Lavalla: Flow Festival 2013

Flow-rakkautta

Flow Festival, festivaalien pyhä graali vastaanotti minut jälleen lämpimin, jopa hellin ottein. Viime vuonna käänsin selkäni tälle kaikin puolin loppuun mietitylle festivaalille. Tänä vuonna vihdoin ymmärsin miksi.

En antanut saman virheen toistua vaan sen sijaan, että päässäni keskityin Flow Festivalin muuttamiseen, keskityin niihin miljoonaan asiaan, jotka tekivät Flow'sta oman rakastettavan itsensä. Oli elokuu ja minä olin viljaa.

Sisään päässeitä Flow-iloittelijoita

Muutama sana jonoista. Niitä ei ollut. Unohtakaa kaikki mitä iltapäivälehdet kirjoittivat Flow'sta. Lippujonot eivät olleet niin pitkiä, vessajonoista puhumattakaan. Tiskeillä oli ruuhkaa vain silloin kuin teltoissakin oli ruuhkaa, ja let's face it, senhän nyt pystyi ennakoimaankin.

Sinisen teltan viereiseltä patiohärpäkkeeltä

Alue oli todella kiva tänä vuonna. Isoimmat pointsit siitä, että anniskelualueita oltiin kasvatettu siinä määrin, että alueella pystyi kävelemään melko huolettomasti paikasta paikkaan juoman kanssa. Tuntui siltä, että pahimmilta pullonkauloilta oltiin onnistuttu välttymään.

Erinomaisia ruokakojuja

Viime vuoden raportissani kirosin Flow'n yläluokkaisesta ruokatarjoiluista. En tiedä mikä oli tänä vuonna muuttunut. Ehkä asenteeni, mutta ehkä myös Flow'n hintataso. Lisäksi tuntui siltiä, että tarjonta oli kasvanut entisestään ja sieltä parhaasta päästä, eli paikallisten ravintolayrittäjien suunnalta. 

Hinnat olivat melko maltilliset, esim. Heineken (0,33l) oli 5,5e (+1e pantti), sidu euron enemmän ja oikeasti laadukkaista raaka-aineista täyttävää ruokaa sai  5e eteenpäin. Itselleni Flow-ruokailu maksoi vain 6e hoksattuani erinomaisen, joskin kuvissa ei-niin-mehukkaan-ja-ison näköisen "lihaleipäkojun helmen" (kuvassa) mustan teltan vieressä.

Tämä beibi piti nälän loitolla

Oma Flow'ni pyöri melko pitkälti WC-alueen, päälavan ja sinisen teltan väliä.  Keikoilla ja vessassa ravaamista. Olisi kiva lukea  reportaaseja myös siitä kaikesta muusta mielenkiintoisesta oheisohjelmasta mitä viikonlopun aikana tapahtui ympäri alueen eri kolkkia.

Kiersimme alueen kokonaisuudessaan läpi vain kerran. Pientä lavaa ja puuhanurkkausta oli jos jonkinlaista. Pieniä väyliä ja lekottelualueita. Flow'ssa olisi voinut viettää päivää aamusta iltaan. Olisi vain pitänyt osata ottaa alue omakseen. Minä en osannut, joten tyydyin telttajuoksuun. 

Näkymä sinisen teltan vierestä päälavalle

Ja voin vain kertoa, aikataulut olivat piukassa. Kokoajan kolme mielenkiintoista aktia päällekkäin. Piti tehdä valintoja. Varsinkin kun lavojen edustuvat pakkaantuivat täyteen jengistä jo vähintään vartti ennen keikkojen alkua. Etenkin sininen teltta tuntui paikotellen niin täyteen ammutulta, ettei telttaan yksinkertaisesti mahtunut sisään.

Täyteen ammuttu sininen teltta

Oli aika makeaa nähdä miten hienosti Flow'ssa jengi otti haltuun bändejä. Festivaalille ei todellakaan oltu tultu vain esittelemään vaatteita ja minglaamaan, niin kuin kriittisimmät väittävät. Siellä palvottiin musiikkia ja jorattiin. Pahasti vaikutti siltä, että Flow'n kävijät olivatkin ehkä niitä todellisia musiikin hevijuusereita.

Ja aasinsillan kautta päästäänkin itse asiaan, eli musiikkiin. Kuten jo esilämmöissä kirjoitinkin, kaikkia bändejä ei voinut nähdä, sattumalle on jätettävä sijaa. Tällä kertaa sattumalle jäi ehkä liikaakin sijaa, sillä ehkä juuri sattuma, tai sitten onnistunut anniskelu veivät allekirjoittaneelta Alicia Keysin keikan lisäksi koko festivaalilauantain mukanaan. Heräsin nimittäin launtaina Tampereelta. Ainiin ja missasinhan minä myös Bat For Lashesin.

Perjantain viimeisiä kuvia iPhonessani

Pääsin Flow'hun mukaan pikku viiveellä, koska pääsin lähtemään Tampereelta Helsinkiin vasta viiden junalla. Kun saavuin kello seitsemältä alueelle, oli Rubikin keikka jo täydessä vauhdissa.

Rubik

Alkuun on pakko todeta, että olen oppinut rakastamaan Rubikia. En hiffannut bändiä silloin kun kaikki muut olivat tohkeissaan siitä. Toivon, että laiva ei ole vielä purjehtinut. Haluaisin nimittäin viettää vielä monta hyvää vuotta uuden rakkaani kanssa.

Rubikin keikka oli loistava. Eksoottisiin väreihin pukeutuneet hameshamaanit teemana yllätti. Asut olivat todennäköisesti jotain Tehtaan tuotoksia ja ne antoivat aurinkoiselle kesäpäivälle lisää syytä hymyyn. Erityisesti mieltä lämmitti Ms. Doubtfiren näköinen monitoimimies lavan keskiössä. Bändissä oli jotain kovin Sydän, sydänmäistä, ja se oli jees.

Rubik soitti hyvän blendin vanhaa, mutta enimmäkseen uutta. Jopa uusinta Fake Music Mixtapeaan. Oli kuitenkin selvää, että isoimmat riemastuksen tunteet herättivät Solarin hittibiisit. Ja syystä. Vaikka uusimman tekeleen biisit ovatkin kryptisyydessään loistavia, on hyvä muistaa, että kaiken sen tilpehöörin alla Rubik on vain yksinkertaisesti nerokasta pop-musiikkia.

Minä Ja Ville Ahonen

Sinisessä teltassa meininki oli harrasta. Minä ja Ville Ahonen oli kerännyt teltan täydeltä porukkaa. Oli jotenkin todella lohdullista nähdä kuinka moni oli löytänyt MVAn. Olen aina ajatellut, että olen yksin MVA-ihastukseni kanssa, mutta teltan tuhatpäinen yleisö osoitti epäilykseni vääriksi.

En ollut nähnyt MVAta vuosiin. Näin yhtyeen viimeksi pienessä max. 100 hengen pubissa, Tampereen Artturissa. Yhtye oli juuri julkaisemassa debyyttiään ja muistan rakastuneeni yhtyeeseen siinä ja silloin. Olikin aika tajunnan räjäyttävää nähdä tuo samainen bändi nyt toista kertaa, ja festivaalilavalla. Show oli iso, biisit olivat isoja, bändi oli extrasoittajineen iso ja soundi monipuolinen.

Totuus kuitenkin on, että MVA, ainakin minulle, on se yhtye, jota kuuntelen yksin kotona. En edes kaiuttimista, vaan kuulokkeilla. Kun haluan pois tästä maailmasta, astun MVAn maailmaan. Hullujen huoneelle Mian seuraksi.

Oli siis hyvin vaikea saada sitä samaa tunnetta keikalla tuhannen ihmisen ympäröimänä. Vaikka bändi parhaansa tekikin. Keikan alussa mietin, että ymmärtävätköhän bändin jäsenet itsekään kuinka tärkeää musiikkia he esittävät lavalla. Tuplatarkistin Ville Ahosen kasvoilta, hän kyllä ymmärsi.

K-X-P

Minussa on puoli, joka haluaisi fanittaa K-X-Ptä. Minussa on myös puoli, joka haluaisi näpäyttää K-X-Ptä. Bändin musiikki on todella toimivaa ja Flow'n muutaman biisin livetsekkauksen jälkeen on todettava, että myös livekunto on hyvä. Silti jokin haroo vastaan.

Flow'ssa ongelma oli ehkä mustassa teltassa, joka oli K-X-P:n aikana äärimmilleen pakattu. Lavalle oli vaikea nähdä. Kuva on otettu mustan teltan anniskelukorokkeelta, josta sieltäkään hädin tuskin näki lavalle. Olin iloinen, että K-X-P oli kerännyt niin ison yleisön, sillä kuulopuheiden perusteella näin ei ole ollut joka paikassa. 

Kendrick Lamar

Voi Kendrick Lamar ja pettymysten kanahäkki. Dr. Dren ja Snoop Lionin suojatti. Ei hemmetti.  Kuten kuva kertoo keikankatseluspottini ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta sijaintini yleisössä ei ollut ainoa asia mikä oli pielessä tämän maailman kuumimpiin uusiin räp-nimiin kuuluvan nuorukaisen keikassa.

Ensinnäkin Lamarin live-esiintyminen oli pienieleistä ja egoistista. Lavalla ei liikuttunut juuri mikään muu, kuin hallitusti lavan vasemmasta laidasta oikeaan hitaasti kävellyt huppupäinen Lamar. Mahtuipa settiin biisejä, jossa herra vain seisoi paikallaan ja tuijotti yleisöä.

Kertsit, ja oikeastaan kaikki "lauluosuudet" tulivat nauhalta. Laiskuutta? Ehkä. Ei se mitään jos ei osaa laulaa livenä, mutta siihen kun ympätään vielä miksaustaidoton FOH, niin avot. Takariviin Lamarin keikasta kuului hevirumpalin setiltä kuulostava rummutus, tasainen 60 Hz bassojyrä, sekä räpit. Bändin muut soittajat jäivät mysteeriksi. Oliko niitä?

Moderat

Lamarin jälkeen koitimme päästä katsomaan Cat Poweria siniseen telttaan, mutta kuten aiemmin mainitsinkin oli teltta niin täynnä, että ei ollut mitään jakoa. Tyydyimme poistumaan alueelta toviksi ja kävihän siinä juuri niin, että Alicia Keys jäi näkemättä. Voi räkä. Alician keikkaa olin odottanut. Sattuma vei mukanaan. Minkäs teet.

Onneksi Alician jälkeenkin vielä tapahtui, ja tapahtui isosti. Sillä kello 00.10, rakastuin. Saksalainen bassotykitys vei suomipojan sydämen. Moderat oli ennakkohypetyksen veroinen. Yhtye oli onneksi tullut tutuksi jo ennen Flow'ta, joten tunnistin osan biiseistä. Voisin kuvitella, että jos Moderatin materiaali olisi ollut tuntemattomampaa, olisi keikkakokemus voinut olla vähän vaikea. Tai no, en tiedä. Niin kovaa biittiä PA tuuttasi, että kyllä se olisi saanut kamelinkin liikkumaan.

Moderat jäi ehdottomasti mieleen yhtenä kovimmista Flow-nimistä. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen bändi sellaisillekin, joille perinteinen jynkyttele ei toimi. Suosittelen ottamaan haltuun Moderatin tuoreimman albumin. Joo, just sen minkä kannessa on se jäbä, joka kuorii naamansa.

Husky Rescue

Sunnutaini alkoi Husky Rescuen keikalla. Kuten jotkut teistä varmasti muistaakin, yhtye aiheutti allekirjoittaneelle vahvoja mieltymyksen tunteita Tammerfestissa. Tällä kertaa aukesi mahdollisuus nähdä yhtye kotiyleisön edessä, isoilla valoilla ja ylimääräisillä muusikoilla.

Ja hyvältähän se näytti ja kuulosti. Joskin perjantaisen samalla lavalla esiintyneen Moderatin jälkeen olisin vain toivonut enemmän äänenpainetta ja väkivaltaisempaa biittiä. Husky Rescuen keikka oli hyvä sunnuntaipäivän avaus, mutta mielestäni se olisi voinut olla niin paljon enemmänkin.

Tunnelma oli koko keikan ajan odottava, ja toisin kuin Tammerfestissa varsinaista kliimaksia ei missään vaiheessa tullut. Onneksi Husky Rescue sai kuitenkin esiintyä lähes täydelle siniselle teltalle ja jengi kyllä diggaili.

Public Enemy

Ja jos moitin tuoretta hiphop-tähti Kendrick Lamaria, niin pieni kritiikin kukkanen on annettava myös hiphopin veteraani Public Enemylle. Kun kuulin, että Public Enemy oltiin saatu hankittua Flow'iin, hypin innosta. Sillä, onhan varmasti jokaisen joskus skeittaamista harrastaneen jantterin kuulokkeissa jossain vaiheessa soinut myös kyseisen artistin träkit.

Nyt kun vihdoin pääsin todistamaan koko kavalkaadin nykyisessä loistossaan, en olisi voinut olla enempää pettynyt. Public Enemyn show ei ollut mikään musiikkiesitys, vaan ihan totaalisen kaoottista sirkusta, jossa ei ollut punaista linjaa. Ei päätä, ei häntää.

Esityksessä ei ollut selvää huipentumaan, mutta useita mahalaskuja. Yhtenä mainittakoon Nirvanan hittibiisi Smells Like Teen Spiritin mauton ja Numetal-henkinen sämpläys. Pyhäin häväistys. Ainiin, ja kerroinko jo, että yhtyeen poliittinen agenda oli hieman ruostunut vuosien varrella?

HAIM

Siinä missä Public Enemy nykymuodossaan oli ihan totaalista B-stockia, nuorta engergiaa huokuvan kalifornialaisen sisarkatras HAIMin keikka oli kaikkea muuta. Kuunnellessani HAIMia ennen Flow'ta, olisin voinut vannoa, että HAIMin keski-ikä olisi ollut lähempänä 40 ikävuotta.

Tulikin melkoisena yllätyksenä, että lavalle marssi kolme kakskytjotain mimmiä ja studiorumpali. Ja voi kissanhiekkalapio millaisella sykkeellä bändi soitti. Siskot lauluivat hyvin ja huokuivat itsevarmuutta. En muista milloin olisin ollut niin innoissani jonkun tuntemattoman bändin livestä.

Nyt muiden Flow-arvioita lukiessani olen huomannut kuinka paljon ärtymystä ja eripuraa yhtyeen keikka on aiheuttanut. Hyvä, juuri näin. BBC äänestää vuoden potentiaalisimmaksi yhtyeeksi ja Suomen rokkipoliisit polttavat sormensa. Sanotte mitä tahansa, mielestäni HAIM oli ehkä viikonlopun positiivisin yllättäjä. Jos yhtye tulee Suomeen klubikeikalle aion ehdottomasti mennä katsomaan, ja nauttimaan, perkele.

Of Monsters And Men

Ja takaisin åäälavalle. Voi ihanat islantilaiset, mistä edes alottaisin. No aloitetaan vaikka siitä, että kuulin ensimmäistä kertaa Of Monsters And Meniä joskus viime vuoden lopussa. Rakastuin välittömästi. Ehkä johtuen heidän kappaleesta King and Lionheart, jonka omin välittömästi itselleni.

Nyt vuoden odotuksen jälkeen sain viimein nähdä yhtyeen livenä ja ensinnäkin Flow'lle kiitos siitä, että toitte tämän varmasti ns. hinnoissaan olevan yhtyeen Suomeen näin nopeasti. Keikka oli itselleni nautintoa alusta loppuun. Häkellyttävää kuinka kaikkien niiden kauniiden kappaleiden, melodioiden ja lyriikoiden takana on vain tavallisia ihmisiä.

Of Monsters And Men on ainakin itselleni edustanut jonkin asteista musiikillista täydellisyyttä. Ainakin oman genrensä tiimoilta. Nyt se äänikuva sai tuekseen hymyileviä islantilaisnaamoja ja lämpimiä muistoja.

Disclosure

Disclosurea kerkesin nähdä vain viimeisen neljän kappaleen ajan. Ja kuten kuva antaa ymmärtääkin, telttaan ei Matti Myöhäisenä ollut enää mitään asiaa. Onneksi bileet olivat kohdillaan myös teltan ulkopuolella.

Kuin jo niin monet ennen minua, voin vain lisätä vettä myllyyn. Disclosure oli kyllä ihan hullun kovaa tykittelyä. Musta teltta oli täysin alimitoitettu yhtyeelle, mutta niille, jotka telttaan mahtuivat oli kissan päivät.

Ei sinäänsä mitään lisättävää muiden ylistykseen keikasta. Disclosurella oli kaikki kohdillaan, visuaalit, valot ja miksaus. Yhtye toi Lontoon kuumimman yökerhon tunniksi Helsinkiin ja kaikki vieraat olivat tervetuleita.

Kraftwerk

Sitten päälavalla starttailikin jo se kaikkein odotetuin esiintyjä. Vaikka Of Monsters And Men olikin omalla muistilapullani isommailla fontilla, ei ollut mitään epäselvyyttä kuka oli Flow'n pääesiintyjä tänä vuonna.  

Kraftwerkin keikan alkaessa kehoni täytti epäilyksen tunne. Olenko oikeasti Kraftwerkin keikalla? Tämä tunne, voimistettuna (onnistuneen, sanoi kuka tahansa mitä tahansa) 3D-grafiikan luoman WTF-efektin kanssa pyöri pääni villiä hämmennyksen ympyrää ensimmäiset neljä kappaletta.

Jonka jälkeen tajusin, että ei jumalauta, olen ihan oikeasti Kraftwerkin keikalla, siis (The) Kraftwerkin keikalla. Se lämmön määrä mikä toistaan tutumpien klassikkomelodioiden kuuleminen Suvilahden yössä herätti oli ihan sanoin kuvaamatonta. Jumalauta, Kraftwerk jumalauta!

Flow ja Suvilahden yö

 Ja piakkoin se olikin jo ohi. Siis omalta osaltani, sillä juna-aikataulut eivät antaneet yömatkaajalle periksi. Jouduin jättämään Kraftwerkin keikan puolitiehen ja sehän harmitti. Mutta lähdin tänä vuonna Flow'sta hymy naamalla, muistellen kaikkea mieletöntä, mitä matkan varrelle oli mahtunut.

Kiitos Flow! Toivottavasti näemme ensi vuonna taas. Ja sen jälkeenkin.

Nosto: Flow 2013 esilämmöt

Flow festivaali-aluetta (c) Marina Ekroos 2012

Tänään se varmistui. On nimittäin iloni ilmoittaa, että WNSAC raportoi teille tänäkin vuonna festivaalien pyhästä graalista, jos ei nyt kuninkaasta, niin vähintäänkin prinsessasta, Helsingin Flow festivaaleilta.

Flow on aina vuodesta 2007 asti ollut mulle se tärkein festivaali. Olin nuori ja etsin vaihtoehtoisia juttuja. Coco Rosie, Architecture In Helsinki ja !!! esiintyivät silloin huomattavasti pienempikokoisemman Flown päälavalla. Olin varma, että Flow tulisi olemaan minulle se ainoa oikea festivaali.

Vuodet kuitenkin muuttivat minua ja Flowta. Kasvoimme jossain määrin erilleen. Flow lähinnä kokonsa ja tarjontansa puolesta, minä taas vaatimuksieni kanssa. En ollut tyytyväinen Flown uuteen alueeseen ja massiiviseen kokoon. Ohjelmistosta en ole koskaan voinut valittaa. Hipsteriys tuli, muotigurut ottivat Flown omakseen. En enää tiennyt kuka olen.

Kävin Flowssa tekemässä juttua viime vuonna ja vaikkakin festivaali teki jälleen lähtemättömän vaikutuksen, en onnistunut nauttimaan olostani. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma, että ongelmana olin minä. En heittäytynyt festivaalin vietäväksi, vaan sitä vastaan.

Päätin tänä vuonna ottaa uuden erän. Ja sen lisäksi, että Flown ohjelma on mielestäni parempi, kuin koskaan aiemmin, olen päättänyt valmistautua festivaaleille säkillisellä hyviä, kesäisiä ajatuksia.

Jos jotkut vielä empivät päätöstään lähteä Flowlle, tässä hyvä kysymys: Pystytkö antamaan itsellesi anteeksi, jos et tule Flow festivaaleille tänä vuonna? Ei muuta kuin Flow-soittolista pyörimään ja aprikoimaan.

Tässä omat alustavat menotärppini Flow festivaaleille 2013:

KESKIVIIKKO

The Knife (SWE)

PERJANTAI

Alicia Keys (US)

Cat Power (US)

Rubik

K-X-P

Minä ja Ville Ahonen

Satellite Stories

Dalindèo

Yöt

LAUANTAI

My Bloody Valentine (IE)

Beach House (US)

Azealia Banks (US)

Jaakko Eino Kalevi

Karri Koira

Aino Venna

Pää Kii!

Lau Nau

SUNNUNTAI

Kraftwerk 3D Show (GER)

Bat For Lashes (UK)

Grimes (CA)

Godspeed You! Black Emperor (US)

Of Monsters And Men (IS)

Disclosure (UK)

Alunageorge (UK)

Husky Rescue

Antero Lindgren

    

Lavalla: Tammerfest 2013

Pressipassi

KESKIVIIKKO

Tätä kirjoittaessa istun junassa Ilmiö-festivaaleille Turkuun. Olen juuri lopettanut töissä 10 päivän työputken, jonka kolme viimeisintä päivää olen juossut Tammerfesteillä, ympäri Tampereen keskustaa.

Tammerfest on kaupunkifestivaali. Tammerfestin aikana tapahtuu joka paikassa ympäri kaupunkia, kuppilassa, pubissa, puistossa ja kadulla. Ohjelmaa löytyy niin maksullista kuin ilmaistakin. Tammerfestiin liitännäistä, tai sen mahdollistamaa. Tammerfestin aikana hulina Tampereen kaduilla on ihan erilaista kuin normaalina arkena, tai viikonloppuna. 

Olen osallistunut Tammerfestiin aikaisempinakin vuosina, mutta en koskaan useampana päivänä, eläen ja hengittäen festivaalia. Näin uutena tamperelaisena median edustajana koin, että nyt aika oli kypsä ottaa selvää mistä Tammerfestissä on kyse. Perkasinkin Tammerfestin ohjelmistoa jo aikaisemmassa postauksessani ja lähdin siitä ajatuksesta, että seuraan orjallisesti esilaadittua aikataulua. Kuten oletinkin, eihän siitä mitään tullut. Kerron teille  tarinan, jossa tiivistyy kokemukseni Tammerfestistä 2013.

Keskiviikosta se alkoi. Keskustorilla ilmaiskeikkaa mm. Anna Puulta. Pakko päästä. Illalla YO-talolla Black Lizard, Husky Rescue ja K-X-P. Melko siistiä. Töistä päästyäni lähdin suoraan kotiin, olihan kello vasta neljä. Hienosti ehtii vielä Anna Puun keikalle, ajattelin, mutta kun silmää painoi. Festivaaliuupumus näkyi jo ennen festivaalin alkua. Festarielämä on rankkaa.

Töissä seitsemäs päivä putkeen, reklamoivia asiakkaita. Ei pysty, päiväunet, Anna Puu jää välistä, samoin Peitsamo. Satsataan paukut YO-talolle. Sieltä sitten killeri reportaasi, niin kukaan huomaa, että en pysynyt aikataulussani.

Killeri ja killeri. Kun katsoin bussiaikatauluja rivariltamme keskustaan ja takaisin, huomasin, että viimeinen bussi lähtee klo 00.10. Sen jälkeinen bussi lähteekin vasta klo 04. Noniin. Klo 08.00 töissä odottaa taas reklamoivat asiakkaat. Ei ole mitään saumaa, että näiden möllyköiden kanssa väittely onnistuisi neljän tunnin yöunilla. Kuka soittaa viimeisenä? K-X-P? Ei, ei, ei, ei. Keikka, jota olen odottanut jo vuoden päivät. Voiko tämä olla totta? 

Black Lizard

Kun viimein saavuin YO-talolle kaikki meni sulavasti. Tulin vähän myöhässä mestoille. Black Lizard oli juuri ensimmäisen biisinsä puolivälissä. Jengiä oli hyvin, ottaen huomioon, että oli keskiviikko ja että keikka YO-talolla 13e/16e lipuilla. Black Lizard löi löylyä itsevarmasti ja löytyipä yleisön joukosta jokunen ihan oikeasti joraavakin ihminen. Black Lizard soitti tasapainoisen, vähäeleisen, mutta tyylilleen uskollisen keikan. 

Biisit olivat todella toimivia junnailuja ja miksaus tuki kokonaisuutta. Kovasti mainostettu surina valtasi salin kun yhtyeen kitaristit piiskasivat soittimiaan. "Moi, me ollaan Black Lizard helsingistä. Kiva kun pääsitte katsomaan.", sanoi vokalisti kiirehtien kenkiinsä katsoen ja hikeä otsaltaan valuttaen. 

Husky Rescue

Black Lizardia seurasi toinen pitkään odottamani artisti, Husky Rescue. Levyltä  tuttu yhtye oli livenä totaalisen vieras. Kesy levybändi osottautui pippuriseksi livebändiksi. Husky Rescue oli satsannut keikallaan visuaalisuuteen. Lavan takaseinän peittivät loisteputket. Bändin kolmen jäsenen mikrofonitelineiseen oli kiinnitetty valokontrollerilla säädettävät hehkulamput. Soittimet oltiin sijoiteltu lavalle esteettisesti. Oli valotilanteita, savua ja jopa hanakasti säksättävää stroboa. 

Bändi erottui selvästi edukseen jo ensimmäisistä soinnuista lähtien. Välispiikkien ja lavapreesensin perusteella ruotsalainen laulajatar Johanna oli ehkä valovoimaisin ilmestys hetkeen. Neiti asteli lavalle paljain varpain ja esiintyi niin täydestä sydämestä, että hänen henkinen hyvinvointinsa kuului mikrofonin läpi. Husky Rescuen jäsenet onnistuivat luomaan YO-talolle niin lämpimän tunnelman, että voisin vannoa että jokainen tunsi olonsa tervetulleeksi. Yhtäkkiä yhtyeen nimi alkoi käydä järkeen.

Husky Rescuen keikka loppui vähän yli kaksitoista. Ja jo hyvän aikaa ennen kuin K-X-P aloitti minä, allekirjoittanut olin jo bussissa kohti rivarikotiani. Näin ollen jo vuoden odottamani krautrock-karkki sai antaa odottaa itseään vielä hetken. Hemmetin hemmetti. Ehkä sitten Flowssa, ehkäpä. 

Kyselin YO-talon äänimieheltä seuraavana päivänä K-X-P:n keikasta sen verran, että sain tietää, että yksi: "Meininki oli melko diippiä, siis todella" ja kaksi: "Eihän sitä voinut puskea muuta kuin liian kovaa. Se on vaan sellainen bändi". Tulkinnasta voisi perustaa, että keikka oli melkoisen spesiaali ja harmistukseni sen missaamisesta kasvoi. 

Vielä enemmän harmistukseni kuitenkin kasvoi pienen yksi plus yksi laskutoimituksen jälkeen. Torstain YO-talon pääesiintyjä Pää Kii!n keikkahan alkaa niin ikään vasta klo 00 jälkeen. Ja voiko olla totta, että toinenkin vuoden odottamani esiintyjä jää näkemättä? EI EI EI EI EI EI.  Minkä ihmeen takia arkikeikat alkavat näin myöhään? Kuinkahan monelta muulta itseni kaltaiselta bussien orjalta nämä illat jäivät näkemättä?

Tammerfestin aikataulut

TORSTAI

Torstai oli toivoa täynnä. Haloo Helsinki! klo 16.50. Juuri sopivasta kerkiää töistä katsomaan. Jes! Haloo Helsinki! on siinä mielessä spesiaali yhtye, että sitä on aina pidetty levy-yhtiön tuotteena ja kai se sitä jossain mielessä onkin. Yhtye kuitenkin nykyisellään soittaa 95% vastaavassa ikäluokassa painivista bändeistä penkin alle. Kiitos edelläkävijä Jussi Mäntysaaren, en häpeä myöntää sitä. Olen avoimesti tykästynyt yhtyeeseen. 

Haloo Helsinki!n keikkaa olin niin ikään odottanut jo pitkään. Kello 16,  Tampereella satoi kovin. Töistä päästyäni totesin, että sade oli liian uhmakas uudelle älypuhelimelleni. Lähdin kohti markettia ostamaan sateenvarjoa pitämään puhelimeni kuivana, sillä välin kun kuvaan. Ei meinannut lykästää millään. Sateenvarjot olivat loppu useasta paikasta. En halunnut käyttää yli kymppiä sateenvarjoon, sillä tiesin varjon käyvän turhaksi päivän keikkojen jälkeen. Löysin lopulta klo 16.20 kympin maksavan varjon. Jes.

Kun pääsin porteille kohtasin toistaiseksi kovimman pettymyksen. Haloo Helsinki!hän soitti alueella jo täydessä vauhdissa. Mitäs ihmettä? Mitäs tämä on? Aikatauluja vertaillessani esitteen ja nettisivun välillä kävi ilmi, että laajalti jaettuihin printtiesitteisiin oli päässyt painovirhepaholainen. Haloo Helsinki! olikin aloittanut jo klo 15.45. Keikka oli siis jo lopun puolella. 

Tästä huolimatta marssin määrätietoisesti kohti alueen porttia. YO-talon sulavaan meininkiin tottuneena kävelin passi toisessa kädessä ja sateenvarjo toisessa kohti portsaria. "Sateenvarjon kanssa ei pääse sisään", sanoi portsari. Katsoin häntä syvälle silmiin ja kysyin "oletko tosissasi?". Hän oli. "Joko luovut sateenvarjosta, tai laitat sen narikkaan. Tuolta saa kyllä sadetakkeja", kävi sanoma kova. 

Haloo Helsinki!

Mutta eihän se käynyt päinsä. Uuden karheasta sateenvarjostani en suostunut luopumaan. Tiesin hävinneeni tämän erän. Lopulta totesin: "Jää nyt tällä kertaa sitten välistä. Säännökset ovat mitä ovat". Mutta tuon sanottuani aloin miettimään, että miksi tästä ei ollut mitään infoa esim. facebookissa?  Sateenvarjokasasta roskiksessa ja narikassa päätellen en ollut ainoa, joka oli niin hölmö, että tuli sateenvarjon kanssa rokkikeikalle.

Lopulta kuuntelin Haloo Helsinki!n keikan veden toisella puolen, muiden sateessa fiilistelevien siipeilijöiden keskellä. Tunnelma oli lämmin. Ehkä jopa lämpimämpi kuin alueella. Haloo Helsinki! kuulosti älyttömän hyvältä.

Keikan jälkeen kenkäni olivat hörppineet jo niin paljon vettä, että kävin Koskikeskuksessa ostamassa uudet. Kuivissa kengissä Ravintola Miamin Cityshopper-pastan jälkeinen olotila oli kohdillaan. Erä kaksi. Vielä kahvit naamaan ja nokka kohti uusia haasteita, olihan pillumagneetti Petri Nygårdin keikka jo pian alkamassa. 

Kyllä, vaikka se nyt ehkä saattaa yllättää Nygårdin tuorein albumi on ollut aika ahkerassakin kuuntelussa meidän residenssissä. Astu alas Frederik. Petri on junttidiskon uusi kuningas, ehkä, mutta myös yksi aikamme nerokkaimmista sanoittajista. En ole koskaan kuullut yhden artistin tuotannossa niin montaa käyttökelpoista one-lineria. Ihan kuin Petrillä olisi heittää tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva "viisaus". 

Astelin kohti alueen portteja. Tällä kertaa laitoin kiltisti sateenvarjon narikkaan, olihan sadekin jo loppunut. Kävelin passi toisessa kädessä, ranneke pitkässä ojossa kohti portsaria. Samat jäbät, ei hitto. On aika haudata erimielisyydet. Leveästi hymyillen huikkasin portsarille: "Moro taas! Uusi yritys". Portsari ei vastannut tervehdykseeni, vaan otti kädestäni tiukasti kiinni ja tutki aikansa rannekettani. Tämän jälkeen hän huikkasi toiselle portsarille: "Päästetäänkö me vielä näitä violetteja sisään?" Toinen portsari katsoi minua ja  rannekettani, aprikoi tovin, ja murahti: "Menköön nyt tämän kerran". Hämmentävää.

Kun kävelin sillan yli, huomasin, että alue oli puoli tyhjä. Portsarit eivät siis voineet olla päästämättä minua alueelle median edustajana ainakaan sillä varjolla, etteikö alueelle olisi mahtunut. Harmittavainen kokemus.

Petri Nygård

Mutta nyt oli Petrin aika. Ja Petrihän oli liekeissä, Tampereen poikia kun on. Homman todellinen luonne kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun Petri oli juossut kollegansa kanssa lavalle jättiläismäisen naisen etupäästä konfettin saattelemana. Tavallaan osasin odottaa jotain tällaista, mutta sitten taas eihän tällaiseen voi koskaan olla täysin valmistautunut.

Lavalla tanssahteli puhallettava Johanna Tukiaisen näköisnukke, jonka perään Petri nopeasti telakoitui. Samaan aikaan hänen kollegansa harjoitti ihmispenetraatiota rekvisiittavaginan kanssa ja lauloi muistaakseni "Anna sitä märkää". Olen tähän asti pitänyt Petri Nygårdia ns. hyvän olon musiikkina. Täytyy myöntää, että näillä vaihein voin fyysisesti pahoin.

Petri teki lähtemättömän vaikutuksen, enkä ollut (tai ole vieläkään) täysin varma pidinkö, vai vihasinko pillumagneetin livespektaakkelia. Petrin jälkeen olin tutun ja turvallisen tarpeessa. Onneksi luvassa ei ollut mitään muuta, kuin niin ikään tamperelainen rock-yhtye Nr. 83, joka starttaili iltaa Klubilla. Illan pääesiintyjänä oli Eläkeläiset ja demografiasta päätellen moni olikin tullut paikalle juuri Eläkeläisten takia. 

Nr. 83

Kävin itseasiassa aiheesta pariinkin otteeseen keskuteluja tuntemattomien kanssa. "Ootko tullut Eläkeläisiä kahtoo?", he kysyivät. "En, vaan tota lämppäriä", vastasin. "Aijaaaaaa, mikäs se nyt taas oli?", he kysyivät. "Numero kasikolme", vastasin. Ja samalla tajusin, että voi pojat kun on jäbät osanneetkin nimetä hölmösti yhtyeensä. 

Mutta ei nimi bändiä pilaa, vaan bändi nimen ja kun Nr. 83 alkoi soittamaan, en usko, että kukaan suhtautui yhtyeeseen enää lämppärinä. Sen verran vakuuttavaa meininkiä. Yhtye soitti yhteen tiukasti kuin mummon kutoma perintövillasukka. Yhtyeen solistissa yhdistyi Jonne Aaron, Jussi Selo, sekä Lauri Tähkä. En voi käsittää miksei kukaan Suomen musiikkiteollisuuden haaskalinnuista ole vielä käynyt nokkimassa lihaa näiden poikien laihojen luiden ympäriltä. Keikalla nimittäin haisi vielä tekemätön raha ja yleisön seksuaalinen latautuneisuus.

Upea keikka, encoret ja kaikki. Ja matkani sitten jatkuikin taas YO-talolle. Päätin olla menemättä katsomaan mm. Ismo Alankoa, joka päätti illan Ratinan festivaalialueella. Uusi erä portsareiden kanssa ei kiinnostanut ja olihan YO-talolla kuitenkin punk-ilta, kuinka siistiä? Veikkaan, että jos Ismo olisi itse joutunut valitsemaan vertaistodellisuudessa keikkailevan Ismo Alangon keikan ja YO-talon punk-illan välillä, olisi hänkin saattanut valita samoin. Voi tietenkin myös olla, että olen väärässä.

Muistin vasta YO-talolla, että ainiin, voi paska, Pää Kii! jää kuin jääkin näkemättä. Tietenkin voisi ottaa taksin. Njaa, mmmhh, ugh, nääh. Ei pysty. Ei Pää Kii!n keikka voi mitenkään olla 30 euron taksimatkan arvoinen. Vai voiko? Epäilen ja siis, odotukset olivat niin ikään kovat myös illan avaavan, lähestulkoon yhtä provosoivasti nimetyn Nyrkkitappelun varalle. 

Olin paikalla ajoissa. Aivan liian ajoissa. Puoli tuntia YO-talolla istuttuani, keikkaa odottaessani ja kaljaa lipittäessäni alkoi silmää taas painamaan. Illan todellinen pääesiintyjä päiväunet siellä taas kolkutteli sarveiskalvoja. Kertasin päivän vaiheita päässäni ja sydämeni täytti yksinäisyys. Katsoin ympärilleni ja totesin, että en kuulu tänne. Jätin kaljan pöytään ja otin ensimmäisen bussin kotiin kohti rivaria, jossa tiesin kahden persialaisen kissan ja unisen puolisoni minua odottavan.

PERJANTAI

Perjantai, etappini viimeinen päivä. Päivän ennakkotärppeinä listallani pakollisen YO-talon lisäksi mm. Laikunlavalla esiintyvät Kaveri Special ja Ochre Room. Olin myös aikeissa mennä katsomaan Cheekin keikkaa. Kuinka siistiä? Kuinka usein sitä pääsee katsomaan Cheekiä? Ja olikin todella lähellä, etten jopa mennyt katsomaan Cheekiä.

Viime hetken Vain Elämää-muistelot kuitenkin käänsivät pääni. Miksi ihmeessä haluaisin mennä katsomaan Cheekin keikkaa, ajattelin. Enkeli toisella olkapäälläni hoki, että "No just siksi, just siksi", mutta tällä kertaa kovaäänisempi pulskan pinkeä pirulainen toisella olkapäälläni tyrmäsi enkelin tiileskiven kovilla vastaväitteillään "Porvariräppiä", "tsiksit ja massia", "onnen kyyneleet".  Ei tule tapahtumaan, ei tänään.

Janne Laurila & Tuhlaajapojat

Lopulta uhkasimme puolisoni kanssa jälleen yltyvää sadetta ja suuntasimme Laikunlavalle katsomaan Tampereen The Smithsin, Janne Laurila & Tuhlaajapojat keikkaa. Vaikka sade olikin karkoittanut suurimman osan kuulijoista pois, bändi veti täydellä sydämellä. Tunnelma oli vilpitön. Soundit hyvät ja jengi diggaili. "Tiedättekö sen tunteen, kun olette kastuneet läpimäriksi ja alkaa jo olemaan vähän kylmä. Kunnes tulee toinen sadekuuro, joka sataa jo kastuneiden vaatteiden päälle ja alkaa jollain tapaa lämmittämään? Koittakaa ajatella tämä keikka vaikka sillä tavalla, niin teillä on paljon kivempi olla siellä yleisössä.", spiikkasi Laurila. Touché Janne.

Laurilan keikan jälkeen jäimme vielä katsomaan Kaveri Specialia. Kuin iskusta sadepilvet katosivat taivaalta Kaveri Specialin aurinkoisen afroindien soidessa taustalla. Kaveri Speial tuntui nauttian olostaan ja yleiössäkin alkoi fiilis olemaan kohdillaan. Innokkaimmat jopa tanssivat kaukana takana. 

Kaveri Special

Kaveri Specialissa oli kolme laulutaitoista kaiffaria, joiden ilmehdintä oli niin eleetöntä, että välillä piti oikein keskittyä, että kuka kavereista laulaa. Kaveri Specialin kappaleet olivat yhtä, kahta lausetta useasti toistavia jamitteluhenkisiä iloitteluja. Voisi sanoa, että musiikki kuulosti afrikkalaiselta. Jos se nyt jollekin sanoo jotain.

Mieleeni tuli pelkistetty Architecture In Helsinki pienellä twistillä Yesayeria. En kuitenkaan sano, että Kaveri Special olisi vielä verrattavissa edellämainittuihin. Perusteet oli kuitenkin kunnossa ja aloin päässäni  jo kuvittelemaan miltä bändi voisi kuulostaa kahden ekstrasoittajan kanssa.

Kaveri Specialin jälkeen lähdimme ruokailemaan. Ruokailun jälkeen jo pahamaineiseksi muodostunut esiintyjä päiväunet muistutti taas olemassa olollaan. Ja humps. Nukuin Ochre Roomin keikan yli. Ei hyvä, ei todellakaan. Ochre Room on mielestäni aivan törkeän nätti bändi ja vaikka yhtye Tampereelta onkin, olen onnistunut sen keikat joka kerta missaamaan.

Kuten mainitsinkin, heräsin päikkäreiltäni auttamattoman myöhässä. Silti sen verta ajoissa, että ehdin juuri ja juuri juosta bussiin kohti Disco Ensemblen keikkaa Ratinan festivaalialueella. Tällä kertaa ei satanut, vaikka ilma rankaisikin tamperelaisia edelleen kylmällä kosketuksellaan. 

Eppu Normaali

Perjantaina portsarien kanssa ei enää ollut ongelmia, vaan pääsin alueelle sisään heittämällä. Samat portsarit toki ovella, mutta tänään moroteltiin. Kun pääsin Laukonsillan yli festivaalialueelle, minut kohtasi positiivinen näky, lähes täysi festivaalialue. DE:n keikasta tulee nätti, ajattelin.

Olin ajoissa. Lavalla kannutti Tampereen omat, Eppu Normaali. Ja Eputhan oli, kuten varmaan aina, rautaa. Olen nähnyt Eput viimeksi keikalla heidän comeback-vuotenaan Ruisrockissa heittäisinkö 2003. Silloin en juurikaan osannut arvostaa yhtyettä, mutta tällä kertaa Eppujen soitto oli suorastaan nautinnollista. Bändin vapautuneisuus näkyi lavalla, yhtye oli yhtä hymyä. Suostuivatpa vetämään yleisön pyynnöstä encorenkin.

Ja ennen kuin kerkisin kissaan sanomaan, viereisellä lavalla aloitti koko Tammerfestin eniten odottamani artisti Disco Ensemble. Aikataulu oli hieman myöhässä. Tilanne oli vähintääkin mielenkiintoinen, kun porilaiskvartetti alkoi lataamaan pommeja nuorelle yleisölleen. Eppu Normaalin yleisö pakeni henkensä edestä kohti oluttelttaa, joka oli jo Eppujen aikana niin täynnä, että paloturvallisuuspäällikköjä hirvitti. 

Disco Ensemble

Lopulta Disco Ensemblen eturiviin jäi sellainen jokusataapäinen yleisö kun taas olutteltan suojissa lymyili se yli tuhatpäinen Irja-/Marttilauma. Oli selkeää, että crossover-illan ohjelmisto ei toiminut täysin toivotunlaisesti. Jengiä oli luonnollisesti myös ympäri aluetta hyvä määrä ja osa varmasti seurasikin Disco Ensemblen keikkaa, mutta pääosin tunnelman luonti jäi eturivin ydinporukan harteille. He, yhdessä bändin kanssa tekivät keikasta kuitenkin erittäin mukavan ja tunnelmallisen shown. 

Disco Ensemble oli iskussa ja oli ilo huomata miten hyvin jengi oli ottanut bändin uusimman levyn haltuun. Setistä iso osa oli uudempaa materiaalia, ja vaikka biiseistä puuttuukin vähän ruutia verrattuna yhtyeen aiempaan materiaaliin, ovat kappaleet ehkä sävellyksinä parempia. Ainakin ne tuntuivat toimivan livenä jopa paremmin kuin vanhemmat kappaleet, ehkä johtuen myös siitä, että niissä on säilynyt bändille itselleen kaivattu tuoreus. 

Ratinan festivaalialue

Lähdin keikan loppupuolella kävelemään kohti YO-taloa ja viimeinen näky mitä sillalta näin oli kaksi lavaa, joista toisella soitti kenties Suomen paras bändi (lavan edessä se jokusataapäinen yleisö), ja toisella J. Karjalaisen kiertuteknikot tekemässä soundcheckiä (lavan edessä toinen saman moinen jokusataapäinen yleisö). Kiertueteknikot veivät voiton. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

YO-talo, once again. Kolmas ilta putkeen YO-talolla. Tällä kertaa ehkä kovimmat odotukset, olihan perjantai ja kattaus jälleen kovaakin kovempi The Lieblings, Shine 2009 ja Risto Ylihärsilä & Helsinki Soundpainting Ensemble.  Olin jo etukäteen päättänyt katsoa vain kaksi ensimmäistä esiintyjää, sillä aamulla allekirjoittanutta odotti aikainen juna Turkuun. 

The Lieblings

Ilokseni soittojärjestys kuului juurikin edellämainitussa järjestyksessä. Illan avasi The Lieblings, tuo tuore, pyllymusiikkivideostaan tunnettu helsinkiläinen indiepopin superkokoonpano. En nyt ihan tältä istumalta muista missä kaikissa bändeissä yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet aiemmin, mutta sanotaan, että bändin jäsenet osasivat soittaa todella hyvin ja tiukasti.

Bändin kaikki jäsenet osasivat laulaa. Kolmeäänistä harmoniaa kun niin harvoin kuulee. Mainittakoon myös positiivisena asiana yhtyeen naisrumpali, jonka ääni toi todella mukavan sävyn stemmojen soitiin. Bändin materiaali oli melko vahvaa, mutta myös jokseenkin dynamiikatonta. Olisin kaivannut enemmän suvantoja, vähemmän stemmoja, isompia ja timanttisempia kertosäkeitä. Kaiken kaikkiaan keikka oli kuitenkin todella jees ja bändi näytti todella hyvältä. Oli selkeää, että yhtye nautti soittamisesta ja yleisö toivotti mielestä bändin melko kiitettävästi tervetulleeksi.

Shine 2009

The Lieblingsin jälkeen lavan valtasi lähestulkoon tamperelainen, indiesuosiota aina rapakon takana Pitchforkissa asti nauttinut Shine 2009. Iloisena yllätyksenä yhtye oli hankkinut itselleen keikkarumpalin, Idiomatic-yhtyeestäkin tunnetun Artun. Rummut toivatkin oivan lisän yhtyeen biitteihin. Ne ikään kuin herättivät ehkä muuten vähän munattomaksi livetilanteissa jäävät pohjat sykkimään. 

Bändin materiaali oli tanssittavaa ja menevää. Yhtyeen lavarekvisiitta oli mainitsemisen arvoinen. Yhtyeellä oli keskellä lavaa pöytä, jonka päällä oli laavalamppu, kukkakimppu ja omena, johon oltiin tuikattu suitsuke. Myöhemmin pöydällä nähtiin myös Suomen lippu, mutta vain yhden biisin ajan. Suitsukkeen tuoksu oli melkoinen. Tulikin mieleen, haluaako Shine 2009 oikeasti tuoksua tältä?

Yleisö YO-talolla oli aika niukassa ja tunnelma melko virittäytynyt. Ei mitenkään kiitollinen paikka esiintyä näin hiljaisena iltana. Bändi kuitenkin yritti parhaansa nostaa tunnelmaa. Onneksi takarivissä joranneet mimmit siirtyivät lavan eteen tanssimaan. He rentouttivat yleisön ja mahdollistivat keikan onnistumisen. Lopulta tunnelmakin alkoi olemaan napissa.

Ja niin siinä lopulta sitten kävi, että Shine 2009 jäikin oman Tammerfestini viimeiseksi esiintyjäksi. Shine 2009 oli hyvä livenä. Ilta ei kerännyt kauhean paljoa ihmisiä, vähemmän kuin kaksi aiempaa YO-talon iltaa, joissa oli ihan mukavasti porukkaa. Harmi, sillä uskoisin Shine 2009 olevan yksi niistä bändeistä, joita ei Suomessa enää pian kovinkaan usein näe. 

Englanniksi lauletun musiikin kirous. Naureskelin suruuni bussissa miten olisi joskus kiva mennä loppuunmyydylle englanniksi laulavan suomalaisbändin keikalle Tampereella. Täytyy nostaa hattua Tammerfestille siitä, että he ainakin yrittivät.  Kaiken järjen mukaan Tammerfestin YO-talon illat olisivat voineet myydä loppuun, ainakin esiintyjen nimistä ennustaessa.

Onneksi kuitenkin muilla keikoilla oli hyvin porukkaa. Taitaahan se vähän niin olla, että Suomessa tällä hetkellä aktiivisimmat keikallakävijät ovat myös niitä, joilla sitä rahaa myös on. Indieyleisö ja nuoret ylipäätään kun vaan ovat niin rahattomia, että monelle lipunhinta on varmasti kynnys. Silti huolettaa yleisön keski-ikä keikkapaikalla kuin keikkapaikalla. Kiitos Tammerfestin järjestäjille, että mahdollistivat tämän raportin. Kivaa oli! Piakkoin luvassa myös Ilmiö-raporttia. Stay tuned!

Bileet ohi

Nosto: Hipsteriyden ydin

Hyvää sunnuntaita, tai sen puolesta ihan hyvää mitä tahansa päivää minä satut tätä tekstiä lukemaan. Tänään päätin jakaa teidän kanssanne muutaman aatteen hipsteriydestä.

Hipsteri (engl. hipster) on slangisana, jota on 2000-luvulla käytetty väljästi kuvaamaan kaupunkilaista alakulttuuria, johon kuuluu indie-musiikin harrastus ja grungen tavoin työväenluokkainen pukeutuminen. Hipsterit lainaavat ja yhdistävät aiempien nuoriso- ja vaihtoehtokulttuurien vaikutteita, usein ironisesti.

En tiedä teistä, mutta minua on kutsuttu useasti hipsteriksi. Viimeksi eilen kun olin lähdössä töistä. Olin laittamassa nappeja korville kun kollegani kysyi, mitä musiikkia kuuntelen. 

En ehtinyt vastaamaan kun hän jo lisäsi "...varmaan jotain hipsteripaskaa". Pienen hiljaisuisuuden jälkeen vastasin "..jotain sellaista". Hän lisäsi ivalliseen sävyyn, "...Gloria Estefanin greatest hits?"

"...jotain sellaista", vastasin. Vastasin, vaikka eihän mulla ollut siinä vaiheessa hajuakaan mitä biisejä Estefanilla edes on. Nyt tiedän ja sanon vain, että onhan Conga nyt pommi biisi.

Minä välitän miltä näytän. Olen 25-vuotias, pukeuden siististi, käyn parturissa kerran kuukaudessa, käyn lenkillä, kylppärini kaapista löytyy Beckham-hajuvesi  ja katson peiliin ennen kuin lähden töihin. 

Tekeekö se minusta hipsterin? Vai kenties se, että hiukseni ovat leikattu muodikkaasti, farkkuni ovat kireät ja pidän converseja? Onko Tomi Björk hipsteri? Onko hipsteriys negatiivinen asia? 

Ei kukaan ainakaan ole tuonut hipsteriyttä koskaan positiivisessa valossa esiin. Itse olen ylpeä edellä mainitsemistani asioista. En ainakaan ole kuten kollegani, läski pahalta haiseva kaappialkoholisti.

Ehkä minä olen hipsteri. Ylpeä, naurettava hipsteri. Hento, ehkä vähän jopa poikiin päin kallistunut hipsteri. Hipsteriydessä ei ole mitään pahaa, se on vain muoti-ilmiö. Kyllähän näitä on nähty. 

Ja enpä ainakaan ole kultalusikka kädessä maailmaan syntynyt päämäärätön juppi. Kaikki mitä omistan on omalla rahalla ostettua.

Käyn töissä. Olen siitä todella ylpeä. Ajoin levy-yhtiön ylös ja alas. Olen siitäkin ylpeä. Ja tulen olemaan ylpeä vielä monesta muustakin asiasta.

Ja ainiin. Soittimessani ei soinut Gloria Estefan, eikä mikään muukaan hipsterpaska. Vaan Minä ja Ville Ahosen Mia. 

Mian jälkeen Blink 182, jonka jälkeen tyyppasin Husky Rescuen uuden ja vaihdoin Eevil Stöön. Hipsteripaskaa. Ainakin nyt tuo Mia. Onhan Ville Ahonenkin hipsteri, varmaan loppubändi myös.