Lavalla: Aves, Fotoshop & Redder

Kiasma (c) Kane Kaspar Heinonen

Harvemmin tulee somessa vastaan niin kovaa kutsua, että voisi edes harkita lähtevänsä keskellä työviikkoa toiseen kaupunkiin keikalle. Helsinkiläisen Aves-yhtyeen levyjulkkarit Tavastia-klubilla kuitenkin ylitti kynnyksen. Vielä kun selvisi, että lauteet lämmittelee Redder ja Fotoshop. Huhhuh!

Olin säätänyt aikatauluni niin, että olin Helsingissä jo ennen kasia. Ehdimme vielä kaverini kanssa Kiasman lähellä sijaitsevaan puistoon bisseille. Nättiä seutua. Oli hienoa nähdä niin paljon porukkaa ulkona keskellä viikkoa. Kesälomakausi oli selvästi iskenyt Helsinkiinkin. 

Kello löi puoli ysiä. Aloimme liikkumaan Tavastia-klubille päin. Ensimmäisen yhtyeen kun oli ilmoitettu aloittavan jo klo 21. Saavuimme Tavastialle juuri sen verta sopivasti, että ehdimme napata kusisen hintaset KOFFit ja liikkua salin puolelle. Oli ilo huomata, että aikaisesta aloitusajasta huolimatta jengiä oli jaksanut vaivautua katsomaan Redderinkin keikkaa.

Redder (c)  Kane Kaspar Heinonen

Ensimmäisen biisin jälkeen kaikki paikallaolijat siirtyivät lavan välittömään läheisyyteen, joka varmasti paransi artistien fiilistä, mutta kieltämättä kohotti myös omaa mielialaani. Redderin keikkaa kuvasi jättiläismäinen kamerapuu, johon oli kiinnitetty n. 8 kameraa. Lisäksi keikkaa kuvasi kamera lavan edessä. Oletettavaa on, että jonkin sortin livepätkää on luvassa.

Redder oli silminnähtävän jännittynyt ensimmäisestä keikastaan Tavastialla ja käsittääkseni ensimmäisistä keikoista all-together. Jännitys tuntui kuitenkin haittaavaan enemmän yhtyettä itseään, kuin yleisöä. En voinut muuta kuin ihailla kaksikon tapaa esittää musiikkiaan. Jos joskus voi sanoa, että yhtye nautti esiintymisestä, niin Redder todellakin nautti. Pieniä teknisiä ongelmia mahtui mukaan ja kompurointia oli siellä täällä, tämä kuitenkin oli odotettavissa. Ei paljoa haitannut. Mutta mitä tulee keikan FOH-soundiin, äänimies oli selvästi hyvin lomaisella fiiliksellä. 

Tämän kaltainen musiikki kun vaan vaatii toimiakseen sitä alakertaa ja potkua, ja noitahan elementtäjä Tavastian PA:sta ei jostain syystä saatu uloa. Vika oli varmasti osittain myös Redderin taustoissa, joissa röyhkeä biitti ja eksessiivinen alakerta loisti puuttumisellaan. Toivottavasti tulevaa varten bändi muokkaa livebiittejään sen verran, että jengiltä oikeasta valahtaa lahkeeseen basson määrästä. 

Vaikka Redderin musa onkin seesteistä fiilistelyä, silloin kun mennään lujaa, niin yleisön pitää tuntea äänipaineen muotoinen nyrkki naamassaan. Töitä on siis vielä tehtävänä. Torstaisen perusteella voisin kuitenkin varovaisesti sanoa, että Redderin olisi mahdollista olla vuoden päästä yksi kovimmista nousevista indienimistä Suomessa. Sen verta paljon potentiaalia yhtyeessä on. Sitä ennen yhtyeen täytyy kuitenkin päästä epävarmuudestaan eroon, tiukentaa biittejään ja soittaa todella ahkerasti keikkoja.

Fotoshop (c)  Kane Kaspar Heinonen

Henkilökunnan ja bändin roudaillessa Redderin kamoja pois lavalta, siirryimme kaverini kanssa Tavastian etupihalle. Ja siellähän oli edelleen aurinkoista. Todella outo fiilis tulla päivänvaloon Redderin tummanpuhuvan tykittelyn jälkeen. Pikaisen röökin ja purkamisen jälkeen kävimme hakemassa lisää kusisen hintaista KOFFia. Tällä kertaa hinta ei enää tuntunut niin pahalta ja väkimäärä sisällä oli tuplaantunut. Skeneväki, jota kutsulista oli selvästi pullollaan loisti vielä puuttumisellaan. Outoa, ajatellen että Fotoshopissa kuitenkin soittaa Uusi Perjantai-klubilta tutun solisti Jarno-Eerikin lisäksi Fullsteamin agentti ja Pasa-yhtyeestä tunnettu Feniks, sekä Stockers!in rumpali Tuomas.

Keikka alkoi ja äänimiehen kesäfiilis jatkui. Tai no, ei voi syyttää. Keikan alussa soundi etsi itseään. Rummut tuli liian kovaa ja kitara kuulosti päälle liimatulta. Jarno-Eerikin lauluefektien ja oudon miksauksen yhteissummassa laulusta ei saanut mitään selvää. Radioefektillä ja synagogan kokoisella reverbillä maskattu laulu oli jotain tämän maailman ulkopuolelta. Onneksi pitkin keikkaa palaset alkoivat yksi kerrallaan loksahtelemaan paikoilleen ja lopussa keikka kuulosti jo todella hyvältä.

Odotin ehkä Fotoshopilta niin paljon, että lopputulos ei antanut ihan turhan paljoa. Setin ensimmäiset 25 minuuttia oli hidastempoista rakentelua, kuin kertosäkeillä varustettua post rockia ilotulitus-C-osilla. Bändi oli staattinen, mitä nyt mukaanlukematta Jarno-Eerikin Bonomaista liikehdintää.

Ja mitä sitä nyt satasella itseään kuluttamaankaan, kun lavalla voi näyttää hyvältä paikallaankin. Pieni huoli kuitenkin kasvoi bändin puolesta kun jengi ei lähtenyt joraamaan. No, Avesin aikanahan selvisikin, että vika ei ollut musiikissa, vaan yleisössä, jota ei olisi saanut joraamaan edes aseella uhaten. Sanotaan nyt kuitenkin loppukaneetiksi, että Fotoshopin keikan viimeinen vartti oli todella kovaa iloittelua. Nopeat temmot, hyvät biisit ja tiukat soundit.

Aves (c) Kane Kaspar Heinonen

Ja olihan se loppujen lopuksi päivänselvää ketä jengi oli tullut katsomaan. Kun Avesin viidakkolava oltiin saatu kasattua, alkoi jengiä olemaan jo todella hyvin. VIP-jengi ei pettänyt taaskaan. Soittoajat olivat selvästi tiedossa. Olen huomannut promoottorina, että Suomessa ei jengi kyllä juurikaan jaksa etsiä uutta musiikkia. Ei edes silloin kun joku on omasta selkänahastaan repinyt listapaikan.

Jos ei nyt ihan niin kuin levyllä, niin ainakin melkein. Aves soitti albuminsa alusta loppuun suurin piirtein täsmälleen niin kuin sen nyt spotikasta kuulee. Enkä tarkoita tätä huonona asiana. Bändin soitto oli niin tiukkaa, että heikompia hirvitti. Kunnianhimoa näytti löytyvän ja kaverini kanssa naureskelimme miten Tavastian keikka on bändille vain välietappi. Aves näytti ja kuulosti kansainväliseltä.

Olen nähnyt Avesin aiemminkin livenä ja Tavastian keikassa yksi asia jäi vähän ihmetyttämään. Bändi tuntui kovin etäiseltä. Ainakin ottaen huomioon, että kyseessä oli levyjulkkarit. En tuntenut rakkautta. Voi olla, että tämä johtui siitä, että bändi oli asemoinut itsensä melkein lavan takaseinään kiinni ja välispiikkejä ei juurikaan ollut. Niiden sijaan keikalla kuultiin levyltäkin tutut happoiset välisoitot.

Mutta nää on taas näitä. Ehkä jos kyse olisi ollut ohjusmaisesti Euroopassa lähteneen ranskalaisen chillwavekuumiksen keikasta, olisin ajatellut: "Etäisyyttä, just hyvä. Diggailen siitä kun jengi ei puhu lavalla, soittaa vaan ja antaa musan puhua puolestaan". Nyt se kuitenkin jäi häiritsemään. Toinen juttu mikä vähän söi fiilistä oli solisti Einon lattiatomi. Rumpu oli kai mikitetty, mutta siihen lyötäessä kuului vaan paskan kuuloista kuminaa. Pilkun viilausta, tiedetään. Oon kuitenkin sitä mieltä, että silloin kun vähäpuheinen indiemies lyö lattiatomia, niin kuuluuhan sen nyt jumalauta läsähtää niin että eturivin naisten rintsikat räjähtää.

Ottaen huomioon edellämainitut asiat, voidaan varauksetta todeta, että keikka oli todella hyvä ja yhtyeen debyyttialbumi Sun Sky A Floating sai arvoisensa vastaanoton. Ei ole kuitenkaan mikään helppo juttu vetää torstaina Tavastialle n. 200 henkeä, varsinkaan kun seuraavana päivänä alkaa Kuudes Aisti. Pokkasin matkaani yhden kopion albumista ja olen kuunnellut sitä nyt ahkerasti. Erittäin kelpo levy, suosittelen sen hankkimista. Jos saatte mahiksen mennä Avesin keikoille, niin suosittelen. Ihan vaikka jo vaan sen takia, että yhtyeen viidakkolava solisti Einon safariluukin kanssa on ihan pirun nätti.

Biisi: Neat Neat - We Need The Rain

Hehei. Uutta Neat Neatia postissa! Mutta miltä se kuulostaakaan? No, ei pätkääkään samalta kuin aiemmat biisit. Tällä kertaa yhtye on ottanut ison askeleen mukavuusalueensa ulkopuolelle, kohti yhdeksänkymmentäluvun alkua. 

Uusi biisi We Need The Rain tarjoilee uuden sävyn Neat Neatin jatkuvasti kasvavaan väripalettiin. Siinä missä aiempi singlejulkaisu Olympus Mons muistutti alkupään Placeboa, muistuttaa uusi single Smashing Pumpkinsia ja tietyllä tasolla 30 Seconds To Marsia.

Haikkakomppin kanssa hakattu sadetanhu on ehkä Neat Neatin hitikkäin biisi. Se on erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bändi on aina osannut tehdä siistejä biisejä, mutta kertosäkeet ovat jääneet vähän vaiheeseen. Uudessa We Need The Rainissa päästään kuitenkin jo todella lähelle oikeasti kunnollista kertosäettä.

Neat Neatilla tuntuu olevan mieletön läjä ideoita, sekä kyky toteuttaa niitä. Ongelmana ehkä on se, että bändin biisit ovat niin erilaisia keskenään. Jos bändi saisi kunnolla valjastettua ja yhtenäistettyä biisimateriaaliksi kutsutun sotahevosensa, voisi tulos olla elämää suurempaa. 

Mikään kiire bändillä ei ole.  Kannustan yhtyettä etsimään omaa ääntään rauhassa ja antaa kuulijakunnan lisääntyä entisestään. Tämän osalta yhtye onkin pelannut korttinsa oikein mallikkaasti. Neat Neat alkaa olla Helsingissä jo melko nimekäs orkesteri.

Oikeansuuntaisesta liikehdinnästä kielii sekin, että yhtye soittaa ensi lauantaina (20.4.) Tavastialla French Filmsin lämppärinä. Toinen kerta Tavastialla vuoden sisään(?). Ei huonosti bändiltä, jolla ei ole edustusta, tai pitkäsoittoa. Bändillä kuitenkin on jotain mistä moni muu bändi voi vain unelmoida, nimittäin ideoita ja mieletön mälli potentiaalia.

#21 Satellite Stories

Jos jostain pidän, pidän oppimisesta. Tällä viikolla olen oppinut, tai ehkä enemmänkin antanut itselleni luvan  pitää Satellite Storiesista. Olen todella kova Two Door Cinema Club-diggari ja oikeastaan oululaisten satelliittien ensimmäisestä demosta asti olen pitänyt bändiä vain suomalaisena versiona erinomaisesta irkkuserkustaan. Bändillä on aina ollut hyviä biisejä, esimerkiksi Helsinki Art Scene kolahti todella lujaa back in the day. En kuitenkaan ole halunnut antaa bändille mitään meriittejä, ikään kuin olisin sen jollain tapaa velkaa heidän irlantilaisille serkuilleen.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Suomessa vieläkin melko tuntematon yhtye on kiertänyt maailmaa, sainattu ulkomaiselle managementille, ja isolle keikkalafkalle, japanilaiselle Rallye-leibelille, saksalaiselle XYZ-leibelille ja suomalaiselle, Mirel Wagnerinkin taustalla häärineelle Kioski Recille. Satelliitit ovat selvästi tekemässä läpimurtoa ja oma veikkaukseni on, että yhtyeen debyyttialbumi tulee olemaan viimeinen palapelin pala yhtyeen menestyksessä Suomessa ja ulkomailla.

Satelliitit ovat jostain syystä aina saaneet paheksuvia katseita suomalaisilta. En tiedä johtuuko tämä oululaisuudesta, poikamaisuudesta, rallienglannista, vai mistä. Satelliitit ovat todellakin joutuneet tekemään töitä menestyksensä eteen. Näyttäisi kuitenkin siltä, että kova työ  vihdoin palkitaan.  Yhtyeen biisit soivat Yle X:llä ja keikkavenue on vaihtanut Loosesta Tavastiaan.

Yhtyeen tuorein sinkku Anti-Lover on todella tykki biisi, rallienglannista ei ole tietoakaan. Poikamaisuudestakin on jäljellä enää laulajan kenkku laulutyyli. Biisissä ei vallitse enää twodoorcinemacubmaisuus, vaan vivahteita on laajemmalta skaalalta. Soundi on kohillaan, niinkuin myös tuotanto. Tämän lisäksi on pakko sanoa, että jätkät ovat todella komistuneet alkuajoista. Räkänokkaisesta katulätkäketjusta on kehittynyt salonkikelpoinen indiebändi. Herkistyn. Mighty Ducks.

Olen kuullut pelkkää hyvää satelliittien livevedoista. Pojat vetävät kuulemma energisiä keikkoja ja tytöt joraavat eturivisisä. Löysin bändin facebookin kautta vuoden vanhan videon Home-biisistä. Haluan jakaa sen teidän kanssanne. Ainakin omalta osaltani video oli viimeinen niitti arkkuuni, hyvässä. Videolle vangitun lämmön määrää on vaikea kuvailla. Videota katsellessani en voi estellä hymyn muodostumista kasvoilleni.

Pirun hienoa, että satelliittipojat vievät tätä samaa lämmintä ilosanomaa myös maailmalle. Kaikki suomalaiset eivät ole viinaan meneviä kusipäitä. Meilläkin osataan pitää hauskaa ja hymyillä.  Nauttikaa kesästä!