Lavalla: Tammerfest 2013

Pressipassi

KESKIVIIKKO

Tätä kirjoittaessa istun junassa Ilmiö-festivaaleille Turkuun. Olen juuri lopettanut töissä 10 päivän työputken, jonka kolme viimeisintä päivää olen juossut Tammerfesteillä, ympäri Tampereen keskustaa.

Tammerfest on kaupunkifestivaali. Tammerfestin aikana tapahtuu joka paikassa ympäri kaupunkia, kuppilassa, pubissa, puistossa ja kadulla. Ohjelmaa löytyy niin maksullista kuin ilmaistakin. Tammerfestiin liitännäistä, tai sen mahdollistamaa. Tammerfestin aikana hulina Tampereen kaduilla on ihan erilaista kuin normaalina arkena, tai viikonloppuna. 

Olen osallistunut Tammerfestiin aikaisempinakin vuosina, mutta en koskaan useampana päivänä, eläen ja hengittäen festivaalia. Näin uutena tamperelaisena median edustajana koin, että nyt aika oli kypsä ottaa selvää mistä Tammerfestissä on kyse. Perkasinkin Tammerfestin ohjelmistoa jo aikaisemmassa postauksessani ja lähdin siitä ajatuksesta, että seuraan orjallisesti esilaadittua aikataulua. Kuten oletinkin, eihän siitä mitään tullut. Kerron teille  tarinan, jossa tiivistyy kokemukseni Tammerfestistä 2013.

Keskiviikosta se alkoi. Keskustorilla ilmaiskeikkaa mm. Anna Puulta. Pakko päästä. Illalla YO-talolla Black Lizard, Husky Rescue ja K-X-P. Melko siistiä. Töistä päästyäni lähdin suoraan kotiin, olihan kello vasta neljä. Hienosti ehtii vielä Anna Puun keikalle, ajattelin, mutta kun silmää painoi. Festivaaliuupumus näkyi jo ennen festivaalin alkua. Festarielämä on rankkaa.

Töissä seitsemäs päivä putkeen, reklamoivia asiakkaita. Ei pysty, päiväunet, Anna Puu jää välistä, samoin Peitsamo. Satsataan paukut YO-talolle. Sieltä sitten killeri reportaasi, niin kukaan huomaa, että en pysynyt aikataulussani.

Killeri ja killeri. Kun katsoin bussiaikatauluja rivariltamme keskustaan ja takaisin, huomasin, että viimeinen bussi lähtee klo 00.10. Sen jälkeinen bussi lähteekin vasta klo 04. Noniin. Klo 08.00 töissä odottaa taas reklamoivat asiakkaat. Ei ole mitään saumaa, että näiden möllyköiden kanssa väittely onnistuisi neljän tunnin yöunilla. Kuka soittaa viimeisenä? K-X-P? Ei, ei, ei, ei. Keikka, jota olen odottanut jo vuoden päivät. Voiko tämä olla totta? 

Black Lizard

Kun viimein saavuin YO-talolle kaikki meni sulavasti. Tulin vähän myöhässä mestoille. Black Lizard oli juuri ensimmäisen biisinsä puolivälissä. Jengiä oli hyvin, ottaen huomioon, että oli keskiviikko ja että keikka YO-talolla 13e/16e lipuilla. Black Lizard löi löylyä itsevarmasti ja löytyipä yleisön joukosta jokunen ihan oikeasti joraavakin ihminen. Black Lizard soitti tasapainoisen, vähäeleisen, mutta tyylilleen uskollisen keikan. 

Biisit olivat todella toimivia junnailuja ja miksaus tuki kokonaisuutta. Kovasti mainostettu surina valtasi salin kun yhtyeen kitaristit piiskasivat soittimiaan. "Moi, me ollaan Black Lizard helsingistä. Kiva kun pääsitte katsomaan.", sanoi vokalisti kiirehtien kenkiinsä katsoen ja hikeä otsaltaan valuttaen. 

Husky Rescue

Black Lizardia seurasi toinen pitkään odottamani artisti, Husky Rescue. Levyltä  tuttu yhtye oli livenä totaalisen vieras. Kesy levybändi osottautui pippuriseksi livebändiksi. Husky Rescue oli satsannut keikallaan visuaalisuuteen. Lavan takaseinän peittivät loisteputket. Bändin kolmen jäsenen mikrofonitelineiseen oli kiinnitetty valokontrollerilla säädettävät hehkulamput. Soittimet oltiin sijoiteltu lavalle esteettisesti. Oli valotilanteita, savua ja jopa hanakasti säksättävää stroboa. 

Bändi erottui selvästi edukseen jo ensimmäisistä soinnuista lähtien. Välispiikkien ja lavapreesensin perusteella ruotsalainen laulajatar Johanna oli ehkä valovoimaisin ilmestys hetkeen. Neiti asteli lavalle paljain varpain ja esiintyi niin täydestä sydämestä, että hänen henkinen hyvinvointinsa kuului mikrofonin läpi. Husky Rescuen jäsenet onnistuivat luomaan YO-talolle niin lämpimän tunnelman, että voisin vannoa että jokainen tunsi olonsa tervetulleeksi. Yhtäkkiä yhtyeen nimi alkoi käydä järkeen.

Husky Rescuen keikka loppui vähän yli kaksitoista. Ja jo hyvän aikaa ennen kuin K-X-P aloitti minä, allekirjoittanut olin jo bussissa kohti rivarikotiani. Näin ollen jo vuoden odottamani krautrock-karkki sai antaa odottaa itseään vielä hetken. Hemmetin hemmetti. Ehkä sitten Flowssa, ehkäpä. 

Kyselin YO-talon äänimieheltä seuraavana päivänä K-X-P:n keikasta sen verran, että sain tietää, että yksi: "Meininki oli melko diippiä, siis todella" ja kaksi: "Eihän sitä voinut puskea muuta kuin liian kovaa. Se on vaan sellainen bändi". Tulkinnasta voisi perustaa, että keikka oli melkoisen spesiaali ja harmistukseni sen missaamisesta kasvoi. 

Vielä enemmän harmistukseni kuitenkin kasvoi pienen yksi plus yksi laskutoimituksen jälkeen. Torstain YO-talon pääesiintyjä Pää Kii!n keikkahan alkaa niin ikään vasta klo 00 jälkeen. Ja voiko olla totta, että toinenkin vuoden odottamani esiintyjä jää näkemättä? EI EI EI EI EI EI.  Minkä ihmeen takia arkikeikat alkavat näin myöhään? Kuinkahan monelta muulta itseni kaltaiselta bussien orjalta nämä illat jäivät näkemättä?

Tammerfestin aikataulut

TORSTAI

Torstai oli toivoa täynnä. Haloo Helsinki! klo 16.50. Juuri sopivasta kerkiää töistä katsomaan. Jes! Haloo Helsinki! on siinä mielessä spesiaali yhtye, että sitä on aina pidetty levy-yhtiön tuotteena ja kai se sitä jossain mielessä onkin. Yhtye kuitenkin nykyisellään soittaa 95% vastaavassa ikäluokassa painivista bändeistä penkin alle. Kiitos edelläkävijä Jussi Mäntysaaren, en häpeä myöntää sitä. Olen avoimesti tykästynyt yhtyeeseen. 

Haloo Helsinki!n keikkaa olin niin ikään odottanut jo pitkään. Kello 16,  Tampereella satoi kovin. Töistä päästyäni totesin, että sade oli liian uhmakas uudelle älypuhelimelleni. Lähdin kohti markettia ostamaan sateenvarjoa pitämään puhelimeni kuivana, sillä välin kun kuvaan. Ei meinannut lykästää millään. Sateenvarjot olivat loppu useasta paikasta. En halunnut käyttää yli kymppiä sateenvarjoon, sillä tiesin varjon käyvän turhaksi päivän keikkojen jälkeen. Löysin lopulta klo 16.20 kympin maksavan varjon. Jes.

Kun pääsin porteille kohtasin toistaiseksi kovimman pettymyksen. Haloo Helsinki!hän soitti alueella jo täydessä vauhdissa. Mitäs ihmettä? Mitäs tämä on? Aikatauluja vertaillessani esitteen ja nettisivun välillä kävi ilmi, että laajalti jaettuihin printtiesitteisiin oli päässyt painovirhepaholainen. Haloo Helsinki! olikin aloittanut jo klo 15.45. Keikka oli siis jo lopun puolella. 

Tästä huolimatta marssin määrätietoisesti kohti alueen porttia. YO-talon sulavaan meininkiin tottuneena kävelin passi toisessa kädessä ja sateenvarjo toisessa kohti portsaria. "Sateenvarjon kanssa ei pääse sisään", sanoi portsari. Katsoin häntä syvälle silmiin ja kysyin "oletko tosissasi?". Hän oli. "Joko luovut sateenvarjosta, tai laitat sen narikkaan. Tuolta saa kyllä sadetakkeja", kävi sanoma kova. 

Haloo Helsinki!

Mutta eihän se käynyt päinsä. Uuden karheasta sateenvarjostani en suostunut luopumaan. Tiesin hävinneeni tämän erän. Lopulta totesin: "Jää nyt tällä kertaa sitten välistä. Säännökset ovat mitä ovat". Mutta tuon sanottuani aloin miettimään, että miksi tästä ei ollut mitään infoa esim. facebookissa?  Sateenvarjokasasta roskiksessa ja narikassa päätellen en ollut ainoa, joka oli niin hölmö, että tuli sateenvarjon kanssa rokkikeikalle.

Lopulta kuuntelin Haloo Helsinki!n keikan veden toisella puolen, muiden sateessa fiilistelevien siipeilijöiden keskellä. Tunnelma oli lämmin. Ehkä jopa lämpimämpi kuin alueella. Haloo Helsinki! kuulosti älyttömän hyvältä.

Keikan jälkeen kenkäni olivat hörppineet jo niin paljon vettä, että kävin Koskikeskuksessa ostamassa uudet. Kuivissa kengissä Ravintola Miamin Cityshopper-pastan jälkeinen olotila oli kohdillaan. Erä kaksi. Vielä kahvit naamaan ja nokka kohti uusia haasteita, olihan pillumagneetti Petri Nygårdin keikka jo pian alkamassa. 

Kyllä, vaikka se nyt ehkä saattaa yllättää Nygårdin tuorein albumi on ollut aika ahkerassakin kuuntelussa meidän residenssissä. Astu alas Frederik. Petri on junttidiskon uusi kuningas, ehkä, mutta myös yksi aikamme nerokkaimmista sanoittajista. En ole koskaan kuullut yhden artistin tuotannossa niin montaa käyttökelpoista one-lineria. Ihan kuin Petrillä olisi heittää tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva "viisaus". 

Astelin kohti alueen portteja. Tällä kertaa laitoin kiltisti sateenvarjon narikkaan, olihan sadekin jo loppunut. Kävelin passi toisessa kädessä, ranneke pitkässä ojossa kohti portsaria. Samat jäbät, ei hitto. On aika haudata erimielisyydet. Leveästi hymyillen huikkasin portsarille: "Moro taas! Uusi yritys". Portsari ei vastannut tervehdykseeni, vaan otti kädestäni tiukasti kiinni ja tutki aikansa rannekettani. Tämän jälkeen hän huikkasi toiselle portsarille: "Päästetäänkö me vielä näitä violetteja sisään?" Toinen portsari katsoi minua ja  rannekettani, aprikoi tovin, ja murahti: "Menköön nyt tämän kerran". Hämmentävää.

Kun kävelin sillan yli, huomasin, että alue oli puoli tyhjä. Portsarit eivät siis voineet olla päästämättä minua alueelle median edustajana ainakaan sillä varjolla, etteikö alueelle olisi mahtunut. Harmittavainen kokemus.

Petri Nygård

Mutta nyt oli Petrin aika. Ja Petrihän oli liekeissä, Tampereen poikia kun on. Homman todellinen luonne kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun Petri oli juossut kollegansa kanssa lavalle jättiläismäisen naisen etupäästä konfettin saattelemana. Tavallaan osasin odottaa jotain tällaista, mutta sitten taas eihän tällaiseen voi koskaan olla täysin valmistautunut.

Lavalla tanssahteli puhallettava Johanna Tukiaisen näköisnukke, jonka perään Petri nopeasti telakoitui. Samaan aikaan hänen kollegansa harjoitti ihmispenetraatiota rekvisiittavaginan kanssa ja lauloi muistaakseni "Anna sitä märkää". Olen tähän asti pitänyt Petri Nygårdia ns. hyvän olon musiikkina. Täytyy myöntää, että näillä vaihein voin fyysisesti pahoin.

Petri teki lähtemättömän vaikutuksen, enkä ollut (tai ole vieläkään) täysin varma pidinkö, vai vihasinko pillumagneetin livespektaakkelia. Petrin jälkeen olin tutun ja turvallisen tarpeessa. Onneksi luvassa ei ollut mitään muuta, kuin niin ikään tamperelainen rock-yhtye Nr. 83, joka starttaili iltaa Klubilla. Illan pääesiintyjänä oli Eläkeläiset ja demografiasta päätellen moni olikin tullut paikalle juuri Eläkeläisten takia. 

Nr. 83

Kävin itseasiassa aiheesta pariinkin otteeseen keskuteluja tuntemattomien kanssa. "Ootko tullut Eläkeläisiä kahtoo?", he kysyivät. "En, vaan tota lämppäriä", vastasin. "Aijaaaaaa, mikäs se nyt taas oli?", he kysyivät. "Numero kasikolme", vastasin. Ja samalla tajusin, että voi pojat kun on jäbät osanneetkin nimetä hölmösti yhtyeensä. 

Mutta ei nimi bändiä pilaa, vaan bändi nimen ja kun Nr. 83 alkoi soittamaan, en usko, että kukaan suhtautui yhtyeeseen enää lämppärinä. Sen verran vakuuttavaa meininkiä. Yhtye soitti yhteen tiukasti kuin mummon kutoma perintövillasukka. Yhtyeen solistissa yhdistyi Jonne Aaron, Jussi Selo, sekä Lauri Tähkä. En voi käsittää miksei kukaan Suomen musiikkiteollisuuden haaskalinnuista ole vielä käynyt nokkimassa lihaa näiden poikien laihojen luiden ympäriltä. Keikalla nimittäin haisi vielä tekemätön raha ja yleisön seksuaalinen latautuneisuus.

Upea keikka, encoret ja kaikki. Ja matkani sitten jatkuikin taas YO-talolle. Päätin olla menemättä katsomaan mm. Ismo Alankoa, joka päätti illan Ratinan festivaalialueella. Uusi erä portsareiden kanssa ei kiinnostanut ja olihan YO-talolla kuitenkin punk-ilta, kuinka siistiä? Veikkaan, että jos Ismo olisi itse joutunut valitsemaan vertaistodellisuudessa keikkailevan Ismo Alangon keikan ja YO-talon punk-illan välillä, olisi hänkin saattanut valita samoin. Voi tietenkin myös olla, että olen väärässä.

Muistin vasta YO-talolla, että ainiin, voi paska, Pää Kii! jää kuin jääkin näkemättä. Tietenkin voisi ottaa taksin. Njaa, mmmhh, ugh, nääh. Ei pysty. Ei Pää Kii!n keikka voi mitenkään olla 30 euron taksimatkan arvoinen. Vai voiko? Epäilen ja siis, odotukset olivat niin ikään kovat myös illan avaavan, lähestulkoon yhtä provosoivasti nimetyn Nyrkkitappelun varalle. 

Olin paikalla ajoissa. Aivan liian ajoissa. Puoli tuntia YO-talolla istuttuani, keikkaa odottaessani ja kaljaa lipittäessäni alkoi silmää taas painamaan. Illan todellinen pääesiintyjä päiväunet siellä taas kolkutteli sarveiskalvoja. Kertasin päivän vaiheita päässäni ja sydämeni täytti yksinäisyys. Katsoin ympärilleni ja totesin, että en kuulu tänne. Jätin kaljan pöytään ja otin ensimmäisen bussin kotiin kohti rivaria, jossa tiesin kahden persialaisen kissan ja unisen puolisoni minua odottavan.

PERJANTAI

Perjantai, etappini viimeinen päivä. Päivän ennakkotärppeinä listallani pakollisen YO-talon lisäksi mm. Laikunlavalla esiintyvät Kaveri Special ja Ochre Room. Olin myös aikeissa mennä katsomaan Cheekin keikkaa. Kuinka siistiä? Kuinka usein sitä pääsee katsomaan Cheekiä? Ja olikin todella lähellä, etten jopa mennyt katsomaan Cheekiä.

Viime hetken Vain Elämää-muistelot kuitenkin käänsivät pääni. Miksi ihmeessä haluaisin mennä katsomaan Cheekin keikkaa, ajattelin. Enkeli toisella olkapäälläni hoki, että "No just siksi, just siksi", mutta tällä kertaa kovaäänisempi pulskan pinkeä pirulainen toisella olkapäälläni tyrmäsi enkelin tiileskiven kovilla vastaväitteillään "Porvariräppiä", "tsiksit ja massia", "onnen kyyneleet".  Ei tule tapahtumaan, ei tänään.

Janne Laurila & Tuhlaajapojat

Lopulta uhkasimme puolisoni kanssa jälleen yltyvää sadetta ja suuntasimme Laikunlavalle katsomaan Tampereen The Smithsin, Janne Laurila & Tuhlaajapojat keikkaa. Vaikka sade olikin karkoittanut suurimman osan kuulijoista pois, bändi veti täydellä sydämellä. Tunnelma oli vilpitön. Soundit hyvät ja jengi diggaili. "Tiedättekö sen tunteen, kun olette kastuneet läpimäriksi ja alkaa jo olemaan vähän kylmä. Kunnes tulee toinen sadekuuro, joka sataa jo kastuneiden vaatteiden päälle ja alkaa jollain tapaa lämmittämään? Koittakaa ajatella tämä keikka vaikka sillä tavalla, niin teillä on paljon kivempi olla siellä yleisössä.", spiikkasi Laurila. Touché Janne.

Laurilan keikan jälkeen jäimme vielä katsomaan Kaveri Specialia. Kuin iskusta sadepilvet katosivat taivaalta Kaveri Specialin aurinkoisen afroindien soidessa taustalla. Kaveri Speial tuntui nauttian olostaan ja yleiössäkin alkoi fiilis olemaan kohdillaan. Innokkaimmat jopa tanssivat kaukana takana. 

Kaveri Special

Kaveri Specialissa oli kolme laulutaitoista kaiffaria, joiden ilmehdintä oli niin eleetöntä, että välillä piti oikein keskittyä, että kuka kavereista laulaa. Kaveri Specialin kappaleet olivat yhtä, kahta lausetta useasti toistavia jamitteluhenkisiä iloitteluja. Voisi sanoa, että musiikki kuulosti afrikkalaiselta. Jos se nyt jollekin sanoo jotain.

Mieleeni tuli pelkistetty Architecture In Helsinki pienellä twistillä Yesayeria. En kuitenkaan sano, että Kaveri Special olisi vielä verrattavissa edellämainittuihin. Perusteet oli kuitenkin kunnossa ja aloin päässäni  jo kuvittelemaan miltä bändi voisi kuulostaa kahden ekstrasoittajan kanssa.

Kaveri Specialin jälkeen lähdimme ruokailemaan. Ruokailun jälkeen jo pahamaineiseksi muodostunut esiintyjä päiväunet muistutti taas olemassa olollaan. Ja humps. Nukuin Ochre Roomin keikan yli. Ei hyvä, ei todellakaan. Ochre Room on mielestäni aivan törkeän nätti bändi ja vaikka yhtye Tampereelta onkin, olen onnistunut sen keikat joka kerta missaamaan.

Kuten mainitsinkin, heräsin päikkäreiltäni auttamattoman myöhässä. Silti sen verta ajoissa, että ehdin juuri ja juuri juosta bussiin kohti Disco Ensemblen keikkaa Ratinan festivaalialueella. Tällä kertaa ei satanut, vaikka ilma rankaisikin tamperelaisia edelleen kylmällä kosketuksellaan. 

Eppu Normaali

Perjantaina portsarien kanssa ei enää ollut ongelmia, vaan pääsin alueelle sisään heittämällä. Samat portsarit toki ovella, mutta tänään moroteltiin. Kun pääsin Laukonsillan yli festivaalialueelle, minut kohtasi positiivinen näky, lähes täysi festivaalialue. DE:n keikasta tulee nätti, ajattelin.

Olin ajoissa. Lavalla kannutti Tampereen omat, Eppu Normaali. Ja Eputhan oli, kuten varmaan aina, rautaa. Olen nähnyt Eput viimeksi keikalla heidän comeback-vuotenaan Ruisrockissa heittäisinkö 2003. Silloin en juurikaan osannut arvostaa yhtyettä, mutta tällä kertaa Eppujen soitto oli suorastaan nautinnollista. Bändin vapautuneisuus näkyi lavalla, yhtye oli yhtä hymyä. Suostuivatpa vetämään yleisön pyynnöstä encorenkin.

Ja ennen kuin kerkisin kissaan sanomaan, viereisellä lavalla aloitti koko Tammerfestin eniten odottamani artisti Disco Ensemble. Aikataulu oli hieman myöhässä. Tilanne oli vähintääkin mielenkiintoinen, kun porilaiskvartetti alkoi lataamaan pommeja nuorelle yleisölleen. Eppu Normaalin yleisö pakeni henkensä edestä kohti oluttelttaa, joka oli jo Eppujen aikana niin täynnä, että paloturvallisuuspäällikköjä hirvitti. 

Disco Ensemble

Lopulta Disco Ensemblen eturiviin jäi sellainen jokusataapäinen yleisö kun taas olutteltan suojissa lymyili se yli tuhatpäinen Irja-/Marttilauma. Oli selkeää, että crossover-illan ohjelmisto ei toiminut täysin toivotunlaisesti. Jengiä oli luonnollisesti myös ympäri aluetta hyvä määrä ja osa varmasti seurasikin Disco Ensemblen keikkaa, mutta pääosin tunnelman luonti jäi eturivin ydinporukan harteille. He, yhdessä bändin kanssa tekivät keikasta kuitenkin erittäin mukavan ja tunnelmallisen shown. 

Disco Ensemble oli iskussa ja oli ilo huomata miten hyvin jengi oli ottanut bändin uusimman levyn haltuun. Setistä iso osa oli uudempaa materiaalia, ja vaikka biiseistä puuttuukin vähän ruutia verrattuna yhtyeen aiempaan materiaaliin, ovat kappaleet ehkä sävellyksinä parempia. Ainakin ne tuntuivat toimivan livenä jopa paremmin kuin vanhemmat kappaleet, ehkä johtuen myös siitä, että niissä on säilynyt bändille itselleen kaivattu tuoreus. 

Ratinan festivaalialue

Lähdin keikan loppupuolella kävelemään kohti YO-taloa ja viimeinen näky mitä sillalta näin oli kaksi lavaa, joista toisella soitti kenties Suomen paras bändi (lavan edessä se jokusataapäinen yleisö), ja toisella J. Karjalaisen kiertuteknikot tekemässä soundcheckiä (lavan edessä toinen saman moinen jokusataapäinen yleisö). Kiertueteknikot veivät voiton. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

YO-talo, once again. Kolmas ilta putkeen YO-talolla. Tällä kertaa ehkä kovimmat odotukset, olihan perjantai ja kattaus jälleen kovaakin kovempi The Lieblings, Shine 2009 ja Risto Ylihärsilä & Helsinki Soundpainting Ensemble.  Olin jo etukäteen päättänyt katsoa vain kaksi ensimmäistä esiintyjää, sillä aamulla allekirjoittanutta odotti aikainen juna Turkuun. 

The Lieblings

Ilokseni soittojärjestys kuului juurikin edellämainitussa järjestyksessä. Illan avasi The Lieblings, tuo tuore, pyllymusiikkivideostaan tunnettu helsinkiläinen indiepopin superkokoonpano. En nyt ihan tältä istumalta muista missä kaikissa bändeissä yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet aiemmin, mutta sanotaan, että bändin jäsenet osasivat soittaa todella hyvin ja tiukasti.

Bändin kaikki jäsenet osasivat laulaa. Kolmeäänistä harmoniaa kun niin harvoin kuulee. Mainittakoon myös positiivisena asiana yhtyeen naisrumpali, jonka ääni toi todella mukavan sävyn stemmojen soitiin. Bändin materiaali oli melko vahvaa, mutta myös jokseenkin dynamiikatonta. Olisin kaivannut enemmän suvantoja, vähemmän stemmoja, isompia ja timanttisempia kertosäkeitä. Kaiken kaikkiaan keikka oli kuitenkin todella jees ja bändi näytti todella hyvältä. Oli selkeää, että yhtye nautti soittamisesta ja yleisö toivotti mielestä bändin melko kiitettävästi tervetulleeksi.

Shine 2009

The Lieblingsin jälkeen lavan valtasi lähestulkoon tamperelainen, indiesuosiota aina rapakon takana Pitchforkissa asti nauttinut Shine 2009. Iloisena yllätyksenä yhtye oli hankkinut itselleen keikkarumpalin, Idiomatic-yhtyeestäkin tunnetun Artun. Rummut toivatkin oivan lisän yhtyeen biitteihin. Ne ikään kuin herättivät ehkä muuten vähän munattomaksi livetilanteissa jäävät pohjat sykkimään. 

Bändin materiaali oli tanssittavaa ja menevää. Yhtyeen lavarekvisiitta oli mainitsemisen arvoinen. Yhtyeellä oli keskellä lavaa pöytä, jonka päällä oli laavalamppu, kukkakimppu ja omena, johon oltiin tuikattu suitsuke. Myöhemmin pöydällä nähtiin myös Suomen lippu, mutta vain yhden biisin ajan. Suitsukkeen tuoksu oli melkoinen. Tulikin mieleen, haluaako Shine 2009 oikeasti tuoksua tältä?

Yleisö YO-talolla oli aika niukassa ja tunnelma melko virittäytynyt. Ei mitenkään kiitollinen paikka esiintyä näin hiljaisena iltana. Bändi kuitenkin yritti parhaansa nostaa tunnelmaa. Onneksi takarivissä joranneet mimmit siirtyivät lavan eteen tanssimaan. He rentouttivat yleisön ja mahdollistivat keikan onnistumisen. Lopulta tunnelmakin alkoi olemaan napissa.

Ja niin siinä lopulta sitten kävi, että Shine 2009 jäikin oman Tammerfestini viimeiseksi esiintyjäksi. Shine 2009 oli hyvä livenä. Ilta ei kerännyt kauhean paljoa ihmisiä, vähemmän kuin kaksi aiempaa YO-talon iltaa, joissa oli ihan mukavasti porukkaa. Harmi, sillä uskoisin Shine 2009 olevan yksi niistä bändeistä, joita ei Suomessa enää pian kovinkaan usein näe. 

Englanniksi lauletun musiikin kirous. Naureskelin suruuni bussissa miten olisi joskus kiva mennä loppuunmyydylle englanniksi laulavan suomalaisbändin keikalle Tampereella. Täytyy nostaa hattua Tammerfestille siitä, että he ainakin yrittivät.  Kaiken järjen mukaan Tammerfestin YO-talon illat olisivat voineet myydä loppuun, ainakin esiintyjen nimistä ennustaessa.

Onneksi kuitenkin muilla keikoilla oli hyvin porukkaa. Taitaahan se vähän niin olla, että Suomessa tällä hetkellä aktiivisimmat keikallakävijät ovat myös niitä, joilla sitä rahaa myös on. Indieyleisö ja nuoret ylipäätään kun vaan ovat niin rahattomia, että monelle lipunhinta on varmasti kynnys. Silti huolettaa yleisön keski-ikä keikkapaikalla kuin keikkapaikalla. Kiitos Tammerfestin järjestäjille, että mahdollistivat tämän raportin. Kivaa oli! Piakkoin luvassa myös Ilmiö-raporttia. Stay tuned!

Bileet ohi

Biisi: Collie Magnum - Look At Your Empire

Oulu vaan, taas kutsuu mua Oulu vaan. Tällä kertaa väittäisin, että tarjolla on jotain todella tuoretta. Nääs tänään indierock-ravintolassa 10 vuoden tauolta palannnut ja juuri debyytti-EP:nsä julkaissut Collie Magnum.

Ennen pureutumista itse biisiin on pakko tarttua yhtyeen nimeen, Collie Magnum, as in Koira Pyssy? Anteeksi huono englannin kielen tuntemukseni. Ei se varmaan sitä tarkoita, mutta mielleyhtymä on silti mitä hämmentävin.

Oli miten oli, Collie Magnum on kova bändi. Tai ainakin Look At Your Empire on timantti biisi. Se tuo mieleeni The Libertinesin, ...And You'll Know Us By The Trail Of Deadin, sekä Billy Talentin. Näillä referensseillä ei ehkä prassailla Oulun yössä, mutta Hesassa  voisi jo toimia.

Kappaleessa on hyvä garage-soundi, soittimet ns. kuulostavat soitetuilta, joka on harvinaista näinä päivinä.  Erityispropsit solistille, joka vetää todella makealla soundilla ja vielä vireessä.

EP:n muillakin biiseillä on muuten siistiä meininkiä ja kokonaisuus on todella vakuuttava. Tsekkaa EP  täältä, jos sinulla on aikaa.

Sitä vain yllättää aina itsensä miten kovia bändejä Suomesta löytyy, ja etenkin Oulusta. Varsinkin kun niillä on 15 Facebook-tykkäystä, seksitön ulkoasu ja hämmentävä nimi. Tärkeintä kuitenkin on, että musa toimii ja sehän toimii erinomaisesti. Brändi on, vaikkakin tärkeä, mutta silti vain sivuseikka.

Collie Magnum saa sisäisen A&R-kelloni lyömään. Olen odottanut jo vuosia terveellä DIY-hengellä varustettua bändiä, joka osaisi tehdä hyvää riffipohjaista rockia kunnon kertseillä, vähän niin kuin Disco Ensemble alkuaikoinaan. Tästä vaan muovaamaan seuraavaa vientituotetta.

Minä sen sijaan en laita enää latin latia kiinni levyihin, mutta aion kyllä vielä selvittää mitä oululaisten aamupuuroon oikein sotketaan, kun sieltä tulee jatkuvalla syötöllä näin kovia bändejä.

Nosto: Musamedia & Lost In Music 2012

Huh, ja kiitos! Musamedia ja Lost In Music lusittu. Kolme toinen toistaan parempaa päivää. Seminaarit eivät tänä vuonna tarjonneet allekirjoittaneelle paljoa Shopshakehoneygon twitter-feediä enempää. Kiitos muuten feedistä. Mielenkiintoisimmat paneelit olivat niin tukossa, että sisään ei mahtunut. Parhaat läpät muuttuivat onneksi sähköksi alta aikayksikön. 

Käytin paneeliaikaa tapaamisiin. Hyviä kontakteja solmittiin, selkiä taputeltiin. Paneeleista elävimmin mieleen jäi Heli Laaksosen valloittava persoona. Parasta keskustelua nähtiin Promokeikat-paneelissa. Olen itsekin miettinyt monta kertaa mihin vetää raja maksullisen ja ilmaisen keikan välillä.

Myötähäpeäpisteet tippuivat tänä vuonna Virpi Immosen vetämälle Musexin vienti-paneelille. Sen lisäksi, että sali ammotti tyhjyyttään, keskustelu oli enemmän tai vähemmän kulttuurin, keikkapaikkojen ja promoottoreiden lokaamista.  Nice job!

Musamediasta pakko sanoa muuten vielä se, että mielestäni tapahtumaa kritisoidaan turhaan. Sikaripatut taputtelevat toistensa selkiä ja sisäpiiri lujittaa rivinsä. Joopajoo. Vanha vitsi. Tapahtuma tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tavata ulkomaisia toimijoita tutulla taistelukentällä. Ja se on arvokasta.

On huomattavasti helpompaa ottaa haltuun vaikutusvaltaisia ulkomaaneläviä Suomessa, kuin ulkomailla. Ulkomailla kilpailu tapaamisista on kovaa. Suomalaiset kuitenkin ovat niin syvällä toistensa hanureissa, että kilpailua ei pääse syntymään. Tämä tietenkin sopii, sillä on paljon halvempaa vaihtaa käyntikortteja Tampereella, kuin esim. Berliinissä.

Soo soo suomalaiset ja kaneetiksi pienet keikka-arviot näkemistäni keikoista:

Pimeys: "Pimeys on tällä hetkellä yksi lempiyhtyeistäni. Sen lisäksi, että bändi soittaa ja laulaa timmisti, bändin keikoilla on todella hyvä meininki. Ei tylsää hetkeä ja bändin nokkamiehet jaksavat hymyilyttää. GAEA/NRGM-ilta oli täyteen ammuttu ja Doris juuri oikea mesta tälle keikalle."

Stockers!: "Stockers! oli nälkäinen. Yleisö vireessä. Bändin ensimmäinen keikka DE:n, anteeksi...Warriorsin lämppärinä. Ilmassa oli sähköä. Biisit oli hyvin treenattu. Soitto tiukkaa.  Hyvä keikka. Täydestä mestauksesta puuttui kuitenkin hitusen lavapreesensiä, aiai.  Nyt etäinen lavashow lähinnä ihmetti. Me oltiin kyllä ihan messissä, ei siis syytä jännittää."

Warriors: "Kuulostipa Disco Ensembleltä. Heh.. kelatkaa nyt DE:n kaltainen bändi max. 100 ihmisen keikkapaikassa maan alla. Keikan jälkeen takki oli tyhjä ja ympyrä sulkeutunut. Olipa upeaa, oikeasti kiitos."

Delay Trees: "Voiko bändi soundata enää paremmalta livenä. Juuri albuminsa julkaissut Delay Trees kuulosti tuoreelta. Telakka oli loppuunmyyty, jengi nautti ja bändi rillasi. Jos joku on Tampereella ensi perjantaina, niin wink wink Telakalla on bändin virallinen levyjulkkarikeikka."

Henri Koskiniemi Plays His Awesome Tunes: "Viihdyttävää. Herkkää. Hauskaa. Koskiniemen Henkka. Henkka soitti  hitit läheltä ja kaukaa. En ole ihan hirveän ylpeä, että olin paikalla, mutta jos minua pyydettäisiin toiste, menisin kyselemättä. Henri on nousukännimusaa, Henri on totuus."

Jukka Ässä: "Mun on pitänyt kirjoittaa Ässän levystä arvio jo monta viikkoa. Olen kuunnellut sitä lähes päivittäin ja diggailen todella paljon. Olen nähnyt bändin keikalla nyt kolmesti viimeisen kuukauden sisään. Luulisi, että kyllästyttää. Päinvastoin, haluan lisää. Lisää Ässää."

The Streams: "Oletteko kuulleet Striimssistä? Jos et, niin hopi hopi soundcloudiin. The Streamsin keikalla oli meininkiä. Kauniita naisia, hyvännäköisiä jätkiä. Jengi tanssi, kuinka hienoa. Bändi soitti todella siistin keikan ja menoa ei paljon akustisuus haitannut. Rokkibändiä on vaikea kesyttää. Ai menenkö toiste, no kyllä!"

Lavalla: MOP 2012 - Lauantai

(c) Sakari Karipuro

Kahden päivän festareilla notkumisen jälkeen lauantai alkoi pienissä keräilyn merkeissä. Tiiu Helinä olikin täydellinen yhtye starttaamaan huonovointisen ihmisen päivä. Rauhallista, älykästä, joskin opistomaista, mutta keksiliästä. Tunnelma oli kuin kirkossa, harrasta. Olisin toivonut miksaajalta enemmän äänenpainetta. Nyt musiikki jäi yleisön puheen alle ja lopputulos oli hieman vaivaannuttava. Keikka oli hyvä, paikoitellen hieman unettava. Muutama menevämpi biisi dreampopin keskellä olisi ollut älyttömän hyvä veto. Visuaaleista ison iso plussa. Tsekkaa bändin musaa täällä.

(c) Sakari Karipuro

Eva & Manun aloittaessa Telakka alkoi olla jo täynnä. Duo veti todella hyvän keikan. He vaikuttivat hyviltä tyypeiltä. Jotain jäi kuitenkin uupumaan. Vaarantuntu loisti poissaolollaan. En ole koskaan ollut varman päälle pelaamisen ystävä, niin kuin ehkä tässä blogissakin on käynyt ilmi. Kaunista musiikkia joka tapauksessa. Keikan päräyttävin hetki oli Evan suulla soitettu trumpettisoolo. Voit tutustua yhtyeeseen täällä.

(c) Sakari Karipuro

Pankin räjäyttivät kuitenkin oululaiset. Kyseinen keikka oli bändin ensimmäinen Tampereen keikka ja kyllä huomasi, että bändiä oltiin jo odotettu. Satellite Stories kiitti ja järjesti jengille kunnon bileet. Täyteen ammuttu Telakka tanssi bändin mukana kaikki debyyttialbumin biisit + uuden kappaleen Scandinavian Girls. Tunnelma toimi ja uskoisin, että kaikilla oli mukavaa. Keikan hyvyyden lisäksi uskoisin todistaneeni jonkin sortin ikonisen hetken. Minulla nimittäin on nyt kännykässäni kuva Soundin toimittajan niskasta ja Satellite Storiesin laulajasta. True story.

(c) Sakari Karipuro

Ohjelman puolesta pienoiseksi pettymykseksi perjantaina jäänyt Klubi pystyi tarjoamaan lauantaina juhlijoilleen parempaa karkkia. Kansa kiitti ja Klubi myytiin loppuun suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Zebra And Snake aloitti. Keikka oli upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Bändi on tällä hetkellä yksi suomalaisen indiekentän suurimmista vientitoivoista. Sydämeni täytti tietynlainen ylpeys keikkaa seuratessani. Bändi veti täysillä, niinkuin aina. Ja upealtahan se kuulosti, niinkuin aina.

(c) Sakari Karipuro

Katsoimme neljän biisin verran Karri Koiraa. Hauska keikka. Biisit olivat vähän niin ja näin.  Epävireistä laulua ja huonoja vitsejä. Silti aivan loistava meininki! Räppärit vaan osavat vetää todella hyvin livenä. Oli kuitenkin aika nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Kolmen päivän bileputki ja aamuvuorot töissä ovat kuolettava yhdistelmä.  Harmi etten nähnyt kahta lauantaina esiintynyttä ulkkaria. Toisaalta, lauantai oli minulle niin hyvä päivä, että se olisi saattanut mennä pipariksi Klubilla väkisin kärvisteltynä. Hyvä näin.

Päätin samalla jättää sunnuntaisen Telakan välistä. Uupumus oli liikaa. Oli aika hyvästellä Monsters Of Pop taas yhdeksi vuodeksi ja kääntää katse tuleviin tapahtumiin. Tasapuolisen suuri kiitos MOPin järjestäjille ja upeille bändeille. Nautin suunnattomasti. MOP on tamperelaisille rakas ja tärkeä tapahtuma. Jos itselläni riittäisi rahkeet yrittäisin järjestää jotain samantapaista.

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

Biisi: Disco Ensemble - Second Soul

Outoa, että tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan Disco Ensemblestä. (lukuunottamatta Fullsteam-hekumointiani) DE nimittäin on yksi suosikkibändeistäni, tai siis ainakin oli. Aiemmista albumeista poiketen The Island Of Disco Ensemble oli minulle jokseenkin yhdentekevä, vaikkakin soundeiltaan ehkä DE:n paras levy.

Lasse Kurki oli mielenkiintoinen valinta tuottajana. Voisi sanoa, että kyseinen levy on monellakin tapaa juurikin Lasse Kurkin kuuloinen: villapaidakas, hienostunut, vivahteikas, mutta ei kauhean rock 'n roll.

Second Soul jatkaa siitä mihin edellisellä albumilla jäätiin. Pettymys oli melkoinen, sillä odotin bändin uuden linjan olevan enemmän Your Shadown kaltainen. Siinä missä Your Shadow on odottava ja kasvava, aikuinen kappale, Second Soul suorastaa aliarvio kuulijansa hittihakuisuudellaan.

Odotan sekavin tuntein Disco Ensemblen tulevaa Warriors-albumia. Omalla kohdallani kyseessä on make it or brake it-albumi. Viime vuoden pakkahuoneen keikalla uudet biisit jäivät aika pahasti vanhojen jalkoihin, mutta olikohan kyseessä vain biisien tuoreus. Ainakin Jussi Mäntysaaren twitterin mukaan uusi levy on timanttinen.

Toivon, että Disco Enseble lyö luun kurkkuuni ja tarjoilee albumillisen nokkelaa rock 'n rollia, jos ei punk-hengessä, niin edes jossain hengessä. Aikuisempi soundi on minusta hyvä asia niin kauan, kuin sanan aikuinen alle ei piiloteta adjektiivejä kuten tylsä, mielikuvitukseton, harmaa, tai sieluton.

Aikuinen voi olla kahdella tapaa, joko Tuomari Nurmiosti, tai U2sti.

Biisi: Constables - Colours

Ei hätää. Tästä blogista ei ole tulossa uutisten jakamiseen keskittynyt biisiblogi. Kuten vähän aikaan sitten kirjoittelinkin, olen löytänyt aika pommeja bändejä viime aikoina, tai ainakin pommeja biisejä. Otan oikeuden pitää pientä breikkiä bändiesittelyistä ja keskityn biiseihin. Tämä teksti saattaa mennä vähän enemmän vastineen, kuin hypetyksen puolelle, mutta koittakaa jaksaa.

Singin' Drunken Lullabies postasi eilen kotimaan katsauksen. Listan kärjessä sattui olemaan eräs bändi, jota olen itsekin pitänyt silmällä. Constables, nuorten helsinkiläisten jannujen indie rock-yhtye, joka julkaisi kesäkuussa ensimmäisen singlensä Colours / Still. Constablesista ei ole kirjoitettu vielä käsittääkseni missään muualla kuin SDL:ssä ja nyt minun blogissani. Vaikka en itsekään rakastunut bändiin heti, viimeistään 3 kuuntelukerran kohdalla oli selvää, että Constablesin musiikissa on järkeä.

Uskoisin, että syy miksi Constables tippuu niin kovaa on se, että yhtye muistuttaa minua vanhasta Disco Ensemblestä. Nuoria, intohimoisia kavereita, rinta koholla, soittamassa rockia. Upeeta. Asennetta. Rockissa 80%  on kiinni asenteesta. Sitä joko on, tai ei ole. Toinen juttu, mikä herätti kiinnostukseni. Bändi on jo  aikaisessa vaiheessa rajannut itsensä ulos trendikkäästä ysäri-junasta. Soundi on huomattavasti puhtaampi ja tuotetumpi. Constables ei haikaile, vaan on rehdisti 2000-lukua.

Mielestäni bändin soittotaito on täysin napissa.  Laulajan ääni on vielä vähän raaka, mutta taitoa löytyy ja ääntäminen on kunnossa. Laulaja jää kaipaamaan enää viskiä ja savuisia bäkkäreitä. Mitä tulee itse biiseihin, jos jotain nipottamista, niin Colours ei kasva tarpeeksi, biisi voisi olla vielä isompi loppua kohden ja olisin itse jättänyt tässä vaiheessa Stillin julkaisematta. Se heikentää Coloursin voimakasta ensivaikutelmaa ja olisi toiminut paremmin uutena sinkkuna syksyllä. 

Haluan kannustaa Constablesia olemaan vielä röyhkeämpi.  The Nationalin, Hurtsin ja Interpolin haaskalla on tilaa. Siihen päälle vaan Lapkon koukkujunttaa niin koktail alkaa olemaan valmis. Ei ole häpeä lainata, oikeasti. Kunhan ei koskaan palauta ja muistaa kiittää. Ja mitä tulee persoonallisuuteen, ei kannata katsoa Poria pidemmälle. Suomi on lainaamisen luvattu maa. Ei täällä kukaan mitään ole itse keksinyt.

Vahvin pointti tässä kaikessa, ja syy miksi kai alunperinkin tätä postausta lähdin kirjoittamaan on se, että jos näin nuoren yhtyeen ensimmäinen demo, koska sehän tämä on, kuulostaa näin älyttömän hyvältä, niin morjes! Siis ihan oikeasti MORJES! Voitte jätkät mennä tylysti kenkimään ne Suburban Triben bändärit mäkeen sieltä Loosen  yläkerran loosista ja taputtaa itsiänne isolla kädellä selkään. Just näin.

Nosto: Onneksi olkoon Fullsteam 10 vuotta!!

Haluaisin uhrata pienen hetken Fullsteamille. Kuten otsikosta näkyy, firma juhlii tänä vuonna 10 vuoden olemassaoloaan. Minulle Fullsteam on alusta asti edustanut ehkä hienointa suomalaista menestystarinaa. Juha Kyyrö (ja Johannes Ylinen) onnistuivat luomaan jotain sellaista, mihin yksikään toinen ei ole Suomessa pystynyt ja tuskin vähään aikaan pystyykään. Menestyvä vaihtoehtomusiikkiin keskittynyt yritys. Suomessa. Ajatus on absurdi, jopa perverssi, mutta jotenkin se saatiin toimimaan.

Fullsteam on uhmakas putiikki. Yritys ei ole kumartanut mihinkään suuntaan, vaan nimensä mukaisesti puskenut täydellä höyryllä eteenpäin. Disco Ensemble, Lapko, Damn Seagulls, Deep Insight, Callisto. Ei paha. Uskoisin, että ilman näitä bändejä Fullsteam ei olisi mitään. Voisi ajatella myös, että ilman Fullsteamia nämä bändit eivät olisi mitään. Ja siis, Deep Insight.  Todella lupaava bändi. Euroopan rundit ja kaikki. Mitä tapahtui.  Jos ajattelet, että Deep Insight on nyt paskaa niin kuunteleppa Red Lights, White Lines-albumi. On muuten siis todella hyvä albumi ja minulle Deep Insightin viimeinen oikea levy. Hurricane Season, huhhuh. Siis, mitä oikeasti tapahtui?

Kun olin nuorempi Fullsteam näytti minulle suuntaa. Elin Fullsteamia. Fullsteam oli meidän tuttavapiirissä käsite ja kaikki mihin Fullsteam näppinsä laittoi, muuttui kullaksi. He olivat vastuussa melkein kaikesta mielenkiintoisesta mitä kotikaupungissani tapahtui vuosina 2004-2007. Ainiin, paitsi olihan tuolloin myös Myne. Ensimmäinen kosketukseni Firmaan oli silloisesta Johny Blacksticks-liikkeestä. Olin farkkuostoksilla. Blacksticksissä oli töissä muusikoita ja paikka oli käsittääkseni jotenkin liitoksissa Fullsteamiin. Kun pääsin kotiin, tyhjensin muovipussin sisällön sängylleni ja ulos tupsahti housujeni lisäksi ohut sininen cd-sleeve. CD:tä tarkemmin tutkailtuani huomasin tutun logon ja tekstin. Fullsteam Records. "Hetkonen, eikös tää oo se firma, jolla on se bändi, jonka musavideon näin Moon TV:llä. Se videotapes. Sehän oli kova. Ei hitto. Sehän on tällä levylläkin." Pamautin CD:n walkmaniini, jossa se viihtyikin seuraavat 2-3 viikkoa. Olin kohderyhmää, meni kertalaakilla täydestä läpi. Osui ja upposi.

Tänä päivänä Fullsteamin toiminta on todella erilaista kuin noina aikoina. Firma on kasvanut. Fullsteam tuo Suomeen enemmän ulkomaisia bändejä kuin yksikään toinen musiikkialan yritys. Miettikää. Pienen piskuinen vaihtoehtolafka. Yhtiö onnistui tekemään Princen, v***u Princen. Aivan uskomatonta. Sen lisäksi Fullsteam on kasvattanut bändeistään Suomen kärkinimiä ja ottaa siipiensä alle tasaiseen tahtiin uusia suojatteja. Okei, lähinnä keikkamyyntiin, mutta kuitenkin. Yhtiö on muuttanut headquarterinsa suureen omakotitaloon Helsingin massipäällikköalueelle, Kulosaariko se nyt oli. Kuulostaa kivalta. Kommuunimeininkiä. Sopii kuvaan.

Pieni varjopuoli. Tänä päivänä yhtiö tekee kaiken loistavan lisäksi myös aivan luokattomia amerikkalaisia Screamo-bändejä. Nämä lähinnä teineille suunnatuja All Ages-keikkoja Nosturissa. Hyvät massit, kiusausta on varmasti vaikea vastustaa. Ja kritiikki on paikallaan. Oli miten oli, yhtiö vastaa kysyntään tarjonnalla ja mikä siisteintä, edelleen aktivoi nuoria käymään keikoilla. Fullsteamin lisäksi ainoastaan tamperelaisen Nem Agencyn Rowan Rafferty duunaa nuorille keikkoja. Olisiko muidenkin aika herätä?

Ei ole Fullsteamin voittanutta. En varmaan koskaan ole edes miettinyt paljonko Fullsteam todella on vaikuttanut minuun ihmisenä ja musiikkialan toimijana. Yhtiö inspiroi minua lähtemään alalle. Yhtiö todisti, että Suomessa on mahdollista menestyä, vaikka rosterissa ei olisikaan Eppu Normaalin, tai Happoradion kaltaisia Suomi-rock-jyriä. Jos on määrätietoinen, uskoo asiaansa ja on hyvä tiimi takana, hienoja asioita voi tapahtua. (Kyyrökään ei olisi menestynyt ilman niitä satoja vapaaehtoisia ja kymmeniä Fullsteamiläisiä, erityismaininti A&R Niko Kangas)

Kiitos Fullsteam näistä kymmenestä vuodesta! Toivon yrityksellenne edelleen pelkkää hyvää ja olen mukana edesauttamassa yrityksenne kehitystä eteenpäin myös tulevaisuudessa, jos en alan toimijana, niin kuluttajana.