Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nick Triani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nick Triani. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 1


Vietettyäni viikonlopun kuumeessa katsoen TED talkseja inspiroiduin miettimään mikä omassa elämässäni on hyvää ja mikä huonoa. Millaiset asiat vievät minua eteenpäin ja millaiset eivät.

Mietin myös järkeviä tapoja käyttää se pieni aika, mitä työnteon ulkopuolelle jää. Mietin mikä ruokkii luovuutta ja mikä tyrehdyttää sitä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että facebookin on pakko jäädä.

Joidenkin silmään tämä kaikki voi tuntua hieman oudolta. Saanen selittää, facebook ei ole kaikille addiktio. Minä, sen sijaan, taidan olla ongelmakäyttäjä, ehkä sieltä pahimmasta päästä. Ja vaikka tiedostankin, että facebook on vain yksi ongelma-alue elämässäni, se on ehkä dominoivin.

Muistatteko liverjournalin? Entä IRC-gallerian? Monella tapaa facebook on noiden välimuoto. Julkisen päiväkirjan ja kuvagallerian sekoitus. Paikka, jonne jaetaan elämän surut ja ilot, nolotkin asiat, ilman sensuuria.

Facebookista kokonaan poistuminen ei tuntunut järkevältä ratkaisulta. Päätin aloittaa facebookittomalla viikolla. Viikko on tarpeeksi lyhyt aika juosta häntä koipien välissä takaisin.  Se kuitenkin on myös samalla tarpeeksi pitkä aika kokea miltä tuntuu elämä oikeassa maailmassa. Elää sataprosenttisesti todellisuudessa, jopa ne tappavan tylsät hetket.

Koitan blogata päivittäin fiiliksiä tänne, lähinnä itseäni varten, mutta myös teitä varten, jotka olette kiinnostuneita millaisia fiiliksiä facebookittomuus voi herättää. Ainakin itselläni facebook on ollut olennainen osa arkea jo vuodesta 2007 lähtien, kuusi vuotta. Kuusi, anteeksi sanavalintani, vitun vuotta. En kuollaksenikaan muista millaista elämä oli ennen facebookia.

Olen nyt ollut vähän päälle vuorokauden ulkona ja fiilis on ollut kaikin puolin positiivinen. Poistin Facebook-sovellukset ja integraatiot kaikista laitteista, ja vaihdoin aloitussivua. Olen koittanut olla miettimättä facebookia ja välttää facebookissa oleskelevien ihmisten seuraa.

Tuntuu ihanalta vaihteeksi olla tietämättä mitä kavereiden elämissä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vielä ihanammalta, että kaverit eivät tiedä mitä minä teen. Ja nyt kun puhun kavereista, tarkoitan facebook-kavereita.

En tykkää yksityisviesteistä, varsinkaan kiireisistä sellaisista. Tuntuu perverssiltä, että nykyään jokaisen tulisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Oli kello mitä tahansa, oli päivä mikä tahansa, olitpa sitten ulkomailla, tai vaikka isoisäsi hautajaisissa.

Jo nyt, vuorokauden facebookittomuuden jälkeen huomaan, että oloni on melko paineeton. Tiedän, että kukaan ei tavoittele minua siellä, ilmoitin poissaolostani. Se tuntuu hyvältä. Varsinkin töissä on helpompaa kun voi oikeasti keskittyä työntekoon.

Jännänä sivuilmiönä olen huomannut vältteleväni tietoisesti myös netin muita ajantappoon suunniteltuja roskasivustoja, kuten vaikkapa kuvaton.com:ia, iltasanomat.fi:tä ja feissarimokia. En myöskään halua katsoa televisiosta turhanpäiväistä paskaa.

Kolikon kääntöpuolena olen huomannut pieniä vierotusoireen tapaisia juttuja. Ensinnäkin jatkuvasti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kun keksin mielestäni hyvän läpän ja kukaan ei ole vieressäni,  muistan sanonnan "facebook or didn't happen". Lisäksi joudun keräämään uutiset useammasta paikasta, uutisia kun ei enää toimiteta seinälleni. Mutta siinäpä ne pahimmat.

Lopetetan tämän postauksen musiikkilla, kuten toivottavasti myös viikon muinakin päivinä. Tarjoilen teille helsinkiläisen Black Lizardin sinkkubiisin Love Is A Lien. Sain Solitilta juuri heidän debyttialbuminsa postissa. Kiitos Nick, en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan sitä.

Bändin rumpali Onni oli muuten muutama päivä sitten Ylen A-Talkin työttömyyttä koskevan keskustelun insertissä "sosiaalipummin"-roolissa.  Jotenkin samaistuin jätkään ja samalla myös hänen bändiinsä.  Hyvä mies.



lauantai 5. tammikuuta 2013

Biisi: Minä ja Ville Ahonen - Ennen Kuin Kuolen


Ei näytä laantuvan tämä kirjoitusinto. Ei se mitään, taotaan kun rauta on kuumaa. Alkuvuosi on siitä hienoa aikaa, että silloin tulee aina kaikki makeimmat jutut. Alalla tuntuu olevan sellainen kirjoittamaton sääntö, että pienet julkaisee ennen kesää ja isot kesän jälkeen.

Mietin tätä kirjoittaessani kumpaan kastiin Minä ja Ville Ahonen kuuluu. Toisaalta, ihan selvästi niihin pieniin, mutta lähemmin tarkasteltuna: Levy-yhtiö on Universal, sinkun tiimoilta lähestyttiin ainoastaan radioita, ei blogeja. Bändi ei juurikaan ole kosketuksissa faneihinsa, facebookiin postataan niukasti ja harkiten. Bändi esiintyy lähes poikkeuksetta joko isoissa tapahtumissa, tai korkealla lipunhinnalla itseään isompien ja usein tylsempien artistien kanssa.

Tavoitteet ovat siis selkästi "isojen" puolella. Isot tavoittelevat laajoja kuulijakuntia ja isoja tienestejä. Tässä ei ole mitään vikaa. Ristiriita kuitenkin syntyy siinä tärkeimmässä, eli musiikissa. Ahosen marginaalipoppi vetää itsensä kaupallisimmillaankin tiukasti "pienten" puolelle. Tähän on kaksi ihan selkeää syytä. Yksi, Ahosen lyriikka ei sovi kansan suuhun. Ahosen kappaleet käsittelevät aiheita, joista Suomessa "ei ole sopivaa" puhua ääneen. Toinen syy on Ahosen omintakeinen lauluääni.

Kun kuulin, että Johanna Kustannus myi itsensä isolle pahalle Universalille, vuodatin kyyneleen. Triani sai fudut, se oli huono merkki. Aloin odottamaan milloin bändejä aletaan potkimaan pihalle. Olin jo Ahosen edellisen levyn kohdalla epäileväinen, jäisikö diili yhden levyn pituiseksi. Vaikka albumi onkin minun levyhyllyni kruununkivi, olisin voinut vannoa, että myyntiluvut eivät yltäisi mairitteleviksi. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä, koska kuinkas kävikään, Delay Trees ja Cats On Fire saivat lähteä Trianin matkaan. Minä ja Ville Ahonen jäi.

Mielestäni Universalille jääminen oli kuitenkin virhe. Tai ei niinkään. Oli Universalilta virhe olla antamatta Ahoselle kenkää. Mielestäni isoille levy-yhtiöille sopivat isot artistit, tai sellaisiksi pyrkivät pienet artistit. Majorit eivät koskaan ole osanneet tehdä marginaalilevyjä. Sen sijaan, majorit ovat jo pidemmän aikaa osanneet ostaa onnistuneiden marginaalilevyjen julkaisseita pienlevy-yhtiöitä.  Siispä miksi Ahonen? Suomenkielinen, omaperäinen, hyvä tarina. Vähän niinkuin PMMP? Jesse Kaikuranta, kiveksillä?

Enkä sano, että Universalin maine mitenkään tuhoaisi Ahosen uskottavuutta. Mielestäni Ahosen tapauksessa imago on niin vahva, ettei sitä pystyisi horjuttamaan edes osallistuminen Vain Elämää-ohjelmaan. Universal haluaa sijoituksilleen voittoa. Ymmärrettävää, mutta Ahosen kaltaisen artistin kannalta harmillista. Fakta kun on, että Suomessa vaihtoehtoista musiikkia tuntuu kuluttavan ainoastaan musiikkikriitikot ja he eivät ikävä kyllä kuuntele radiota. Levytkin tulevat mukavasti postissa ilmaiseksi.

Oletetaan nyt kuitenkin hetki, että Minä ja Ville Ahosen uusi Ennen Kuin Kuolen sinkku lähtee maanlaajuisilla radiokanavilla soimaan, nousihan Sanokin listoille. Uskotaanko Universalilla todella, että  Novaa kuunteleva keskituloinen kaappikonservatiivi, tai amerikkamielinen Yle-X:ää kuunteleva teinipissis on potentiaalista kohderyhmää. On mielestäni hieman naivia ajatella, että olisi.

Minä ja Ville Ahonen ei mielestäni kuulu radioaalloille. Ei ainakaan sen paskan sekaan, mistä suomalainen formaattiradio koostuu. Ja formaattiradioonhan isot pyrkii, koska siellä tavoitetaan laajimmat kuulijakunnat ja isoimmat tienestit. Minä ja Ville Ahosen kohdalla vaihtoehtoisten markkinointikeinojen hyödyntäminen olisi mielestäni kannattavaa. Loppujen lopuksi yhtyeen fanit, jollaiseksi myös itseni luen  ovat musiikkia rakastavaa, formaattiradioita ja isoja amerikkalaisia levy-yhtiöiksi naamioituneita sijoitusyhtiöitä halveksuvaa sorttia.

Onneksi Universalin mukaantulo ei kuulu musiikissa. Ainakaan tällä sinkulla, tai edeltävällä nettijulkaisu Jumalalta. Kappaleita ei ole ylituotettu. Ne itseasiassa kuulostavat todella hyviltä. Ja tässä selvästikin aukeaa koko jutun juoni. Ei Minä ja Ville Ahosta kiinnosta millä levy-yhtiölle he levyttävät. Heitä kiinnostaa vain se, että saavat tehdä omilla ehdoillaan musiikkia, eivätkä joudu maksamaan omien mastereidensa tuontantoa. Ja tämähän onkin viisasta. Ehkä pilkka, jos tässä sellaista on havaittavissa, oikeasti osuukin Universalin nilkkaan.

Oli miten oli, palataan itse biisiin. Ennen Kuin Kuolen valottaa kivasti tulevan levyn teemoja ja yleisfiilistä. On hienoa, että Ahonen ei ole lähtenyt luomaan debyyttiään uudestaan, vaan selvästi poistunut mukavuusalueeltaan. Odotan maaliskuussa julkaistavaa albumia kuin kuuta nousevaa. Yhtyeeltä toivon hyvän levyn lisäksi alle 10e keikkoja, aktiivisempaa sosiaalisen median käyttöä ja bloggaajien huomioimista markkinointisuunnitelmissa.




lauantai 18. elokuuta 2012

Levy: Big Wave Riders - Life Less Ordinary


Muutoksen tuulet puhaltavat blogimaailmassa. Suurimman vireen on saanut aikaiseksi upea Stopshakehoneygo, joka teki tällä viikolla paluun tuonpuoleisesta. Tuonpuoleisella tarkottaen tottakai Battlestar Plutoa, Antti Granlundin englanninkielistä mikroblogia. Aloitin bloggaamaan samoihin aikoihin kuin Stopshakehoneygo jäi tauolle ja uskon, että tavallaan osalle ihmisistä blogini toimi hyvänä vieroituslääkkeenä. Kiinnostuin bloggaamisesta Antin ansiosta ja varastin lähes koko layoutini suoraan häneltä. Tavallaan nyt ympyrä sulkeutuu. Juhlapäivän kunniaksi muutin blogini layoutia hieman. En paljoa, mutta sen verran ettei tarvitse häpeillä. Tervetuloa takaisin  Stopshakehoneygo-go.

Itse asiaan. Sain kuukausi takaperin Nick Trianilta postissa Soliti-suosikkini Big Wave Ridersin debyyttialbumin. Olin silloin aika kiireinen, enkä ehtinyt kirjoittaa levystä. Nyt olen saanut kuunnella levyä rauhassa ja julkaisupäivä onkin jo ovella. Kesä vetelee viimeisiään, silti tällä ja viime viikolla on ollut kesän parhaat ilmat.

Kun Big Wave Ridersin toinen sinkku julkaistiin kirjoitin, että levy olisi mielestäni pitänyt julkaista jo keväällä, ennen kesää. Nyt voin turvallisin mielin puoltaa mielipiteeni ja todeta, että olin väärässä. Big Wave Ridersin debyytti on ennen kaikkea loppukesän musaa. Lämpimät päivät, kylmät illat-tyyppistä kamaa.

Levy alkaa vauhdikkaasti mielestäni parhaalla biisillä, Waiting in the wingsillä. Sitä seuraa LSD:n tahrima San Fransisco-jumittelu Stuck in Reverse, jonka tunnelman vapauttaa vasta Life is Art, You Wonder. Olenko muuten ainoa, jolle tulee tästä biisistä U2 mieleen? Suurin ero tosin lienee se, että Big Wave Riders imee musiikkiinsa myös modernimman musiikin sävyjä. On suuri ilo kuulla kuinka paljon erilaisia soundeja, efektejä, sekä rytmikuvioita bändi on löytänyt levylleen. Varsinkin niinä hetkinä kun homma meinaa mennä liian homogeeniseksi jostain lähtee uusi zirppizurppi, tai vaikka bongosoolo.

Kaiken kaikkiaan Life Less Ordinary on hyvä ja vahva debyyttialbumi. Omaan makuuni ehkä juuri genren asettamien rajoitteiden takia hieman raskas. Big Wave Ridersin musiikki liikkuu laajalla skaalalla. Ainakin niin laajalla kuin tällä hetkellä on mahdollista. Näkisin kuitenkin, että albumipuolella homma menee oikeasti mielenkiintoiseksi vasta siinä vaiheessa kun genrerajoja aletaan rikkomaan oikein toden teolla. Siihen asti kuitenkin on selvää, että Big Wave Riders nousee debyyttinsä turvin suomalaisten vientitoivojen joukkoon.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Posti: Neondad, Hello Giants & Lady Escape

Huhuh. Pitäkää hatuistanne kiinni, sillä tästä postauksesta tulee pitkä. Mulle tulee nykyään paljon mailia bändeiltä. Se on mahtavaa. Olen löytänyt paljon uusia siistejä bändejä. Laittakaa siis jatkossakin vaan rohkeasti mailia. Päätin luoda uuden Posti-osion blogiini. Posteissa käydään läpi bändejä hieman lyhyemmin, tai pidemmin. Jokatapauksessa useampi kerrallaan.


NEONDAD

Neondad on röyhkeä, tai liian kaverillinen. Heidän lähettämästään mailista tuli sellainen olo, että minun pitäisi olla otettu siitä, että HE ovat lähestyneet minua. He kertovat olevansa hieman eri mieltä kanssani tietyistä artisteista, joita olen blogissani käsitellyt. Hyväksyvät minut kuitenkin kirjoittajana ja arvostavat suoraa kirjoitustyyliäni. Kiitos.

Neondad on loistava bändi. Yhtyeen nimestä taas voidaan olla montaa mieltä. Melkoisia vedenjakajia ovat niin ikään jäsenten nimet: Hung Dad, Lusty Dad, Feliz Navidad & Peter von Baghdad. Viimeistään bändin promokuva osoittaa, että homma on lyöty läskiksi. Neondad nauraa makeimmin. Laitetaan promokuvaan pillupaita päälle ja heitetään vähän äijäläppää niin kukaan ei hauku meitä indiehomoiksi. Hyväksykää valintanne. Olette Oulusta. Olette indiehomoja. Mitä sitten? Niin olen minäkin. Ei se ole mikään häpeä.  On parempi tehdä juttua täysillä ja ottaa vähän, kuin heittää kaikki menemään sen takia ettei uskalla mitään.

Kuten jo sanoin, Neondad ON loistava bändi. Minulle Neondad kuitenkin edustaa myös bändiä, joka omilla valinnoillaan pilaa mahdollisuutensa menestyä indie-kentässä.  Siksi toivonkin, että Neondad lopettaa pelleilyn ja alkaa tekemään hommaa tosissaan. Neondad on simpukka. Simpukka, jonka sisällä on helmi. Simpukka, joka pitää suutaan tiukasti kiinni. Simpukka, joka toivoo, että sen suun avaa helmenkalastaja.



-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HELLO GIANTS

Well hello! What is this? No jätit tottakai. Bändi, joka ilmestyy ainakin allekirjoittaneen facebook-profiilin tasaiseen tahtiin. Skandinaavista indiepopia soittava helsinkiläinen orgaaninen syntikka-ambient-yhtye. Blogeissa Mewiksikin kutsuttu, omasta mielestäni enemmän Snow Patrolilta kuulostava  hyvännäköinen pop-bändi.

Hello Giantsin uusi debyytti-EP Empires on mielestäni esimerkillinen bändin tuottama levy.  Empires soundaa erinomaiselta. Biisit on tuotettu viimeiseen päälle. Mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Empires ei kuitenkaan ole täydellinen. Se kaipaa vaaraa ja virheitä. Se kaipaa epäsovinnaisuutta ja asennetta. Kuvitelkaa unelmienne nainen. Nyt kuvitelkaa hänet ajamassa moottoripyörää. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Nyt kun Hello Giants on tehnyt täydellisen kuuloisen EP:n haluaisin nähdä bändin studiossa esimerkiksi  Nick Trianin kanssa. Ei mitään krumeluureja. Ainoastaan hyvä bändi, vahvat biisit, paljon variaatiota ja koukkuja, ja tuottaja, joka ei pelkää ottaa riskejä. Siinä on mielestäni täydellisen Hello Giants-levyn aineet.



--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LADY ESCAPE

Lady Escape
on sitten jotain muuta. Edellisten yhtyeiden tavoin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Sillä erotuksella, että olen kuullut yhtyeen nimen mainittavan eri yhteyksissä useasti. Vuonna 2004 perustettu vähän normaalista poikkeavaa indietä soittava yhtye on julkaissut tähän mennessä yhden EP:n, Unsung Land-pitkäsoiton ja nyt 4. huhtikuuta Festive Hearts-nimeä kantavan levyn.

On mielestäni melkein rikollista, että törmään Lady Escapen musiikkiin ensimmäistä kertaa vasta tänään. Luulisi, että leidistä oltaisiin höpisty Helsingin kaduilla jo pitkät tovet. Ja mistä minä tietäisin vaikka oltaisiinkin.

Lady Escape on vähän outo. Ehkä vähän liian outo Suomen indiepiireille. Niissä ei ole sijaa erilaisuudelle. Jos bändi on outo, sen keikalle ei voi mennä. On mahdollisuus, että alat itsekin näyttämään oudolta. Epäkiitollinen markkina-alue.

Onneksi Suomen puutteista kärsii vain rajoittunut sydän. Euroopassa leidien tyylinen musiikki on kovassa huudossa ja bändi on onneksi tajunnut sen. Bändin julkaisukiertueesta ainakin 3 keikkaa oli Suomen rajojen ulkopuolella. Ainoa järkevä reitti edetä on kävellä suoraan indien sydänmaille. Sinne missä erilaisuus on rikkaus. Sinne, missä Of Montreal ja Los Campensinos!kin ovat. Sinne, missä keikoilla tanssitaan ja ulkopaikkakuntalaisellekin annetaan aplodit.


maanantai 9. heinäkuuta 2012

Biisi: Big Wave Riders - Sunny Season


Lupasin itselleni blogiurani alussa, että en kirjoittaisi samasta bändistä kahdesti. Lupasin sen jälkeen, että en kirjoita uudestaan bändistä, joka ei jaa ensimmäistä bloggaustani. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kaksi lupausta rikki ja minkä takia, koska Big Wave Ridersin tulevalta pitkäsoitolta julkaistiin tänään uusi biisi.

Soliti tekee erinomaista työtä bändiensä promoamisen suhteen. Nickiltä on kiva saada postia, hän on huomaavainen. Kaikki info löytyy, kuvat, linkit ja yleensä myös vähän jotain pientä kulissien takaa.  Kiitos Solitin hyvän ja kattavan tiedottamisen rikon nyt itselle asettamiani lupauksia.

Olen ehtinyt seuraamaan Solitin bändien menestystä sen verran, että oli minulle pieni yllätys miten maltillisesti Sunny Season on otettu vastaan. Okei, biisin julkaisemisesta on nyt kulunut neljä tuntia ja se on noteerattu neljässä blogissa, mutta biisi ei ole kerännyt samanlaista sokeaa rakkautta kuten esimerkiksi Black Twigin Lake Song. Vielä on toki aikaa ja bloggaajia on pieni pallomme pullollaan.

Kuten Alice & June jo blogissaan kirjoittivatkin, Sunny Season ei ole kauhean kesäinen kappale. Biisi lähtee käyntiin hienosti groovaavalla rumpubasso-nytkeellä, joka jatkuukin läpi kappalleen. Syntikka ottaa biisissä isoa roolia ja melkeen sanoisin, että syntikka on yhtä kuin tämä biisi.

Kappale soundaa todella jännältä. Tuntuu siltä, että kaikki soittimet oltaisiin soitettu samassa tilassa yhdessä isossa vaihevirheessä, lauluja myöten. Laulu ei kuulosta ihmiseltä, akkari ei kuulosta akkarilta, perkat eivät kuulosta perkoilta. Kaikki on otettu vaihtoehtoisesta ääniuniversumista. Solitin bändeillä on aikaisemminkin ollut epäsovinnaiset soundit ja veikkaan, että syy siihen on Trianin  omastani jonkin verran poikkeava soundimieltymys. Triani tekee rujoa soundia, mutta tällä hetkellä se soundi on kuumaakin kuumempaa Euroopassa.

Mitä tulee itse biisiin, se on mielestäni parasta Big Wave Ridersia pitkään aikaan. Bändi on vihdoin uskaltanut painaa menovaihteen silmään ja French Filmsin uuden sinkun kuulleet tietää, että tämä musiikkityyli on omimmillaan silloin kun tempo pysyy korkealla. En kuitenkaan tämänkään biisin perusteella odottaisi BWR:ltä kansainvälistä läpimurtoa. Mielestäni laulusuoritus ei ollut ihan napissa. Laulajalla on maneereita ja jonkin verran petrattavaa vireen ja ääntämisen kanssa maksimaalisen kaliforniajeejeen saavuttaakseen. Pieniä juttuja, mutta  saattavat selittää maltillisen vastaanoton. Aika näyttää. Ainiin ja jos joku ei vielä tiennyt:

BWR:n Life Less Ordinary-debyytti julkaistaan 24.8.2012. Ei siis enää pitkään!


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

#11 Astrid Swan



Upea fiilis tänään. We never stood a chance on saanut paljon huomiota. On hienoa huomata miten moni on alkanut seuraamaan blogia päivittäin. Myös seuraava artisti ansaitsee paikkansa listalla.

Olen seurannut Astrid Swanin uraa noin 6 vuotta. Treeballin I dream of eclectic sheep oli oikeastaan mulle kaiken alku. Astrid oli melko nimetön noihin aikoihin ja ainakaan minä en tiennyt vielä Nick Trianista mitään. (vaikka miehellä taisikin olla jo muutaman kultalevyn tuotannot takataskussa) Kaksikon äänet sopivat hyvin yhteen ja Ambulance oli hiton ässä biisi. Tutustuin yhtyeen tuotantoon ja sitä kautta löysin myös Astridin ensimmäiseen soololevyyn. Omistan nykyisin 3 Treeball-albumia ja odotan innolla bändin comebackia, jota todennäköisesti ei koskaan tule. Ja miksi tulisi. Astrid ja Nick ovat tehneet Treeballin jälkeen hienoja asioita. Nickin ansiot ehkä enemmän taustavaikuttajana. Vaikkakin NT's White Trash on kova bändi.

Astrid Swanin soolouralta haluaisin nostaa ennen kaikkea kakkosalbumin Spartan Picnic. Huikea albumi. Muistan kun samoihin aikoihin mediassa toitotettiin, että Astrid on feministi ja opiskelee naistutkimusta (nyk. sukupuolentutkimus). Nämä asiat ovat linjassa levyn kanssa. Vahvoja pop-kappaleita. Astrid kannessa kiväärin kanssa. Homma paisuu lähes Domina-luokan kuvioksi. Upeaa. Levyllä on vahva ote ja  se tarjoaa loistavaa vastapainoa aikansa suomalaisille naisartisteille. Naisessa voi olla potkua ja herkkyyttä samaan aikaan. Älkää ymmärtäkö väärin, levyssä on syvyyttä. Mutta on Astridissa kyllä munaakin.

Spartalaisen jälkeen Astridilta tuli Better Than Wages. Levyltä paistaa läpi uudistumisen halu. Mukana on taustabändi The Drunk Lovers, joka onkin oiva yhtye. Levyn huiput eivät  kuitenkaan yllä yhtä korkealle kuin Spartalaiselle, sama vaivaa myös vuolaasti kehuttua Pavement (for girls). Kyseisen levyn nimi muuten tökkii. Olen mies. En pidä Pavementistä. Pidän Astrid Swanin versioista. Missä seison? Miten olisi pelkkä Pavement Covers, tai Pavement (for girls and real men).

Haluaisin kuulla uutta Astrid Swania. Haluan, että Astrid tekee hyvän levyn. Oman levyn. Ei The Drunk Lovers, ei Pavement, vaan Astrid. Wagesista alkaa olla jo aikaa, mitä, 3 vuotta. Kaipaan helmiä. Miten olisi slovarilevy? Ultimaattista herkkyyttä ja kaunista popmelodiaa, stemmoja? Nick voisi laulaa taustoja. Ehkä isoja sävellyksiä, ehkä Donnerin jousia. Ne voisi toimia todella hyvin.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

#5 Minä ja Ville Ahonen


Moni teistä varmaan ihmettelee, miksi bloggaan Minä ja Ville Ahosesta vasta nyt kun heidän levynsä tuli jo puolitoista vuotta sitten. Noh. Ensinnäkin siksi, että kuulin huhuja että bändi on tekemässä paraikaa uutta albumia. Toiseksi bändin debytti on kestänyt niin hyvin aikaa, että se kuulostaa minun korvaani yhä yhtä tuoreelta kuin joulukuussa 2010. Kolmanneksi, koska Minä ja Ville Ahosen levy todentotta on yksi hienoimmista suomalaisista levyistä mitä olen kuullut. Haluan antaa vähän krediittiä bändille siitä, mitä se on saavuttanut. Koska Minä ja Ville Ahosta ei vielä blogimperiumissa ole hehkutettu, lainaan vähän ylisanoja muutaman muun Nick Trianin kanssa levyä tehneen suomalaisen bändin bloggauksista. (huom! nimet ja lauserakenteita muokattu)

En muista kuulleeni pitkään aikaan näin miellyttävää ääntä suomalaisella vaihtoehto-orkesterilla. Jos käyttäisin jonkinlaisia tähtiasteikkoja tai pistetaulukkoja, varastaisin muutamat Nuorgamilta ja Nytiltä. Sen sijaan tyydyn vain sanomaan: uskokaa hypeä. Aiemmin saatoin ajatella, että eihän Suomesta muuta hyvää musiikkia tule kuin metallia, mutta se väite ei pidä lähellekään paikkaansa. Voin luvata, että tulen olemaan 50 vuoden päästä se isoisä, joka aina jaksaa muistuttaa lapsen lapsilleen siitä miten "minun nuoruudessani musiikkikin oli paljon parempaa". Olenhan täysin oikeutettu siihen! Itse asiassa jopa hieman hävettää, etten ole kirjoittanut kokopitkää arviota Minä ja Ville Ahosen debyytistä. Se kun on yksi kaikkien aikojen kotimaisista rocklevyistä. Sano oli ensimmäinen levyltä tarjottu maistiainen. Se tyrmäsi välittömästi melullaan. Alkutyrmäyksen jälkeen ajatuksia kerätessäni aloin tajuamaan kappaleen sisuksissa piilevän melodisen voiman. Näiden kahden voiman ristisiitoksesta syntynyt kappale hukuttaa sisäänsä, pitää siellä ja ulos astuu hitusen terveempi ihminen.

Jumalalta ei edusta parasta Minä ja Ville Ahosta, mutta linkitän sen koska bändiltä ei ole soundcloudissa muitakaan kappaleita. Uudelta levyltä voinee odottaa rockimpaa otetta. Ihan hyvä hakea uusia suuntia. Jään odottamaan toiveikkaana uutta albumia. Ällöttävää, että levy tulee Universalilta.


Minä ja Ville Ahonen - Jumalalta by Universalfi