keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

#17 Betrayal At Bespin



Pyrin viime teksissäni kääntämään kelkkani takaisin alkuperäisideaani, eli esittelemään uusia potentiaalisia bändejä.  Pyrin pysymään taas kiitoradalla ja tällä kertaa esittelen teille yhtyeen Satakunnasta. Betrayal At Bespin ei ole mikään tuore bändi. Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että tämä teksti ei perustu faktoihin. En tiedä Betrayal At Bespinistä mitään. No, en nyt yhtään mitään. Tiedän, että heidän jäsenistään osa soittaa Lighthouse Projectissa, he levyttävät Avenger Recordsille, heidän tulevan ja toivottavasti pian julkaistavan albuminsa nimi tulee olemaan Rains, he ovat läjä multi-instrumentaliseja ja bändissä liidaa välillä saksofoni, välillä syna, välillä laulu. Yhtye on erinomainen livenä, heillä on vankka fanipohja. Pohjalla myös täysin ala-arvoisen määrän huomita kerännyt loistava debyyttilevy Diary Of A Dead Man Walking.

Törmäsin Betrayal At Bespiniin ensimmäistä kertaa Tampereen PAUKE!-festivaaleilla, jossa yhtye esiintyi loistavien Revival Hymns, Cassie sekä Consciousness Removal Projectin kanssa. Tästä iltamasta itseasiassa löytyy keikka-arviokin.  Vaikea sanoa, mikä näistä oli illan paras bändi. Jos monipuolisuudesta annettaisiin pisteitä Bespinit olisivat vieneet potin. Kappaleet ovat rakennettu niin, että yksi vie ja loppubändi tukee, soitin vaihtuu ja kehä pyörii ympyrää. Välillä lauletaan, välillä saksofoonataan. Isoimmillaan yhtye kasvaa saumattomien sovituksiensa ansiosta Anatheman ja  Mogwain kaltaiseksi mahlan juoksuttajaksi.

Bespinin biisit kuulostavat elokuvan soundtrackilta. Niinkuin D.O.A.D.M.W, myös tuleva Rains on teemalevy. He puhuvat universaalia kieltä ja antavat kuulijan rakentaa tarinan kappaleiden ympärille. Kuulin uudelta levyltä muutaman biisin livenä ja nyt odotan innolla, että pääsen kuulemaan kappaleita myös levyltä. Livenä uusi materiaali vaikutti suoraviivaisemmalta ja ytimekkäämmältä kuin vanhempi tuotanto.   Olipahan joukkoon eksynyt  yksi biisi, jossa oli ihan oikea laulettu kertosäe.

Pidän Bespineistä paljon. He ovat mukavia ja taitavia ihmisiä niin lavalla, kuin lavan ulkopuolellakin. He voisivat alkaa viemään itseään eteenpäin, vaikka lyöttäytymällä Magyar Possen, toisen satakuntalaisen, siipien alle. He voisivat myös pakata kimpsut ja kampsut ja viedä itsensä näytille ulkomaille. Tallinn Music Weekillä voitaisiin olla hyvinkin kiinnostuneita Bespineiden kaltaisesta suomalaisorkesterista. Ulkomailla usein romantisoidaan suomalaisuutta, luontoa ja kulttuuria. Sanotaanko näin, että Bespinin musiikki on sitä, mitä Suomesta halutaan kuulla, sopii brändiin. Juuri luin tekstin, jossa  Sigur Rósia nostettiin Islannin soundtrackiksi. Tässäpä taas ehdotus: Miten olisi, jos koitettaisiin luoda Betrayal At Bespinistä Suomen soundtrack? Voisipa ainakin ylpeydellä mainostaa olevansa Suomesta. Hyvän, tunteikkaan instrumentaalimusiikin kotimaasta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

#16 Big Wave Riders



Big Wave Riders
on ehdottomasti yksi Suomen cooleimmista bändeistä. Sen lisäksi, että yhtye on sainattuna kaikkien rakastamalle indie levy-yhtiö Solitille, bändin keikat myy GAEA. Kyseessä on indiehypermega-alliance. Kyllä näin on. Vaikuttaisi siltä, että yhteistyö on ollut hedelmällinen. Aluksi suhtauduin melko skeptisesti ajatukseen, että yksi mies voisi liikutella kahta surffipoppoota ilman, että toinen jäisi jalkoihin. (Muistetaan kuitenkin, että French Films on GAEAn lempilapsi) Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Big Wave Riders on saanut paikkansa auringossa. Bändi on ollut hyvin esillä ja päässyt lämppäilemään Frenchareita useaan otteeseen.

Soliti-suosikikseni valikoitunut Big Wave Riders säväytti aikoinaan Skate Or Diella. Röyhkeät soundit, nokkava meininki. What is the definition of cool? Big Wave Riders. Ja mielestäni, tässä tuleekin selkein ero kilpasisko French Filmsiin. Bändissä on munaa. French Films menee helposti läpsyttelyn puolelle, lähinnä soundillisesti. Keveän kesäistä meininkiä, sopii hyvin nappikuulokkeisiin. Leaders Of The Republic, siitä lähetään.

Näin Big Wave Ridersin livenä viime vuoden Lost In Musicissa Doriksessa Evening With Solitissa. Bändi erottui selvästi edukseen ja sai kansainväliset vieraat, joita oli muuten todella paljon paikalla, kuhisemaan. Vaikka soundit Doriksessa ovat aina vähän miten sattuu bändi pystyi tarjoamaan kansalle tasokkaan keikan. Harmitti, ettei tullut nähtyä alusta asti. Oltiin katsomassa Melvinsiä. Melvinsin keikalta on muuten aika vaikea lähteä bändin, kuin bändin keikalle. Onneksi tuli lähdettyä.

Big Wave Riders on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen ja seurattavan arvoinen orkesteri. Bändi julkaisi juuri ensimmäisen sinkun tulevalta pitkäsoitoltaan. (jonka olisi mielestäni pitänyt tulla ulos jo ennen kesää) Vaikka Waiting in the wings ei lunastanutkaan odotuksiani biisinä ja sounditkin aiheuttivat vähän eripuraa uskon, että bändin debyytistä tulee kova. Yhtye on jo noteerattu ulkomailla ja uskon, että levyn julkaisemisen jälkeen vientiä on. Oi kyllä, Big Wave Ridersia viedään kuin kaupunkilaistyttöä Päijänteen lavatansseissa. Pian ainut kysymys tulee olemaan: "Meille, vai teille?"


torstai 21. kesäkuuta 2012

#15 Sydän, Sydän



"Sydän, Sydän,  Suomen System Of A Down." Etsitkö hyvää tapaa työntää kaikki potentiaaliset kuulijat mahdollisimman kauas orkesterista? Hyvä. Suurin piirtein noin se onnistuu. Tämä oli ensimmäinen kontaktini bändiin. Luin jutun, näin kuvan, en halunnut koskea yhtyeeseen pitkällä tikullakaan. Auto oltiin kai juuri julkaistu. Kaverini kuuntelivat Sydäreitä. Salaa. Juoksivat bändin keikoilla. Salaa. Ei ollut hypeä. Kukaan ei uskaltanut ylpeillä Sydärirakkaudellaan. Ja miten Auton kaltaista levyä nyt voisikaan hypettää. Asiaan vihkiytymättömälle voisi tuottaa ongelmia tutustua akustisilla kitaroille soitettuun aamiaismuroheviin. Rohkea veto Johannalta. Pakko nostaa hattua.

Meni muutama vuosi ennen kuin törmäsin yhtyeeseen uudestaan. Matkalla mökille. Autossa soi Au. Kysyin kaveriltani bändin nimeä. Kaverini virnisti ja vastasi Suomen System Of A Down, juuri näin. Olin katkera. Sydän, Sydän osottautuikin yhdeksi suosikkibändeistäni ja Au levyhyllyni helmeksi. Oliko asialla Rumba, SUE, Soundi. Joskus toimittaja oikeasti vaikuttaa lukijaan. Tällä kertaa näin.

Pääsin juoksemaan bändin keikoilla. Sain kokea alastoman Minervan. Ja mitä keikkoja ne olivatkaan. Bändi löi kovaa ja jopa aluksi väljähtäneeltä tuntunut Usko itseesi-albumi nousi uusiin sfääreihin livenä. Minulla on edelleen yhtyeen settilistana käyttämä kertakäyttölautanen kotona. Voi miltä tuntuikaan kun tonnikalapurkin kokoiseen tilaan ahdettu satapäinen yleisö poukkoili ympäriinsä, huusi ja ilakoi. "SYDÄN SYDÄN, SYDÄN SYDÄN, SYDÄN SYDÄN"-huudot soivat edelleen korvissani. Bändi oli niin hyvä. Sen ei annettu lopettaa. Turussa bändin keikka loppui valomerkin aikaan siihen, että ravintolan henkilökunta veti PA:sta virrat. Huikea ilta. (video alapuolella)

Kun puheeksi tulee Sydäreiden uusi levy Kapseli, minut valtaa sekavat tunteet. Tavallaan levyllä esitellään nahkansa luonut yhtye, tavallaan aseensa riisunut yhtye. Kapselilla on kosiskeltu isompaa yleisöä, sen kuulee jo Ducatossa. En tiedä onnistuttiinko. Muistaakseni albumi pääsi listoille, joka on sinäänsä todella hienoa. Kapseli kuitenkin on Viimeistä Aamua lukuunottamatta yllätyksetön albumi, eikä tarjoa minulle sen kummemmin syitä innostumiseen. Älkää ymmärtäkö väärin, Kapseli ei ole huono levy. Sydärit vaan pitävät rimaa niin korkealla, että neljän vuoden odotuksen jälkeen Kapseli tuntui potkulta nivusiin. 

Voihan olla, että yhtyettä kyllästyttää aina soittaa samat pienet klubit ja uuden albumin turvin oli mahdollisuus nostaa profiilia.  Sydän, Sydän ei kuitenkaan ole vieläkään lyönyt virallisesti läpi, miten Suomessa  nyt kukin "läpilyömisen" määrittää. Johtuuko se siitä, että valtavirta ei ymmärrä Sydäreiden kaltaisia yhtyeitä. Se ainakin on ikävä fakta, että Suomessa näin marginaaliissa viihtyvä bändi joutuu tekemään todella pitkän uran ennen kuin raataminen palkitaan yleisöennätyksillä, kuten vaikka Sielun Veljet. Sydäreiden matka voisi hyvinkin viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, kuka estää.  Musex & Fullsteam: miten olisi, jos nakkaisitte sen Neljä Ruusua menemään sieltä Musa & Mediasta ja antaisitte Sydän, Sydämelle mahdollisuuden? Ottakaa koppi! Vähänkö hyvä idea! Puolaiset ainakin sekoaisivat aivan totaalisesti.


perjantai 15. kesäkuuta 2012

#14 Lighthouse Project


Tiedättekö miltä tuntuu kun rikollinen lauma Etelä-Afrikkalaisia vervettiapinoita hyökkää kimppuusi pienen pienet pyöreät, mutta ilkeän luisevat nyrkit ojossa. Kädessäsi on uusi Samsungin puhelin, ranteessasi Omegan kello. Olet helppo kohde, apinat tietävät sen. Et voi muuta kuin valmistautua elämäsi rankimpaan myllytykseen. Kymmenet, ja jälleen kymmenet, pienet nyrkit iskevät joka suunnasta, yksi vetää hiuksista, toinen puree korvaan. Olet kauhuissasi. Jopa vähän vihainen. Silti jollain kieroutuneella tavalla onnellinen siitä, että juuri sinä sait kokea sen mistä moni puhuu. Sinä otit turpaasi apinajengiltä. Menetit kellon, puhelimen, mutta sait hyvä tarinan eteenpäin kerrottavaksi. Ja kyllä. Tämä on juuri se tunne, mikä minulle välittyi, kun ystäväni soitti minulle ensimmäistä kertaa Lighthouse Projectin Atonement-levyä.

LHPn historia on minulle aika vieras. En ole skeneäijä. Jos oikein ymmärsin jätkät tekivät Combat Rockille muutaman levyä ja sitä kautta nousivat ihmisten tietoisuuteen. Punk-piireissä Combat Rockin leima painaa aika paljon. Ja ihan niinkuin missä tahansa piireissä, LHPsta tuli päivässä paska. Yhtyeen ja Combatin tiet ristesivät loppuvuodesta 2007. Bändi menetti monta fania ja kompuroi suuntaa ja yleisöään etsien. Soitti useita keikkoja, joille ei ollut vaivautunut edes se marginaalimies koiransa kanssa. Kunnes 2010 kuvaan astuivat  Suomen Musiikki ja Rabbit Ilsn. Näiden kahden avulla Fenix-lintu sai uuden syntymän. 

Bändin useasti livenä nähneenä on pakko nostaa peukut hyvin korkealle. LHP soundaa livenä yhtä hyvältä, ellei jopa paremmalta kuin levyllä. Ja kuten teistä ehkä jotkut tietävätkin yhtye julkaisi juuri uuden levyn We are wildflowers, jonka tiimoilta bändi keikkailee tällä hetkellä ympäri Suomea. Menkää tsekkaa!

To 28.6. Suisto, H:linna
Pe 29.6. Klubi, Turku
La 30.6. Vastavirta, Tre

Ja heitetään loppuun vielä vähän nippelitietoa:
Kuinka moni tiesi, että LHPn kitaristi sai Vastiksella pari vuotta sitten venäläiseltä punkkarilta nyrkistä naamaansa, koska hänellä oli Burzumin paita? Tosi juttu ja vielä kesken bändin keikkaa. Joukkotappeluhan siitä tuli. Ja sillä kertaa venäläinen punkkari sai ihan oikeasti tuntea nahoissaan sen, mitä jokainen meistä kokee kuunnellessaan LHP:tä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

#13 Callisto

Ennen kuin luet sanaakaan, laita Wormwood soimaan taustalle ja kuuntele rohkeasti loppuun asti. Kesto saattaa tuntua pitkältä, mutta se tulee toivottavasti muuttamaan sinua ihmisenä: 




Callisto, mikä ihana tekosyy. Ai tehdä mitä? No vaikka sivuuttaa säälittävä ihmiselämä hetkeksi ja kokea hetki miltä tuntuu olla harmoniassa ympäröivän maailman kanssa. Callistosta puhuttaessa ei voi olla mainitsematta, että yhtyeen taustalla puhuu pyhä henki ja siihen suuntaan kannattaa myös lähettää kauniit kiitokset Calliston säveltaiteesta. Uskovainen, tai ei, musiikissa on voimaa ja se mitä ikinä tämä yhtye onkaan koittanut musiikillaan viestiä välittyy levyltä täysin.

Callisto on kotoisen Kokkolasta. Olen huomannut, että Kokkolasta on tullut todella paljon hyvää musiikkia aikoinaan. Mitäköhän Kokkola-skenessä tapahtuu nykyään? Calliston jäsenet ainakin ovat muuttaneet Turkuun. Vuonna 2001 perustettu orkesteri juhli juuri viime vuonna 10 vuotista taivaltaan täyteen ammutulla Turun Klubilla. Calliston merkitystä suomalaisessa postis-skenessä ei voikaan aliarvioida, olihan yhtye ensimmäisiä tiennäyttäjiä. Callisto teki alusta asti määrätietoisesti omaa juttuaan ja yhtyeen soundi on kehittynyt jokaisella levyllä astetta pidemmällä.  Uusimpana lisänä vokalisti Jani Ala-Hukkala. Suuren työn bändin lähes seitsemäntenä jäsenä on tehnyt myös tuottaja-guru Jonas Olsson. Jokainen Callisto-albumi soundaa uskomattoman hyvältä.

Pakko myöntää, että kun kuulin että Callisto on ottanut riveihinsä solistin pieni palanen maailmaani murtui. Jani Ala-Hukkala on erinomainen laulaja ja painotan, että mies ei saa loukkaantua siitä kun sanon, että Calliston Providence levy olisi parempi ilman lauluraitoja. Vika ei ole Janissa, vaan laulusovituksissa. Ne ovat monotoniset ja mielikuvituksettomat. Toivonkin, että jos Callisto jatkaa Janin kanssa lead-laulujen määrää vähennetään ja järkeistetään. Laulun tulisi olla tehokeino. Jokaisen laulu-leadin tulisi olla elämää suurempi, kauniimpi tai muuten tärkeä. Samaa pätee muihinkin instrumentteihin. Miksi laulu oli vähemmän tärkeä? Musiikkia ei saa aliarvioda, se ansaitsee vain parasta. Kuulijat odottavat vain parasta. Ja nauhoitettu musiikki on ainoa asia mitä jää jäljelle kun yhtye lopettaa uransa.

Keikalla Callisto pääsee oikeuksiinsa. Yhtye pystyy toteuttamaan lähes kaiken albumilla kuullun livenä ja yhtyeen keikat ovat jotain uskomatonta. Sekä henkisesti, että fyysisesti hyvin uuvuttavia istuntoja. Kuten levylläkin, Callisto antaa kuulijalle tilaisuuden ajatella ja tuntea asioita 45 min. On sinusta itsestäsi kiinni tartutko syöttiin. Tapasin muuten elämäni naisen Calliston keikalla 2005. Lisäarvoa yhtyeen livelle sekin. Istuimme puolityhjällä Klubilla keskiviikko-iltana. Katsoimme silmät loistaen lavalle. Kaikki siinä tilassa olleet ihmiset olivat täysin lumoutuneita ja hiljaa. Kuin seurakunnassa. Kunnioittaen hiljaisesti viittä riutuneen näköistä miestä mustissa T-paidoissa, kireissä farkuissa ja Converseissa. Bändi ei sanonut sanaakaan, ei edes kiitos. He vain soittivat ja lähtivät. Jättäen jokaiseen paikallaolijaan pienen kytevän kipinän. Ei etuvaloja. Niitä ei tarvittu. En edes ollut varma miltä bändin jäsenet näyttivät. Siluetteja, ne riittivät.

Löysin muuten googlaillessani vanhan keikkamainoksen vuodelta 2004, jolloin Indieiltamissa esiintyi seuraava kattaus hintaan 8€. No huh huh, en voi muuta sanoa. Olinko siellä? Tottakai. Kun palaan tuohon lineupiin mieltäni kirvoittaa kysymys. Missä ovat tämän päivän uudet Callistot, Disco Ensemblet ja Endstandit?

La 12.6. Turku, S-OSIS & TVO
NINE (SWE)
DISCO ENSEMBLE
FROM ASHES RISE (USA)
ENDSTAND
CALLISTO


lauantai 9. kesäkuuta 2012

#12 Pariisin Kevät



Voi kevät. Myönnetään, aika halpa vitsi. Ei kuitenkaan ole vitsin aihe kirjoittaa Pariisin Keväästä. Arto Tuunelan projekteista lähinnä Major Labelista innostuneelle Pariisin Kevät oli alkujaan jonkin sortin isku nivusiin. Kunnes kaikki muuttui. Joskus vika on kuulijassa. Joskus kuulija on vaan hölmö. Jos nyt rehellisiä ollaan, ja aina pyritään olemaan, Pariisin Kevät  oli jo nimenä mulle liikaa. En pystynyt  tutustumaan yhtyeeseen sen nimen takia. Kiinnostus oli kova, mutta mutta...nojoo. Olen päässyt tämän  henkisen ongelman yli ja käsitellyt asian loppuun. Jos jollain on samanlaisia ongelmia kutsutaan yhtyettä vaikkapa PK:ksi loppukirjoituksen ajan.

Ensimmäinen kosketukseni PK:n oli vuonna 2008. Silloisessa opinahjossani oli kurssi, jolla jokaisen opiskelijan tuli esitellä yksi suomalainen sanoittaja. Muistaakseni esittelin tuolla kurssilla Tuomas Skopan ja upean Auto-levyn päätösraita Ihmiset ovat valloittaneet maailman. Kaverini esitteli juuri debyyttialbuminsa julkaisseen PK:n, kappaleella Pyykkipäivä. Ei ollut perjantai, mutta kello 13.38, rakastuin. Kun pääsin kotiin laitoin Spotifyn päälle ja kuuntelin koko levyn. Kuten niin monta kertaa aiemminkin levy ei kuitenkaan vastannut odotuksia ja jäin potemaan Pyykkipäivän jälkeistä masennusta aina kesään 2010 asti.

Olin unohtanut Pariisin Kevään. Olin töissä kaupassa, jossa soi iskelmään keskittynyt radiokanava. Jokainen päivä oli tuskaa. Vihasin työtäni. Oli kesä, täydellinen kesä. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat kauniita. Töissä todellisuus iski naamaan. Rumat ihmiset. Joka päivä samat biisit. Suomiklassikoita. Antakaa mulle köysi. Hiki haisi joka paikassa. Missä on ilmastointi. 

Eräänä päivänä kun hinnoittelin muovisia mittapulloja radion juontaja ilmoitti, että viikon levyksi ei olekaan valittu jo kauan odotettu Einin pitkäsoitto Voi miksi petitkään minua naapurin Eilan kanssa, senkin saastainen sika, vaan PK:n uusi levy Astronautti. Se viikko oli minulle kesän paras. Hymyilin joka päivä kun PK lähti soimaan. Sen viikon ajan minulla oli jotain mitä odottaa, kello kahdentoista PK-annos. Suoraan korvien kautta sydämeen. En ikinä unohda sitä tunnetta. Mooses jakoi vedet, PK syrjäytti paskan. Kiitos Arto.

Sen enempää jalustoimista, jumaloimista, Arto Tuonela on selvästi yksi Suomen lahjakkaimmista pop-säveltäjistä. Aikansa Gösta Sundqvist, no ei nyt ihan. Vähintään Helsingin Jori Sjöroos ja sen lisäksi ihan h*lvetin mukava jätkä. Pariisin Kevät on tavallaan vienyt pohjan Major Labelilta, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että Arto tekee musaa. Ja vielä tärkeämpää on se, että iso levy-yhtiö voi seisoa Artonkin kaltaisten säveltäjien takana. Silloin kun he tekevät miinusta ja silloin kun he tekevät sikana hilloa.

Jälleen kerran hieman jäljessä. Niinkuin hyvät bloggaajat aina. Käykää tukemassa lähilevykauppiastanne ja poistakaa hänen hyllystään PK:n helmikuussa julkaistu Kaikki On Satua. En tiedä vielä onko se hyvä, mutta ajattelin seuraavaksi ottaa selvää.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

#11 Astrid Swan



Upea fiilis tänään. We never stood a chance on saanut paljon huomiota. On hienoa huomata miten moni on alkanut seuraamaan blogia päivittäin. Myös seuraava artisti ansaitsee paikkansa listalla.

Olen seurannut Astrid Swanin uraa noin 6 vuotta. Treeballin I dream of eclectic sheep oli oikeastaan mulle kaiken alku. Astrid oli melko nimetön noihin aikoihin ja ainakaan minä en tiennyt vielä Nick Trianista mitään. (vaikka miehellä taisikin olla jo muutaman kultalevyn tuotannot takataskussa) Kaksikon äänet sopivat hyvin yhteen ja Ambulance oli hiton ässä biisi. Tutustuin yhtyeen tuotantoon ja sitä kautta löysin myös Astridin ensimmäiseen soololevyyn. Omistan nykyisin 3 Treeball-albumia ja odotan innolla bändin comebackia, jota todennäköisesti ei koskaan tule. Ja miksi tulisi. Astrid ja Nick ovat tehneet Treeballin jälkeen hienoja asioita. Nickin ansiot ehkä enemmän taustavaikuttajana. Vaikkakin NT's White Trash on kova bändi.

Astrid Swanin soolouralta haluaisin nostaa ennen kaikkea kakkosalbumin Spartan Picnic. Huikea albumi. Muistan kun samoihin aikoihin mediassa toitotettiin, että Astrid on feministi ja opiskelee naistutkimusta (nyk. sukupuolentutkimus). Nämä asiat ovat linjassa levyn kanssa. Vahvoja pop-kappaleita. Astrid kannessa kiväärin kanssa. Homma paisuu lähes Domina-luokan kuvioksi. Upeaa. Levyllä on vahva ote ja  se tarjoaa loistavaa vastapainoa aikansa suomalaisille naisartisteille. Naisessa voi olla potkua ja herkkyyttä samaan aikaan. Älkää ymmärtäkö väärin, levyssä on syvyyttä. Mutta on Astridissa kyllä munaakin.

Spartalaisen jälkeen Astridilta tuli Better Than Wages. Levyltä paistaa läpi uudistumisen halu. Mukana on taustabändi The Drunk Lovers, joka onkin oiva yhtye. Levyn huiput eivät  kuitenkaan yllä yhtä korkealle kuin Spartalaiselle, sama vaivaa myös vuolaasti kehuttua Pavement (for girls). Kyseisen levyn nimi muuten tökkii. Olen mies. En pidä Pavementistä. Pidän Astrid Swanin versioista. Missä seison? Miten olisi pelkkä Pavement Covers, tai Pavement (for girls and real men).

Haluaisin kuulla uutta Astrid Swania. Haluan, että Astrid tekee hyvän levyn. Oman levyn. Ei The Drunk Lovers, ei Pavement, vaan Astrid. Wagesista alkaa olla jo aikaa, mitä, 3 vuotta. Kaipaan helmiä. Miten olisi slovarilevy? Ultimaattista herkkyyttä ja kaunista popmelodiaa, stemmoja? Nick voisi laulaa taustoja. Ehkä isoja sävellyksiä, ehkä Donnerin jousia. Ne voisi toimia todella hyvin.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Nosto: Onneksi olkoon Fullsteam 10 vuotta!!



Haluaisin uhrata pienen hetken Fullsteamille. Kuten otsikosta näkyy, firma juhlii tänä vuonna 10 vuoden olemassaoloaan. Minulle Fullsteam on alusta asti edustanut ehkä hienointa suomalaista menestystarinaa. Juha Kyyrö (ja Johannes Ylinen) onnistuivat luomaan jotain sellaista, mihin yksikään toinen ei ole Suomessa pystynyt ja tuskin vähään aikaan pystyykään. Menestyvä vaihtoehtomusiikkiin keskittynyt yritys. Suomessa. Ajatus on absurdi, jopa perverssi, mutta jotenkin se saatiin toimimaan.

Fullsteam on uhmakas putiikki. Yritys ei ole kumartanut mihinkään suuntaan, vaan nimensä mukaisesti puskenut täydellä höyryllä eteenpäin. Disco Ensemble, Lapko, Damn Seagulls, Deep Insight, Callisto. Ei paha. Uskoisin, että ilman näitä bändejä Fullsteam ei olisi mitään. Voisi ajatella myös, että ilman Fullsteamia nämä bändit eivät olisi mitään. Ja siis, Deep Insight.  Todella lupaava bändi. Euroopan rundit ja kaikki. Mitä tapahtui.  Jos ajattelet, että Deep Insight on nyt paskaa niin kuunteleppa Red Lights, White Lines-albumi. On muuten siis todella hyvä albumi ja minulle Deep Insightin viimeinen oikea levy. Hurricane Season, huhhuh. Siis, mitä oikeasti tapahtui?

Kun olin nuorempi Fullsteam näytti minulle suuntaa. Elin Fullsteamia. Fullsteam oli meidän tuttavapiirissä käsite ja kaikki mihin Fullsteam näppinsä laittoi, muuttui kullaksi. He olivat vastuussa melkein kaikesta mielenkiintoisesta mitä kotikaupungissani tapahtui vuosina 2004-2007. Ainiin, paitsi olihan tuolloin myös Myne. Ensimmäinen kosketukseni Firmaan oli silloisesta Johny Blacksticks-liikkeestä. Olin farkkuostoksilla. Blacksticksissä oli töissä muusikoita ja paikka oli käsittääkseni jotenkin liitoksissa Fullsteamiin. Kun pääsin kotiin, tyhjensin muovipussin sisällön sängylleni ja ulos tupsahti housujeni lisäksi ohut sininen cd-sleeve. CD:tä tarkemmin tutkailtuani huomasin tutun logon ja tekstin. Fullsteam Records. "Hetkonen, eikös tää oo se firma, jolla on se bändi, jonka musavideon näin Moon TV:llä. Se videotapes. Sehän oli kova. Ei hitto. Sehän on tällä levylläkin." Pamautin CD:n walkmaniini, jossa se viihtyikin seuraavat 2-3 viikkoa. Olin kohderyhmää, meni kertalaakilla täydestä läpi. Osui ja upposi.

Tänä päivänä Fullsteamin toiminta on todella erilaista kuin noina aikoina. Firma on kasvanut. Fullsteam tuo Suomeen enemmän ulkomaisia bändejä kuin yksikään toinen musiikkialan yritys. Miettikää. Pienen piskuinen vaihtoehtolafka. Yhtiö onnistui tekemään Princen, v***u Princen. Aivan uskomatonta. Sen lisäksi Fullsteam on kasvattanut bändeistään Suomen kärkinimiä ja ottaa siipiensä alle tasaiseen tahtiin uusia suojatteja. Okei, lähinnä keikkamyyntiin, mutta kuitenkin. Yhtiö on muuttanut headquarterinsa suureen omakotitaloon Helsingin massipäällikköalueelle, Kulosaariko se nyt oli. Kuulostaa kivalta. Kommuunimeininkiä. Sopii kuvaan.

Pieni varjopuoli. Tänä päivänä yhtiö tekee kaiken loistavan lisäksi myös aivan luokattomia amerikkalaisia Screamo-bändejä. Nämä lähinnä teineille suunnatuja All Ages-keikkoja Nosturissa. Hyvät massit, kiusausta on varmasti vaikea vastustaa. Ja kritiikki on paikallaan. Oli miten oli, yhtiö vastaa kysyntään tarjonnalla ja mikä siisteintä, edelleen aktivoi nuoria käymään keikoilla. Fullsteamin lisäksi ainoastaan tamperelaisen Nem Agencyn Rowan Rafferty duunaa nuorille keikkoja. Olisiko muidenkin aika herätä?

Ei ole Fullsteamin voittanutta. En varmaan koskaan ole edes miettinyt paljonko Fullsteam todella on vaikuttanut minuun ihmisenä ja musiikkialan toimijana. Yhtiö inspiroi minua lähtemään alalle. Yhtiö todisti, että Suomessa on mahdollista menestyä, vaikka rosterissa ei olisikaan Eppu Normaalin, tai Happoradion kaltaisia Suomi-rock-jyriä. Jos on määrätietoinen, uskoo asiaansa ja on hyvä tiimi takana, hienoja asioita voi tapahtua. (Kyyrökään ei olisi menestynyt ilman niitä satoja vapaaehtoisia ja kymmeniä Fullsteamiläisiä, erityismaininti A&R Niko Kangas)

Kiitos Fullsteam näistä kymmenestä vuodesta! Toivon yrityksellenne edelleen pelkkää hyvää ja olen mukana edesauttamassa yrityksenne kehitystä eteenpäin myös tulevaisuudessa, jos en alan toimijana, niin kuluttajana.