on tilausta Marian Jamien kaltaisille yhtyeille. Tässä kesäinen sinkkubiisi Helppoo ja Soljuvaa.
Unohtamatta helsinkiläistä Toot Toot-duoa, joka julkaisi jokin viikko takaperin Arthur 1 EP:n. Kyseessä on Arthur EP-trilogian ensimmäinen osa. Mitä on tulossa, ei voi tietää. Toot Tootista taustatietoina voisi kertoa, että yhtye on melkoisen kova liveakti. Lisäksi, yhtyeen debyyttialbumin sinkkubiisi Mr. B soi jonkin verran Voice TV:llä. Eikä ihme, tulihan levy ulos Sony Musicilta. Onneksi bändi ei enää ole Sonylla, vai onko? Toivottavasti ei.
Ja uusi video on tullut niin Turun kissoilta, Cats On Fireltakin. Bändi ei ole juurikaan nauttinut palstatilaa blogissa. Tähän ei varsinaisesti ole mitään järkiperäistä syytä, sillä bändi on mielestäni erinomainen. Niin kuin on myös The Sea Within You kappale. Biisi tuo mieleeni 50-luvun jenkkilän, ja paikallisen high schoolin tanssien viimeiset hitaat. Video on Appu Jasun käsialaa.
Ja kuten blogin lähtökohtaisesti kuuluukin, esittelen myös jotain totaalisen uutta. Kyseessä minulle entuudestaan tuntematon tamperelainen elektroninen akti, Buru. Yhtye julkaisi jokin aika sitten Eskapism-titteliä kantavan EP:n, joka pitää sisällään kahdeksan raitaa hiottua biittiä ja rakentelua. Jotenkin mieleen tulee uuden Jessen ja Aphex Twinin sekoitus. Täydellistä musaa trendikkäisiin Hollywood-henkisiin koksubileisiin. Tanssilattialle mahtuu vain aliravitut mallit ja heidän naurettavan rikkaat poikaystävänsä.
Ja niinikään julkaisi uuden träkin myös The New Tigers, jonka uusi Quicksilver kuulostaa ainakin omaan korvaani debyyttialbumin sinkkuja paremmalta. Muut ovat puhuneet itsevarmuudesta ja yhteensoitosta, joo joo, en tiedä, mielestäni yhtye on aina ollut itsevarma ja soittanut hyvin yhteen. Suurin ero uudessa sinkussa on, että laulu on saatu toimimaan niin kuin sen olisi pitänyt alusta asti toimia. Lisäksi tuotanto on napissa. Kellopelistä bonarit, sitä kun niin harvoin kuulee enää näinä päivinä. Parasta tiikeriä tähän mennessä, hands down.
Ja ootteko kuulleet jo helsinkiläisestä Kaveri Specialista? Ovat nimittäin melko velikultia. Tällaista musaa harvemmin Suomessa pääsee kuulemaan. Lähinnä varmaan sen takia, että kukaan ei tee tällaista. Suomessa kun on niin harmaan ankeeta ja paskaa. Mutta onneksi Kaveri Special on jotain aivan muuta. Kaveri Special uskoo aurinkoiseen huomiseen. Bändi julkaisi viikko sitten sinkkubiisinsä Suksee ja siitä voi ottaa esilämmöt. Biisi vie kauas pois, sinne missä on palmuja ja 24/7 letkeetä.
Ja miltä kuulostaakaan uusi Shine 2009? No, ainakin trendikkäältä, onhan sinkun kannessa laavalamppu ja Lumia-puhelin. Eurozone pitää sisällään todella makeita elementtejä ja erityisesti taustalla joikaava baritoni saa täältä pisteet. Shine 2009 ehdottomasti lunasti kaikki odotukset mitä sille ehdittiin asettaa. Vaikka duossa ei olekaan Jori Hulkkosta, näkisin tämän kantavan vielä pitkälle. Ja merkit on ilmassa, sillä Eurozone (joka on muuten aivan jumalaton nimi) on esitelty mm. Pitchforkissa ja sen lisäksi myös MNEssä ja UNCUTissa.
Loppuun haluan kertoa mistä pienet hävittäjälentäjät on tehty. Ehkä 80-luvun nostalgiasta, tai sitten Freeweightsin uudesta Rust On My Heart-sinkusta. Healing Timellä aikoinaan ihastuttanut yhtye on jatkanut toimivaksi todetulla linjalla. Ihastuttavia pop-kappaleita maustettuina kikkakuuskolmosilla. Edellisessä sinkussa oli Phil Collinsin tomit, tällä kertaa lainassa on Journeyn tilutukset. Ja sillä keksipurkilla olisi ehkä sopinut viihtyä kauemminkin. Nautinnollista!
Ei näytä laantuvan tämä kirjoitusinto. Ei se mitään, taotaan kun rauta on kuumaa. Alkuvuosi on siitä hienoa aikaa, että silloin tulee aina kaikki makeimmat jutut. Alalla tuntuu olevan sellainen kirjoittamaton sääntö, että pienet julkaisee ennen kesää ja isot kesän jälkeen.
Mietin tätä kirjoittaessani kumpaan kastiin Minä ja Ville Ahonen kuuluu. Toisaalta, ihan selvästi niihin pieniin, mutta lähemmin tarkasteltuna: Levy-yhtiö on Universal, sinkun tiimoilta lähestyttiin ainoastaan radioita, ei blogeja. Bändi ei juurikaan ole kosketuksissa faneihinsa, facebookiin postataan niukasti ja harkiten. Bändi esiintyy lähes poikkeuksetta joko isoissa tapahtumissa, tai korkealla lipunhinnalla itseään isompien ja usein tylsempien artistien kanssa.
Tavoitteet ovat siis selkästi "isojen" puolella. Isot tavoittelevat laajoja kuulijakuntia ja isoja tienestejä. Tässä ei ole mitään vikaa. Ristiriita kuitenkin syntyy siinä tärkeimmässä, eli musiikissa. Ahosen marginaalipoppi vetää itsensä kaupallisimmillaankin tiukasti "pienten" puolelle. Tähän on kaksi ihan selkeää syytä. Yksi, Ahosen lyriikka ei sovi kansan suuhun. Ahosen kappaleet käsittelevät aiheita, joista Suomessa "ei ole sopivaa" puhua ääneen. Toinen syy on Ahosen omintakeinen lauluääni.
Kun kuulin, että Johanna Kustannus myi itsensä isolle pahalle Universalille, vuodatin kyyneleen. Triani sai fudut, se oli huono merkki. Aloin odottamaan milloin bändejä aletaan potkimaan pihalle. Olin jo Ahosen edellisen levyn kohdalla epäileväinen, jäisikö diili yhden levyn pituiseksi. Vaikka albumi onkin minun levyhyllyni kruununkivi, olisin voinut vannoa, että myyntiluvut eivät yltäisi mairitteleviksi. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä, koska kuinkas kävikään, Delay Trees ja Cats On Fire saivat lähteä Trianin matkaan. Minä ja Ville Ahonen jäi.
Mielestäni Universalille jääminen oli kuitenkin virhe. Tai ei niinkään. Oli Universalilta virhe olla antamatta Ahoselle kenkää. Mielestäni isoille levy-yhtiöille sopivat isot artistit, tai sellaisiksi pyrkivät pienet artistit. Majorit eivät koskaan ole osanneet tehdä marginaalilevyjä. Sen sijaan, majorit ovat jo pidemmän aikaa osanneet ostaa onnistuneiden marginaalilevyjen julkaisseita pienlevy-yhtiöitä. Siispä miksi Ahonen? Suomenkielinen, omaperäinen, hyvä tarina. Vähän niinkuin PMMP? Jesse Kaikuranta, kiveksillä?
Enkä sano, että Universalin maine mitenkään tuhoaisi Ahosen uskottavuutta. Mielestäni Ahosen tapauksessa imago on niin vahva, ettei sitä pystyisi horjuttamaan edes osallistuminen Vain Elämää-ohjelmaan. Universal haluaa sijoituksilleen voittoa. Ymmärrettävää, mutta Ahosen kaltaisen artistin kannalta harmillista. Fakta kun on, että Suomessa vaihtoehtoista musiikkia tuntuu kuluttavan ainoastaan musiikkikriitikot ja he eivät ikävä kyllä kuuntele radiota. Levytkin tulevat mukavasti postissa ilmaiseksi.
Oletetaan nyt kuitenkin hetki, että Minä ja Ville Ahosen uusi Ennen Kuin Kuolen sinkku lähtee maanlaajuisilla radiokanavilla soimaan, nousihan Sanokin listoille. Uskotaanko Universalilla todella, että Novaa kuunteleva keskituloinen kaappikonservatiivi, tai amerikkamielinen Yle-X:ää kuunteleva teinipissis on potentiaalista kohderyhmää. On mielestäni hieman naivia ajatella, että olisi.
Minä ja Ville Ahonen ei mielestäni kuulu radioaalloille. Ei ainakaan sen paskan sekaan, mistä suomalainen formaattiradio koostuu. Ja formaattiradioonhan isot pyrkii, koska siellä tavoitetaan laajimmat kuulijakunnat ja isoimmat tienestit. Minä ja Ville Ahosen kohdalla vaihtoehtoisten markkinointikeinojen hyödyntäminen olisi mielestäni kannattavaa. Loppujen lopuksi yhtyeen fanit, jollaiseksi myös itseni luen ovat musiikkia rakastavaa, formaattiradioita ja isoja amerikkalaisia levy-yhtiöiksi naamioituneita sijoitusyhtiöitä halveksuvaa sorttia.
Onneksi Universalin mukaantulo ei kuulu musiikissa. Ainakaan tällä sinkulla, tai edeltävällä nettijulkaisu Jumalalta. Kappaleita ei ole ylituotettu. Ne itseasiassa kuulostavat todella hyviltä. Ja tässä selvästikin aukeaa koko jutun juoni. Ei Minä ja Ville Ahosta kiinnosta millä levy-yhtiölle he levyttävät. Heitä kiinnostaa vain se, että saavat tehdä omilla ehdoillaan musiikkia, eivätkä joudu maksamaan omien mastereidensa tuontantoa. Ja tämähän onkin viisasta. Ehkä pilkka, jos tässä sellaista on havaittavissa, oikeasti osuukin Universalin nilkkaan. Oli miten oli, palataan itse biisiin. Ennen Kuin Kuolen valottaa kivasti tulevan levyn teemoja ja yleisfiilistä. On hienoa, että Ahonen ei ole lähtenyt luomaan debyyttiään uudestaan, vaan selvästi poistunut mukavuusalueeltaan. Odotan maaliskuussa julkaistavaa albumia kuin kuuta nousevaa. Yhtyeeltä toivon hyvän levyn lisäksi alle 10e keikkoja, aktiivisempaa sosiaalisen median käyttöä ja bloggaajien huomioimista markkinointisuunnitelmissa.
