torstai 30. elokuuta 2012

#26 Tigerhands



Olen inspiroitunut. Inspiroitunut turkulaisesta Tigerhandsista. Päivittelin jokin aika sitten hyvien oululaisbändien ryntäystä. Nyt on syytä siirtää katse Suomen Poriin, maamme entiseen pääkaupunkiin Turkuun. Turusta on viime vuosina karsiuttu monta keikkapaikkaa. Luulisi, että tällä ilmiöllä olisi ollut kuolettava vaikutus kaupungin bändiskeneen, mutta päinvastoin. Turun musiikkikenttä hengittää puhtaan raikkaasti. 

Tigerhands on minulle täysin uusi tuttavuus, eikä ihme. Bändi on juuri julkaissut ensimmäisen omakustanne EP:nsä ja soittanut vain muutaman keikan. Bändi koostuu kitaristi Petteri Granbergista, sekä laulajatar Eve Hottista. EP:llä kuullaan duon lisäksi rumpuja, bassoa, pianoa ja viulua, mutta nämä mausteet ilmeisesti ovat toistaiseksi karsittu livestä ja tässä vaiheessa uraa, miksi ei. Fokus kuitenkin on Even älyttömän kauniissa lauluäänessä ja ytimekkäissä 90-lukua hönkivissä sävellyksissä.

Jos kuvailisin Tigerhandsia kaverilleni, todennäköisesti kutsuisin bändiä Suomen Lissieksi. Kaikuja voidaan kuulla niin countrysta, folkista, rock 'n rollista kuin Hollywoodin kautta popmusiikkiin vuotaneesta elokuvaslovarista.  Even ääni muistuttaa välillä Lissietä, välillä Paramoren Haileyta. Välillä korkeammat nuotit tuovat mieleeni Evanescencen, tämä mielleyhtymä ei kuitenkaan ole mieluinen.

Kaiken kaikkiaan hyvin kypsän kuuloisen EP:n julkaissut orkesteri latailee itseään syksyn keikoille ja kilometrit ovatkin ainoa asia mikä bändiltä tällä hetkellä uupuu. Sopivia taistelupareja keikoille ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä Suomessa on edelleen päällä aivan jäätävä folk/americana/country-buumi.

Viimeaikaisista bongauksistani Tigerhands on hands down yksi parhaista. Odotan tulevaisuudessa duolta isoja. Jos materiaali on tulevaisuudessakin näin vahvaa, saattaa yhtyeessä hyvinkin olla tarpeeksi potkua menestykseen niin Suomessa, kuin ulkomaillakin. Same Road niminen EP kannattaa ehdottomasti kuunnella kokonaisuudessaan läpi. Jos ei kärsivällisyys riitä, niin kuunnelkaa ainakin makea kakkosraita Never Ending Games. Ei vaan mitä hittoa, kuunnelkaa nyt koko EP, muuten ette ymmärrä mistä puhun.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

#25 Streak And The Raven



Streak And The Raven on yksi Suomen mielenkiintoisimmista bändeistä. Piste. Yhtyeen musiikki on kehittynyt vuosien varrella niin jännittävän kuuloiseksi, että se voisi melkein vastata Fonalin vaatimuksia. Parasta bändissä kuitenkin on, että mielenkiintoisuudestaan huolimatta se ei edelleenkään keskity liikaa pörinöihin ja surinoihin, vaan timanttisen koviin pop-kappaleisiin.

Ensimmäinen kosketukseni Striikkeihin oli helmikuussa 2011. Bändi oli juuri julkaissut toisen EP:nsä. Näin yhtyeen livenä ja rakastuin musiikkiin välittömästi. Silloin ehkä enemmän Magenta Skycodeen ja tyylipuhtaisiin indie pop-yhtyeisiin verrattavaa musiikkia soittanut lintulauma valloitti nerokkailla sovituksillaan, kauniilla kappaleillaan ja näyttävillä liveillään. Yhtye soitti ennakkoluulottomasti keikkoja ympäri Suomea, kuppiloista festareihin.

Joulukuussa 2011 bändi alkoi työstämään debyyttiään, josta ensimmäisenä maistiaisena Oulun musiikkivideofestivaaleilla julkaistu, ja kunniamaininnan saanut, Speed Of Light. Sinkulla Striikit esittelevät debyyttialbuminsa myötä täysin uudistuneen soundinsa. Uusi soundi on elektroninen, jumittava ja aikuinen. Maltillinen, hiottu ja ilmava.

Kuulun ehkä marginaaliin, en ole järin innostunut Suomessa pinnalla olevista indie-bändeistä. Streak And The Raven kaltaiset tulokkaat kuitenkin palauttavat uskoni siihen, että parempaa on luvassa. Bändi ei välttämättä ikinä toimi suomalaiselle yleisölle. Odotan  kuitenkin näkeväni Striikkarit esim. ensi vuoden Tallinn Music Weekillä, tai Popkommissa. Wink, wink, Musex. 

Jos sinkkubiisiin on yhtään luottaminen Streak And The Ravenin debyytistä tulee yksi vuoden levyistä. Toivon, että se saa ansaitsemansa huomion. Toivon myös, että saan oman kappaleeni ennen virallista julkaisua.





maanantai 27. elokuuta 2012

Biisi: The Streams - Out Of Reach



Tämä on weneverstoodachancen 50 postaus. Jee! Aluksi tarkoituksena oli pyhittää tämä postaus bloggaajille ja tällä hetkellä vellovalle bloggaamisen lopettamis-ilmiölle, eilen kun taas yksi blogi ripusti nyrkkeilyhanskat naulakkoon. Aihe ei kuitenkaan ole kauhean mielenkiintoinen, joten tiivistetään se nyt muutamaan sanaan. June, toivottavasti jatkat vielä kirjoittamista tulevaisuudessa. Lukekaa Jussi Mäntysaaren blogia, se on mielestäni loistava. Perustakaa blogeja, kirjoittakaa suomalaisista bändeistä. Ja jos satutte perustamaan oikeasti hyvän blogin kertokaa myös minulle.

Tänään valokeila annetaan turkulaiselle The Streamsille ja sen hieman myöhässä tulevalla kesäbiisille Out Of Reach. The Streams on mm. Yournalistista ja The Friendistä tutun levy-yhtiö Drink Tonight Recordsin uusin sainaus. Drinkin hittivainu tuntuu jälleen olevan napissa, sillä The Streamsin sinkkubiisi kuulostaa juuri suomalaisille räätälöidyltä musalta. Bilebändi, pienellä sitruunaviipaleella. Sen verran sisällökästä, että menee läpi, mutta tarpeeksi ilmapäistä, että älyköt pysyvät poissa keikoilta.

Muistan aikoinaan kun muuan turkulaisbändi mainosti keikkafoorumeilla "kannattaa tulla, sillä meidän keikoilta harvemmin lähtee yksin kotiin". The Streamsin musiikki puhuu samaa kieltä. Jos et onnistu, olet luuseri. "She's got the body / she's got the body / But I got no money / but I got no money" Mistä näitä laineja saa ostaa? Vaikuttaisi siltä, että solisti Mitja Kiviluoma  on epätoivoisen rakkauden airut.

Molemmat sinkut soundaavat todella hyvältä. Oskari Ruohosen tuottaman albumin taustoissa tapahtuu jatkuvasti mielenkiintoisia asioita. Ruohonen on saanut trion soundaamaan isolta, kalliilta ja kansainväliseltä. Ykkössinkkuun My Heart Still Wants You Home on tehty musiikkivideo, jonka voit katsoa täällä. Mielestäni perus soittovideoksi aivan älyttömän hyvin tehty.



lauantai 25. elokuuta 2012

Levy: Cassie - Sing About Me



Ai mitä minulle kuuluu? No kiitos erittäin hyvää. Blogi on kerännyt huimasti lukijoita ja vaikka lukijamäärät eivät olekaan pääsyy blogin pitämiseen ovat ne todella motivoivia. Mielestäni olisi hölmöä kirjoittaa blogia, jota kukaan ei lue. Kiitos siis kaikille päivittäisille ja satunnaisille lukijoille. Olemme kasvaneet yhdessä paljon alkuajoista. Tänään keskitymme purkamaan turkulais-yhtye Cassien debyyttialbumia Sing About Me.

Tähän mennessä vasta yhten EP:n julkaissut Cassie on nuori yhtye. Something You've Always Wanted To Hear-EP näki päivänvalon pian yhtyeen perustamisen jälkeen vuonna 2011. Bändin jäsenet ovat kuitenkin kokeneita konkareita, ei niinkään iässä, mutta musiikillisilla urillaan. Taustalta löytyy ties kuinka monta enemmän, tai vähemmän merkittävää 2000-luvun skenebändiä.

Sing About Me koostuu viidestä 6-7 minuuttisesta kappaleesta. Biisit ovat pitkiä, mutta levyn mitta mukavan ytimekäs. Äänitteelle on mahtunut kaikki tarpeellinen, kaikki turha on leikattu pois. Selviksi kohokohdiksi albumilla nousevat altakin löytyvä loistava sinkku Gothenburg, maanisesti meuhkaava Alex ja päätösraita Golden.

Cassiella on oma ääni. Koen yhtyen tarjoileman heleän, hieman jopa jazzahtavan naislaulajan ja  runnovan särövallin kombinaation kiehtovaksi. Suurissa määrissä kuitenkin hieman puuduttavaksi. Pieni särö hyvään kokonaisuuteen syntyy myös kappaleiden liian yhtenevistä sovituksista ja laulumelodioista.

Paikoittaisia Guano Apes-fibareita lukuunottamatta Cassie on melko puhdasverinen postrock-yhtye. Levyn äänimaailmaa on elävöitetty torvilla, stemmoilla ja efektoinnilla. Kaikki on tehty hyvällä maulla. Levyn  soundi on lämmin ja orgaaninen, isoimmissa kohdissaan jopa majesteetillinen. Sing About Me julkaistaan digitaalisesti 6. syyskuuta Spotifyssa ja Bandcampissa. Tiedotteessa mainitaan, että levystä tulee myös pieni fyysinen painos, jota voi tilata bändin kotisivuilta, tai ostaa keikalta. Ei levykauppoja, ei jakelua. Melko Deep Elmiä.



perjantai 24. elokuuta 2012

Nosto: Ilmaisen sanan merkitys

Musiikki & Media 2011
Minulta kysytään aina silloin tällöin miksi kirjoitan ainoastaan suomalaisista bändeistä. Syy on yksinkertainen, mutta ei ilmiselvä. Suomen musiikkikentässä ja nimenomaan "autotallikentässä" tapahtuu niin paljon mielenkiintoisia uusia asioita, ettei minulla nytkään riitä resurssit kattamaan niitä kaikkia. Kun tämän kertoo n.10 000,  päästään lähelle lukua, kuinka paljon mielenkiintoisia asioita autotallikentässä tapahtuu ympäri maailmaa.

Itsekin levy-yhtiötä pyörittävänä ihmisenä tiedän kuinka vaikeaa on saada palstatilaa medialta. Varsinkin, jos ei ole laittaa julkaisun promootiobudjettiin kuin sen 500-1000€. Sillä ei paljoa saa. Siksi on fiksua hakea julkaisuille huomiota rahasta riippumattomista medioista, blogeista. Totuus kun on, että tämän päivän sosiaaliseen mediaan keskittyneessä yhteiskunnassa esim. Stopshakehoneygon sana painaa timelinella jaettuna aivan yhtä paljon kuin esimerkiksi Rumban. Ja jos Nuorgam  kirjoittaa, niin hallelujah!

Suomalaisista pikkubändeistä kirjoitetaan harmittavan vähän. Meillä on täällä aivan älyttömän voimakas ja kansainvälistä potentiaalia omaava bändirintama. Meidän pitäisi herätä siihen mitä meillä on ja koittaa kehittää sitä eteenpäin, että bändimme voivat jonain päivänä kilpailla ulkomailla. Meidän ei pitäisi keskittyä siihen "miten paljon parempaa musiikkia ulkomailla tehdään". Jos nuoret bändit saisivat Suomessa edes joskus ansaitsemansa huomion isommilta medioilta ilmaiseksi, saattaisi meidänkin autotallikentässä olla hieman erilaisesta voimaa. Keikoillakin kävisi porukkaa ja olisipa ainakin jotain näytettävää ulkomaalaisille agenteille Musiikki & Mediassa. Eipä siinä sitten tarvitsisi kusi housussa sönkättää miten vaikeaa Suomessa on saada ilmaista palstatilaa.

Mainoksen ostaminen on tänä päivänä melkeimpä ainoa väylä musalehtien sivuille ja mainostaminen on kallista. Tukia saa ja pitää hakea. On kuitenkin varmaan sanomattakin selvää, että Esek ja Luses ovat autotallibändeille tyhjä arpa. Ilman edustusta on vaikea saada tukia ja voin todeta kokemuksen pohjalta, että eipä edustuksen kanssakaan tuista ole mitään takuita. Onneksi blogien sanat ovat ilmaisia. Ja jos esimerkiksi oman blogini sanat tuovat bändille edes yhden uuden kuuntelijan, on sanoillani merkitystä. 


keskiviikko 22. elokuuta 2012

Biisi: Ochre Room - My Summer


Hmmm...blogissani on selvästikin menossa jonkin sortin Tampere-viikko. Ei se mitään. Kuten Suomea epäsäännöllisesti kiertävä manselaissirkuskin toteaa: "Tampere on okei!". Normaalisti en kirjoita kahdesta bändistä yhdessä päivässä. Syynä vain ja ainoastaan aika, sitä ei koskaan ole tarpeeksi. Tänään onneksi oli, sillä jotain maagista tapahtui.

Luettuani Juhanin blogia törmäsin minulle nimenä tuttuun tamperelaisyhtye Ochre Roomin. Pakko kertoa teille hauska tarina. Olen nimittäin vältellyt bändiä tähän asti niinkin naurettavasta syystä, että sen nimi kääntyy päässäni epämiellyttäksi kuvaksi huoneesta, joka on täynnä peikkoja. Tiedän, tiedän, hölmöä (mutta myös todella pelottavaa). Kun vihdoin ylitin lapselliset rajoitteeni ja silmät suljettuina painoin playta bändin musavideo lähti pyörimään ja ihastuin välittömästi. Kaiken sen inhottavan peikkoilun alta paljastuikin yksi hienoimmista suomalaisista folk-yhtyeistä.

Bändin tuore  musiikkivideo on muuten sekin tosi jees. Lämpöä ja suomalaisuutta, aitoutta. Hieno täydennys hyvälle biisille. Ja ai että noita kaksiäänisiä laulumelodioita, onko minut vedetty takaisin 60-luvulle? Muistatteko vielä The Beatlesit, no tottakai te muistatte. Minä en muista. Biisi vie sinne, missä ihmiset osasivat vielä laulaa ja kevyt-tuotteita ei oltu keksitty. Aikaan, jossa martat sanoivat "kyllä meille voi tulla syömään" ja isännät istuivat keinutuoleissaan hiljaa odottaen tuoretta pullaa.




Biisi: Idiomatic - Lost Together



Idiomatic
in uusi sinkku Lost Together meni itselläni aluksi maistelun puolelle. Pidänkö, enkö pidä, onko oikeasti kovaa, niinkuin Hanoi Rocks-kovaa, vai Samu Haber-kovaa. Liian mainstreamii? Just sopivan mainstreamii. Onko liian ällöttävää lyriikkaa, vai juuri sopivan ällöä.  Ehkä just sopivan ällöä, että tulee sitä ameriikkaa mukaan. Pitkän henkisen kamppailun (toiseen kertosäkeeseen asti) tulin siihen tulokseen, että kyllä, tämä on nyt kyllä todella kova biisi. Normaalisti pianon kanssa maustetut rokkibiisit ovat mulle suuri nöy nöy, mutta tässä biisissä pianokin tuntuu järkevältä.

En ollut ainakaan kauheasti hakoteillä kun kirjoitin Idiomaticista Suomen rock-kentän seuraavan ison pelaajan. Jos tällä biisillä ei aukea, niin vika on kuluttajassa. (toim. huom. vika on aina kuluttajassa) Idiomaticin julkaisurundi näyttäisi toistaiseksi olevan vielä vähän vaiheessa, mutta jos asut Helsingissä, tai Tampereella voit ainakin huokaista helpotuksesta ja käydä ostamassa ennakkolipun poikien keikalla. Itse menen ainakin Tampereen haaran keikalle, sillä sen lisäksi että debyyttialbumi New Terrain julkaistaan siellä, sekä Picnic with Lulu, että Johny Got It Wrong ovat aivan erinomaisia yhtyeitä:

pe 28.9. Tampere, YO-Talo (/w Picnic with Lulu, Johny Got it Wrong)
pe 5.10. Helsinki, Bar Loose (/w TBA)



maanantai 20. elokuuta 2012

Lavalla: Mikko Joensuu & Jukka Ässä

Olin viime torstaina Tampereen Telakalla. Niille, jotka eivät tiedä, Telakka on Tampereen paras baari. Enkä edes liioittelisi paljolla, jos väittäisin Telakkaa Tampereen mukavimmaksi paikaksi. Telakalla on terassi, päivisin ruokaravintola, yläkerrassa teatteri ja iltaisin keikkoja. Telakka on ohjelmatarjonnaltaan Tampereen monipuolisin ja väitän röyhkeästi: paras. Varsinkin nyt kun Tampereen Klubin ohjelma painottuu kokoajan enemmän ja enemmän 80-luvun punk-nimiin ja ihanvitunsama Jenni Vartiaisiin.

Tällä kertaa Telakalla oli tarjolla Mikko Joensuu, joka paremmin tunnetaan yhtenä Joensuuna yhtyeestä Joensuu 1685. Illan ehkä selvempänä headlinerina nähtiin Tampereen oma poika Jukka Ässä, jonka debyyttialbumi on tulossa syksyllä (tästä toivottavasti lisää syssymmällä). Mitäs tässä, Jukka ässä? oli ehkä huono vitsi, mutta albumin nimenä aivan mainio. Toisaalta pystyn jo näkemään sieluni silmin Shellin huoltiksen levylaarissa juurikin tuon nimisen albumin.

Mikko Joensuu
Mikko Joensuu on upea mies. Nöyrästi pukeutunut pitkätukkainen risuparta, joka omaa älyttömän upeita biisejä ja sitäkin komeamman äänen. Kuluneella akkarilla ja muutamalla efektipedaalilla näyttää pääsevän pitkälle kun on sanomaa ja soittotaitoa. Synkeän kauniita kappaleita elämän ja kuoleman teemoilla. Unohdin hetkeksi olevani Telakalla kun Joensuu vei minut aikaan ennen sivistynyttä yhteiskuntaa. "You can bury a man, but how can you bury a soul" ja "If you give me a spark I gladly hand you my son". Pistävät miettimään. Joensuu soitti nöyrästi setin ja vaivaantuneesti yleisön vaatiman encoren. Voin sanoa, jos Mikko Joensuu tulee kaupunkiisi, mene katsomaan. Musiikkia ei ole vielä tarjolla missään, mutta vannon, sanaani voi luottaa.

Jukka Ässä
Mikon keikan jälkeen lavalle nousi Jukka Ässä. Tunnelmasta toiseen siirryttiin nopeasti kun Joensuun luoma hautajaismessu vaihtui  Ässän aurinkoiseen pikkukaupunkirockiin. Olin yllättynyt bändin tiukkuudesta. Jätkät soittivat kuin ammattimuusikot ja normaalisti tarkottaisin tätä ivana, mutta Ässän kaltaisessa musiikissa se on hyvä asia. Biisit olivat valmiita, hyvin sovitettu, osa jopa todella tarttuvia. Muistaakseni kappale nimeltä Juhannuksena oli selkeästi kovin. Keikalla oli draamankaari ja setin toiseksi viimeinen biisi todella makea avaruusjami. Olisi hyvn voinut olla keikan lopetusraita. Sekaan mahtui muutama keskinkertainen biisi, mutta suurin osa matskusta oli timmiä. Kysymykseesi siis rehellinen vastaus, Jukka Ässä. Mahdollisena sinkkubiisinä esittelemänne kappale oli selkeästi setin mielikuvituksettomin. Jos oikeasti haluatte julkaista hyvän sinkun, julkaiskaa Juhannuksena. 

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Posti: Satellite Stories, Them Bird Things & Grandeville


Jännää, että oululaisen Satellite Storiesin uutta sinkkua markkinoidaan ensisijaisesti remixillä. Sinkun nimihän on siis Sirens. Jos olet ihmetellyt miksi sinkku kulkee netissä myös nimellä Sirens (slow magic), johtunee se siitä, että se on Slow Magicin remix kappaleesta. Tai en tiedä onko remix oikea termi, sanana versiointi on lähempänä totuutta.  Päällimmäisenä mieleeni tulee The Knifen versiointi Jose Gonzalesin (edit: niin siis toisinpäin) kappaleesta Heartbeats. Taattua laatua, niinkuin tämäkin. Slow Magic on tehnyt erinomaista työtä raidan kanssa ja loppujen lopuksi nämä kaksi ääripäistä tulkintaa samasta kappaleesta täydentävät toisiaan saumattomasti. Saadaksesi täyden Satellite Stories-kokemuksen suosittelenkin kuuntelemaan molemmat versiot.



--------------------------------------------------------------------------------------------------


Joo, tiedän tiedän, vanha kuva. Homma kun on nyt niin tuoreella, että ei ole vielä uutta promokuvaa. Them Bird Things nousi ainakin arvostelijoiden lempilapseksi debyyttialbuminsa Fly, Them Bird Things, Fly! myötä vuonna 2009. Tasaiseen tahtiin ysejä ja kymppejä napsinut levy jäi kuitenkin isommalta yleisöltä huomaamatta. Vuonna 2010 yhtye löi pöytään toisen albumin Wildlike Wonder. Jälleen arvostelijat saivat rahoillensa vastinetta, läpimurto antoi kuitenkin edelleen odottaa. Vuonna 2011 yhtye pääsi tekemään keikkoja jo ulkomailla, muistaakseni 22 Pistepirkkon lämppärinä. Nyt vuoden hiljaiselon jälkeen lintuleirissä tapahtuu jälleen. Tällä kertaa ollaan mysteereiden ratkomisen äärellä. I know who killed Robert Johnson on Them Bird Thingsiä parhaimmillaan. Upealla videolla varustettu kappale soundaa todella makealta. Saas nähdä, jos tällä kertaa suomalaiset heräisivät lintujen lauluun.



----------------------------------------------------------------------------------------------------


...Ja vuoden hienoimman promokuvan palkinto menee Savonlinnaan. Kenellekään ei voi jäädä epäselväksi mistä bändistä on kyse. Allekirjoittaneelle ainoastaan Yle X:ltä tuttua Grandevilleä kuulee kehuttavan tuon tuosta. Bändin musiikki on mielenkiintoinen sekoitus pillupoppia, suoraselkäistä miesrokkia, sekä (ja tämä saattaa tulla monelle yllätyksenä) Kirkaa. Mielestäni maestron henki ei ole pahitteeksi millekään bändille. Kirkan preesens kuuluu lähinnä nyansseina solistin tulkinnassa, mutta lämmittää allekirjoittaneen sydäntä suuresti. Sinkkubiisi Mayflower on suoraviivainen radiolähettimen sulattaja. Posiitivisesti suomalaisen kuuloinen biisi. Mieleen tulee 2000-luvun ikuinen lupaus Bloodpit. Muistatteko vielä Platituden? Ehkä paras suomalainen rokkibiisi ever made. Mayflower ei jää kauas taakse. Uskon, että Grandevillen  toukokuussa julkaistu debyytti pitää sisällään vielä paljon helmimpiäkin biisejä. Sinkun pohjalta kun selväksi käy ainakin se, että bändin musa voi mennä tästä ihan mihin suuntaan tahansa.



lauantai 18. elokuuta 2012

Levy: Big Wave Riders - Life Less Ordinary


Muutoksen tuulet puhaltavat blogimaailmassa. Suurimman vireen on saanut aikaiseksi upea Stopshakehoneygo, joka teki tällä viikolla paluun tuonpuoleisesta. Tuonpuoleisella tarkottaen tottakai Battlestar Plutoa, Antti Granlundin englanninkielistä mikroblogia. Aloitin bloggaamaan samoihin aikoihin kuin Stopshakehoneygo jäi tauolle ja uskon, että tavallaan osalle ihmisistä blogini toimi hyvänä vieroituslääkkeenä. Kiinnostuin bloggaamisesta Antin ansiosta ja varastin lähes koko layoutini suoraan häneltä. Tavallaan nyt ympyrä sulkeutuu. Juhlapäivän kunniaksi muutin blogini layoutia hieman. En paljoa, mutta sen verran ettei tarvitse häpeillä. Tervetuloa takaisin  Stopshakehoneygo-go.

Itse asiaan. Sain kuukausi takaperin Nick Trianilta postissa Soliti-suosikkini Big Wave Ridersin debyyttialbumin. Olin silloin aika kiireinen, enkä ehtinyt kirjoittaa levystä. Nyt olen saanut kuunnella levyä rauhassa ja julkaisupäivä onkin jo ovella. Kesä vetelee viimeisiään, silti tällä ja viime viikolla on ollut kesän parhaat ilmat.

Kun Big Wave Ridersin toinen sinkku julkaistiin kirjoitin, että levy olisi mielestäni pitänyt julkaista jo keväällä, ennen kesää. Nyt voin turvallisin mielin puoltaa mielipiteeni ja todeta, että olin väärässä. Big Wave Ridersin debyytti on ennen kaikkea loppukesän musaa. Lämpimät päivät, kylmät illat-tyyppistä kamaa.

Levy alkaa vauhdikkaasti mielestäni parhaalla biisillä, Waiting in the wingsillä. Sitä seuraa LSD:n tahrima San Fransisco-jumittelu Stuck in Reverse, jonka tunnelman vapauttaa vasta Life is Art, You Wonder. Olenko muuten ainoa, jolle tulee tästä biisistä U2 mieleen? Suurin ero tosin lienee se, että Big Wave Riders imee musiikkiinsa myös modernimman musiikin sävyjä. On suuri ilo kuulla kuinka paljon erilaisia soundeja, efektejä, sekä rytmikuvioita bändi on löytänyt levylleen. Varsinkin niinä hetkinä kun homma meinaa mennä liian homogeeniseksi jostain lähtee uusi zirppizurppi, tai vaikka bongosoolo.

Kaiken kaikkiaan Life Less Ordinary on hyvä ja vahva debyyttialbumi. Omaan makuuni ehkä juuri genren asettamien rajoitteiden takia hieman raskas. Big Wave Ridersin musiikki liikkuu laajalla skaalalla. Ainakin niin laajalla kuin tällä hetkellä on mahdollista. Näkisin kuitenkin, että albumipuolella homma menee oikeasti mielenkiintoiseksi vasta siinä vaiheessa kun genrerajoja aletaan rikkomaan oikein toden teolla. Siihen asti kuitenkin on selvää, että Big Wave Riders nousee debyyttinsä turvin suomalaisten vientitoivojen joukkoon.

tiistai 14. elokuuta 2012

Biisi: Ystävälliset - Liian Rehellinen Peili


Mihin tarvitaan Don Huonoja 2000-luvulla? Ei mihinkään. Hyvää yötä ja huomenta on niin kuultu. Pitäisi laittaa radion soittokieltolistalle. Tilalle voisi laittaa vaikka tämän. Tämä on Ystävälliset. Mikä sinun ongelmasi on? Mainstream on uusi indie, julistaa bändi facebook-sivuillaan. Soppa on lusikkaa vaille valmis syötäväksi. Ystävälliset luonnehtivat itseään Kalliolaiseksi. Helsinki kieltämättä alkaa olemaan jo siinä määrin iso kaupunki, että sen voisi jakaa osavaltioihin. Kalliossa lauletaan suomalaisuudesta ja mikä olisikaan oivempi paikka aloittaa bändi, kuin Stadin syvin ihmisviemäri Bar Bronco.

Liian rehellinen peili lyö millä tahansa indiemittarilla mainstreamin punaista. En kuitenkaan halua jättää kirjoittamatta bändistä sen takia. Biisissä on paljon muutakin. Liian rehellinen peili on klassinen suomirock-biisi. Mausteena vähän punkia, vähän rockia ja paljon poppia. Hitto vieköön biisihän voisi olla suoraan Eppu Normaalin debyyttialbumilta.

Liian rehellinen peili on tarttuva. Teksti on hyvä, toteava, suomalainen. "Se on sitä kun ei uskalla puhua / Ongelmista, jotka vaivanneet jo vuosia / Se puhki palanut ja särkynyt sydän / Se kuollut isä ja se vaikea nuoruus" Kenen elämää tämä ei koske? Minä ainakin olen myyty, vaikka molemmat vanhempani vielä elävät. Ystävälliset tietävät, mistä puhuvat. Minä kuuntelen.

Biisi on jollain sanoinkuvailemattomalla tavalla todella ärsyttävä. Silti löydän itseni palaamasta sen luokse uudestaan ja uudestaan. Sanotaan, että musiikki on hyvää ainoastaan silloin kun se herättää tunteita. Jos tähän teoriaan on uskominen, Ystävälliset tekevät hyvää musiikkia. Jään odottamaan mielenkiinnolla uutta materiaalia. Jos taso pysyy näin korkealla biisillisesti, soundillisesti ja tuotannollisesti ennustan Ystävälliset aikamoiseen nousukiitoon syystalveksi.


sunnuntai 12. elokuuta 2012

Lavalla: Flow 2012, kiitos ja näkemiin!

Heräsin lauantai-aamuna pienehköön shokkiin. Olin laittanut puhelimeni herättämään klo 8, mutta heräsin puoli tuntia myöhässä tyttöystäväni puhelimen herätykseen tajutakseni, että Samsung Galaxystani oli loppunut akku yön aikana. Muistatteko vielä vanhat luotettavat Nokiat? Tällaisia ongelmia ei ikinä päässyt muodostumaan. Miksi? No siksi, että yksi niistä ei koskaan loppunut akku. Toiseksi ne olivat suunniteltu herättämään, vaikka akku olisi ollut loppu. Mieletöntä. Tästä valveutuneena lisäsin Flow-kassiini täyteen ladatun vanhan Nokian 2G-puhelimen. If all else fails, Nokia. Lesson learned.

Ekotalo / juomapiste
Saapuessani Flowhun kello oli vartin yli kaksi. Olin ensimmäisiä siellä. Flow oli muuttunut viime näkemästä todella paljon, erityisestä kokonsa ja erikoisjärjestelyidensä puolesta. (viimenäkemä v. 2008) Harvemmin festivaaleilla näkee puusta rakennettua ekotaloa / juomapistettä, tai asfaltille istutettua nurmikkoa ja puiden alle idyllisesti asetettua konttibaaria. Pienen premissien kiertämisen jälkeen kiirehdin hakemaan kupin kahvia ja veden, sillä MIAUn keikka oli juuri alkamaisillaan Nokia Blue Tentissä.

MIAU
MIAU ei ole tässä blogissa enää uusi tuttavuus. He pitävät edelleen elokuun kovimman bändin paikkaa. Tytöt olivat todella energisiä ja aidosti innoissaan keikasta Flowssa. He olivat pukeutuneet outoihin 80-luvun musavideovaatteisiin. Muistatteko vielä Tää ei oo A, Tää ei oo B, Tää on C-kasetti. Sitä menoa. Soitto oli rumpalin paikottaista jäätymistä vaille tiukkaa ja laulu puhdasta ja kaunista. Keikka oli hyvä, piristävä joku voisi sanoa. Stage oli vielä turhan iso. Olisin mielummin nähnyt MIAUn livenä joillain pienemmistä lavoista, kuten esim. O.S.S:llä, tai Cirkossa. MIAUn keikalta matkani jatkui Sami Sänpäkkilän ja Tomutonttu Jan Anderzenin uuden proggiksen Tuusanuuskat keikalle Cirkoon.

Tuusanuuskat
Cirko oli mielenkiintoinen venue, lähes yhtä mielenkiintoinen kuin bändinsä. Elokuvateatterimainen, akustiikaltaan lähes kuollut musta tila, jonka sisäänkäynnin yläpuolella roikkui jonkin sortin lintua esittävä taideteos. Lattia oltiin peitetty designsäkkituoleilla á la Fatboy. Outomittari kävi melkoisen korkealla. Tuusanuuskat aloittivat ajallaan ilman mitään sen kummempaa esittelyä, tai alkunauhaa. Tilassa olleet ihmiset jähmettyivät ja ainoa liikkuva elementti huoneessa oli Tuusanuuskien videoprojisointi. Kaksikon musiikki perustui luuppien yhdistämiseen. Eri tempoiset ja rytmiset synakuviot, biitit ja sämplet muotoutuivat yhdeksi isoksi avaruusasema MIRin soidinkutsulta kuulostavaksi äänipalloksi. Lumoavaa, mutta allekirjoittaneelle hieman hapokasta. Tuusanuuskien keikalta lähdin syömään alueen ulkopuolelle. Matkalla ehdin vilaista pienen hetken Hermanni Turkkin keikkaa. Vaikutti aika hyvältä. Letkeä hippiporukka orgaanisella soundilla, voiko siitä olla pitämättä. Olin suunnitellut meneväni Black Twigin keikalle, mutta kävelin onneni ohitse. Pitkittyneen reissuni johdosta missasin myös suurimman osan Ane Brunista

Ane Brun



Ane Brun oli mieletön. Niiden parin biisin perusteella, mitä ehdin neitiä näkemään ehdottomasti Flown tämän vuoden parhautta. En tiedä voinko antaa ikinä itselleni anteeksi vitkutteluani alueen ulkopuolella, tai sitä, että kävin tarkistamassa kotimaisen Crystal Clearsin keikkaa. Olin kuullut Anelta aikaisemmin vain muutaman biisin, enkä ollut hirveän vakuuttunut, tai edes hirveän kiinnostunut. Livenä meno oli kuitenkin jotain ihan muuta. Ensinnäkin jo dynamiikka biisejen sisällä oli jotain aivan käsittämätöntä. Bändi, taustanauhat, äänenpaineen määrä. Ja Ane, mikä ääni.

Passage
Keikan jälkeen kävin tarkistamassa kojut. Oli hienoa nähdä niin monta innokasta asiakasta Stupidon levykauppakojun, sekä Flown merchendisekojun ympärillä. En osannut odottaa, että Flowssa ihmiset olisivat kiinnostuneita äänitteistä. Pakollisen festarikangaskassiostoksen jälkeen siirryin yhdelle lukuisista Lounge Bareista. Flow oli satsannut aivan älyttömästi ulkomusiikillisiin tekijöihin. Tällä Loungella oli riippumattoja, Nokia Loungella oli DJ ja designtuoleja, yhdessä taas designsäkkituoleja, yhdessä pingispöytää yms. Oluttani tahdittivat Jamaican pojat päälavalta. Letkeä meno. Ennen siirtymistäni Kindnessin keikalle kävin tarkistamassa taiteilija Tuomas Aleksander Laitisen videoinstallaatio Passagen ja Wastelands-lavan, jonka suunnittelu oli aika päräyttävä. Taidetta festareilla, aika villiä.

Wastelands-lava
Kindness oli minulle entuudestaan tuntematon. Olin toki kuunnellut saman Spotify-playlistin, kuin kaikki muutkin. En vaan ollut syystä, tai toisesta saanut fiilistä äänitteeltä. Ensi tahdeista lähtien oli kuitenkin selvää, että Kindness ei ollut tullut Suomeen asti tylsistyttämään Flow-yleisöä. Bändillä oli hullu groove ja nokkamies Adam Bainbridge elehti kuin Prince. Aika pohjaton väite ja vedänkin sen heti takaisin, mutta se auttaa vähän ymmärtämään mistä oli kyse. Adam ei ollut kaksinen laulaja.  Tätä kompensoimassa oli kaksi erinomaista laulajatarta. Neidit jorasivat silloin kun ei ollut laulettavaa, Adam taas biletti yleisön ja bändin kanssa kun neidot olivat äänessä. Yhtye sekoitti hienosti funkia, synapoppia ja AORää. Kindnessin keikalle ei mahtunut tylsää hetkeä.

Kindness
Kindnessin jälkeen kävin kääntymässä ruokailualueella. Matkalla ruokailualeelle bongasin muutaman biisin Saint Etiennestä. Kuten äänitteellä, myös livenä. Bändi kuulosti Euroopan trendikkäimmän yökerhon tanssilattian sulattajaksi suunnitellulta täsmäaseelta. Saapuessani ruokailualueelle bongasin vahingossa pienen pätkän Veturimiehet Heiluttaa plays Autiomaa. Kritisoin O.S.S.:n bändivalintoja Flow-kirjoituksessani jokin aika sitten. Nyt ymmärrän, että olin tavallaan väärässä. Sillä kuten juontaja Edu Kehäkettunen yhdessä spiikissään kiteytti "..silloin kuin päälavaa roudataan, täällä tapahtuu".

The Black Keys
Lauantain pääesiintyjä The Black Keys ei ollut minun makuuni. Näin keikasta ensimmäiset puoli tuntia ja vaikka riffittely olikin melkoisen tiukkaa, se ei riittänyt lämmittään Flown kylmenevää iltaa. Lähdin etuajassa pois odottamaan Sleep ∞ Overin keikkaa. Käväisin Voimalassa, jossa ilmeisesti esiintyi Desto. Paikka ammotti tyhjyyttään ja oli hyvin vaikea sanoa tiesikö kukaan, että Voimalassa ylipäätään järjestetään ohjelmaa.

Sleep ∞ Over
 Cirkossa meininki alkoi muistuttamaan aikuisten lasten pyjamabileitä. Säkkituoleille oltiin sammuttu, sisällä vedettiin röökiä, toisaalla kaulailtiin, toisaalla ryypättiin. Voisi sanoa, että tunnelma oli "valmis". Odotin Sleep ∞ Overin keikkaa lauantain eniten. Ehkä juurikin sen takia olikin aivan karmaisevan suuri pettymys huomata, kuinka jumalattoman surkea Sleep ∞ Over oli. Tiedättekö sen hetken kun ulkona on 40 astetta ja olet odottanut 5 tuntia jäätelöä. Ja kun viimein saat jäätelön tajuat, että kylmäketju on jossain vaiheessa rikkoutunut. Jäätelösi maistuu ihan jääkaapilta ja voit olla varma, että olet juuri saanut todella pitkän ja inhottavan vatsataudin.

Ruokalista

Kaiken kaikkiaan Flown lauantain esiintyjät olivat parempia mitä odotin. Löysin uusia bändejä ja hylkäsin muutaman ensirakkauden. Jos Flowta arvosteltaisiin ainoastaan musiikillisesta sisällöstä, festivaali saisi minulta melko hyvät pisteet. Ottaen kuitenkin huomioon suunnan, johon Flow vuosi vuodelta luisuu syvemmälle ja syvämmelle en voi antaa festeille kauhean terhakkaa pystypeukaloa. Musiikki on Flowssa pelkkä sivutuote. Flown yleisöstä enemmistö koostuu paksulompakkoisista pintaliitäjistä, joille festivaali edustaa mahdollisuutta päästää sisäinen hedonistinsa valloilleen koreasti katettuun pöytään. Flow antaa jokaiselle vieraalleen mahdollisuuden olla VIP yhden päivän. Ja vaikka arvostankin sitä, että Flowssa ei ole ördääviä juntteja, koen että pröystäilevät elitistisnobit ovat vielä pahempia tunnelmantappajia. Ördääjät sentään osaavat viihdyttää ja tuoda vaarantunnetta sekä keikoille, että anniskelualueille.




Flow-muotia
Jätin lopulta leikin kesken lauantain jälkeen. En mennyt sunnuntaina takaisin. Ymmärsin lauantain pikkutunteina, että minä ja Flow olemme bänks. Pitäkää shampanjanne, pingispöytänne, trendikkäät ruokanne, punaiset mattonne, taideinstallaationne, pop-up-shoppinne ja yhtä keikkaa varten kasatut bändinne.

torstai 9. elokuuta 2012

Nosto: Aikaa ennen Flow 2012



Viimeisen viikon aikana on ollut aika hintsusti aikaa kirjoittamiselle. Tähän suurin syy on olympialaiset. Pidän urheilusta, en ole ihan perinteinen musanörtti. Tälläkin hetkellä katson koripalloa telkkarista. Oikeasti, kuinka usein pääsee näkemään NBA-tähtiä pelaamassa? Todella siistiä! Toinen syy tälle maailman pienimmälle kirjoitusblokille on se, että en ole taas vähään aikaan innostunut uusista jutuista.

Uusista jutuista ensimmäisenä mainittakoon jo nyt todella hypetetty, Flowssakin esiintyvä Sin Cos Tan.  En lähtisi vielä ihan kuulemani perusteella jakamaan vuoden tulokas-palkintoja. Hienoja asioita voi tältäkin projektilta odottaa, mutta molemmat herrat ovat mielestäni tehneet urillaan mielenkiintoisempiakin asioita. Biisejä on julkaistu tähän mennessä kaksi, In Binary ja Trust. Matalalta laulettuna biisit kuulostavat liikaa Leonard Cohenilta aiheuttaen allekirjoittaneelle välittömän hylkimisreaktion. Kun siirrytään ylärekisteriin alkaa  lyyti ns. kirjoittamaan.

Toisena mainittakoon Turun tiikerit, joiden uudesta splitistä kirjotinkin joku aika sitten. The New Tigersilta tuli muutama päivä sitten video debyyttialbuminsa päättävään Clocks of Destructioniin. Tuhon kellot on makeasta nimestään huolimatta yksi levyn vaisuimmista biiseistä. Videolla nähdään näpsäkästi tanssivia nättejä tyttöjä. Lisäksi videolla nähdään hauskasti veljeilevä koirakaksikko. Pekki Purppuran ohjaama video on sympaattinen, sanan kaikilla vivahteilla. En kuitenkaan oikein ymmärrä, mitä videolla ollaan haettu. Mitä se koittaa kertoa minulle ja miksi videon kuvasuhde heittelee kokoajan?

Kuten huomaatte olen vähän blokissa. Siksi tyydynkin tänään vain jakamaan oman Flow-suunnitelmani. En päässyt töitteni takia osallistumaan eiliselle, tai perjantaille. Vähän harmittaa. Etenkin perjantai näytti paperilla ehdottoman mielekkäältä. Tässä listani kaikessa vaatimattomuudessaan. Koitin kerätä potentiaalisesti parhaat livet, mutta varmuudella onnistumiseni näkee vasta paikan päällä. Listani tulee elämään festien aikana, kaikkea ei voi nähdä, eikä pidäkään. Itseasiassa toivon, että oman Flow-kokemukseni paras artisti ei edes ole tällä listalla. Menen aina Flowlle etsimään uusia bändejä, uusia tuulia. Olisi kammoittavan tylsää palata maantaina kotiin täsmälleen samanlaisena kuin lähdin. Puran näkemäni Flow-keikat sitten festien jälkeen. Palaillaan silloin siis. 

Jokaisen artistin nimen kohdalla on linkki Youtubeen.

LAUNTAI:

1430 MIAU //
1500 TUUSANUUSKAT //
1800 ANE BRUN //
2245 THE BLACK KEYS //
0000 SLEEP ∞ OVER //

SUNNUNTAI:

1530 BURNING HEARTS //
1630 SIN COS TAN //
1830 FRIENDS //
1930 FEIST //
2030 PHANTOM //
2130 BJÖRK //
2230 ST. VINCENT //


maanantai 6. elokuuta 2012

Lavalla: The Hearing & Death Hawks

Ennen kuin mennään asiaan haluaisin pitää pienen hiljaisen hetken. Yksi omista suosikkiblogeistani Singing Drunken Lullabies jäi tauolle. Tämä on surullinen asia. Surullisinta tämä on pienemmille bändeille. Blogi kirjoitti bändeistä, jotka olivat liian epäskenejä muille blogeille. Aidosti hyvän musiikin kannattaja kokoon katsomatta. My hat's off to you sir!

Tämän päiväisessä postauksessa käsitellään tamperelaisen Hukkatila Ry:n Kesäsiirtolassa järjestettyä GAEA-iltaa, jossa esiintyivät itselleni entuudestaan tuntematon The Hearing, sekä hurjassa nousussa liitävää pahapoikawesterniä soittava Death Hawks. Olin latautunut iltaan muutalla pullolla Salitos-olutta, sekä terveellä määrällä ennakkoluuloja. 

The Hearing
Ilma oli täydellinen ulkoilmakeikalle. Kun saavuimme mestoille tyylikkäästi puoli tuntia myöhässä oli ilomme huomata, että The Hearing oli vasta aloittanut. Meni tovi ennen kuin tajusin, että kyseessähän on sama neiti (Ringa), joka musisoi Pintandwefall-yhtyeessä. Käyhän se toisaalta järkeen. Pinttarithan ovat eläneet hiljaisempaa eloa aina Times Right For Romans, Baby albumin julkaisukiertueen jälkeen. The Hearing oli todella positiivinen yllätys. Tämä yhden naisen sooloprojekti perustui jonkin sortin Looper-pedaaliin.  Mikrofonien signaali splitattiin lavalla. Toinen ulostulo lähti FOHille, toinen Ringan Looperiin. Pohjat nauhoitettiin laitteelle livenä yksi soitin kerrallaan. Jokainen kappale rakentui from the scratch yleisön silmien edessä. 

Ringan  lavasäätäminen rikkoi jään. Muutama biisi jouduttiin aloittamaan alusta, koska "kun loopissa mokaa yhden soittimen, ei auta muu kuin soittaa kaikki uudestan". Yleisöstä huokui kollektiivinen tsemppi Ringan onnistumiselle. Biisit olivat hyviä, oivaltavia ja tuoreita. Suosittelen ehdottomasti kaikille tsekkaamaan The Hearing. Täysin erilaista kuin Pintandwefall, mutta omasta mielestäni, niin rikollista kuin se onkin sanoa, parempaa.

Death Hawks

Illan toinen bändi, Death Hawks oli sekin minulle hieman tuntematon. Toki olen törmännyt bändin nimeen useammin kuin laki sallii. Ehkä juuri sen takia en ollut vaivautunut käydä kuuntelemassa yhtyeen musiikkia. Oletin, että Death Hawks on jotain Jessen tapaista syntikkakiimailua ja nokkamies Teemu Markkula tylsä kenkiintuijottelija. Oli onni huomata taas kuinka väärässä ihminen voi olla ja kuinka ennakkoluulot voivat rikkoutua täysin. 

Death Hawks asteli lavalle kuin rikollisjengi villissä lännessä. Nahkaliivit, buutsit ja aurinkolasit. Enää puuttui vain savuavat aseet ja kauhuissaan huutavat naiset. Teemu Markkula on uskomattoman karismaattinen jätkä. Avausbiisi pudotti täysin ja taika pysyi yllä seuraavat puoli tuntia. Tuijotimme lumoutuneena lavalle. Tuntui siltä, että olimme astuneet aikakapseliin. Katsoin yleisöä. Näytti ihan samalta kuin vanhoissa  Woodstock-kuvissa.

Death Hawks oli äärettömän kova, niin kauan kuin pahapoikailluusio pysyi yllä. Taika kuitenkin rikkoutui ikävästi kun bändi alkoi välispiikkaamaan. Rikolliset ei kiittele, rikolliset ei kättele. Death Hawks oli kuin improvisoitu teatteriesitys. Yleisö pelkkä onnekas sivustakatsoja. Lavalta välittyvä energia sai katsojan toivomaan, että häntä ei huomata, tai yksilöidä. Vaaran tunne, suomalaiselle rockille täysin tuntematon käsite oli todella vahvasti läsnä.  Bändin musiikki oli sekoitus countrya, bluesia, 70-luvun rokkia ja syntikkapoppia. Omaan makuuni liian koukutonta ja liian jamipohjaista, mutta livenä lähes täydellistä.


perjantai 3. elokuuta 2012

Nosto: Ehdottomasti seuraamisen arvoisten levy-yhtiöiden lista 2012



Nuorgam listaa paraikaa seuraamisen arvoisia levy-yhtiöitä kotoa ja kaukaa. Kuten Jyri Öhman kirjoitti, listalla on paljon hyviksiä, mutta toistaiseksi suosikkini vielä puuttuvat. Lista kirvoitti miettimään, mitkä ovat omasta mielestäni levy-yhtiöitä, joita suosittelisin ihmisiä seuraamaan.

Näen itseni ja blogini blogimperiumin perussuomalaisina. Edustamme oppositiota. Olemme kovia huutelemaan vieraisiin pöytiin ja arvostelemme muita. Emme kuitenkaan tuo mitään parempaa pöytään. Perustelemme, jos tuntuu siltä.

Nimeän nyt oman vaihtoehtoisen listani levy-yhtiöistä, joita suosittelen ihmisiä seuraamaan. Listallani on ainoastaan kotimaisia lafkoja. Nuorgamin listan ja omani suurin ero on se, että Nuorgamin lista auttaa pariutumaan Helsingin hipsterbileissä, minun huonontaa mahdollisuuksia huomattavasti. Listani ei ole muodikas, tai välttämättä edes ajankohtainen. Se on vain läjä suomalaisia levy-yhtiöitä, jotka ovat tehneet kulttuurihyväntekeväisyyttä koko elinkaarensa. 

Saanen esittää hikidiskojen epämiellyttävien keskustelualoittajien kuninkaan. We never stood a chance-blogin Ehdottomasti seuraamisen arvoisten levy-yhtiöiden lista 2012:

*If Society - mm. Echo Is Your Love,  Tryer, Rytmihäiriö, Viola, Black Audio
*Bad Vugum - mm. Aavikko, Circle, Deep Turtle, Cleaning Women
*Fonal Records - mm. Eleanoora Rosenholm, Barry Andrewsin Disko, Risto
*Helmi Levyt - mm. Joose Keskitalo, Jaakko Eino Kalevi
*New Music Community - mm. On Volcano, Downstairs, Murmansk
*Combat Rock Industry - mm. Abduktio, Deathbed, Endstand, Wasted
*Suomen Musiikki Oy - mm. Zebra And Snake, Lighthouse Project
*Soliti - mm. Delay Trees, Big Wave Riders, Astrid Swan, Cats On Fire
*GAEA - mm. Death Hawks, Jesse, French Films,  Pintandwefall
*Kioski Rec - mm. Mirel Wagner, Satellite Stories, Moses Hazy, Kuha.
*Ekro Records - mm. Laivue, Kuusumun Profeetta,  Pharaoh Overlord
*Fullsteam - mm. Lapko, Rubik, Disco Ensemble, Jaakko & Jay, Callisto
*Solina - mm. Magenta Skycode, Burning Hearts, Déclassé, Nightsatan 
*Stupido - mm. Stockers!, Aino Venna, Plutonium 74, Valkyrians
*
Fresh Tunes Finland - mm. Wiidakko, Wedding Crashers



torstai 2. elokuuta 2012

Biisi: The Scenes - To Fix Revolving Antlers



Okei, kertokaa mulle mitä helvettiä oululaisten maitoon on livautettu? Tuntuu siltä, että aina kun bongaan mailistani hyvän bändin, se on Oulusta. Tällä kertaa yhteyttä otti The Scenes, paremmin tunnettu ehkäpä ex-Sininen Kaappi. Ilmeisesti kokoonpanossa ei ole muuttunut mikään muu, kuin laulukieli ja nimi. Normaalisti kannustan bändejä laulamaan suomeksi. Syy tähän on se, että Suomessa ei pärjää englanninkielisellä musiikilla. Jos kiikari kuitenkin on Suomen ulkopuolella, niin on parempi olla antia. Ja voi pojat, että The Scenesillä on antia.

Muistaisin, että olisin jo aikoinaan diggaillut Sinistä Kaappia. Lähinnä kai sen nimen perusteella. Olen hulluna nimihirviöihin. Suosikkini ovat Vauva, Kiveskives, Verilöyly, sekä uutuutena Punaisen Kuningattaren Periaate. En kuollaksenikaan muista millaista musiikkia bändi soitti. Vaikka bändi on julkaissut pitkäsoiton tämän vuoden puolella, koen turhaksi edes tutustua siihen. Niin hyvältä uusi The Scenes kuulostaa. 

Soundissa on jotain uutta, jotain vanhaa. Jotain lainattua, jotain uniikkia. Propsit menee laulajalle. Hänellä on vähän Robert Plant, vähän Jeff Buckley-henkinen ääniasu. Vanhahtava ja samaan aikaan todella tuoreen kuuloinen ääni. Viskillä murrettu, sikarilla poltettu  puhdas puhdas sointi.

Soundcloudissa olevista biiseistä haluan esitellä To Fix Revolving Antlersin, joka esittelee bändin menevän puolen. Biisit ovat ilmeisesti tulevalta EP:ltä, en ole varma. Kaksi muuta biisiä edustavat rauhallisempaa osastoa. Ne eivät kuitenkaan juuri sytytä. Muistuttavat liikaa 70-luvun herkkabileiden viimeisiä hitaita. Harmi.

Toivon, että kun EP julkaistaan, bändi pelaa korttinsa oikein. Promoja tulisi painaa vähintään sen 200 ja lähettää joka paikkaan, Suomeen ja naapurimaihin. Toivon täydestä sydämestäni, että muutkin löytävät bändin. Harvemmin tulee mitään näin innostavaa vastaan.


keskiviikko 1. elokuuta 2012

#24 MIAU

(c) Katri Naukkarinen
Helsinkiläisille voi tulla yllätyksenä, että MIAUn erinomaisuus ei ole kaikissa Suomen kaupungeissa vielä kiveen kirjoitettu. Bändiin suhtaudutaan skeptisesti, varovaisesti, lähes vihamielisesti. MIAUn jäsenten on pakko tuntea  huikea joukko perusmedian ja tärkeiden musiikkimedioiden edustajia. Bändistä on kirjoitettu viimeaikoina  paljon ja ylistävästi. Vai voisiko selitys tähän oikeasti olla se, että MIAU on vaan niin ässä juttu.

En tiedä missä bändeissä MIAUn jäsenet ovat aiemmin vaikuttaneet, tai keitä he ovat. Jotain yhtälöstä ei lehdissä paljasteta. Perus mimmiporukka ei kykene laulamaan livenä täydellisessä harmoniassa Ramonesin Pet Sematarya. Perus mimmiporukka ei samaan aikaan näytä kuvankauniilta, omaa asennetta ja tee tasapainoista post punkia. (toim. huom. garagerockia) Perus mimmiporukalla ei ole timmiä ulkoista ilmettä ja taitoa tehdä bändin logon muotoisia lamppuja.

Ei ole minun tehtäväni kertoa teille onko tämän yhtyeen diggailu ok, vai ei. Jokainen saa itse muodostaa oman mielipiteensä. Lehtiä ei aina kannata uskoa, etenkään jos arviot eivät sisällä kritiikkiä. Osaan vaan kertoa, että Nightwalkers on mielestäni erinomainen biisi. MIAU tulee olemaan Suomen seuraava Pintandwefall, koska let's face it, tänne mahtuu vain yksi tyttögaragerock-bändi kerrallaan. Mielestäni yhtyeen musiikki on (yhden biisin perusteella) hienostunutta ja ilmaisu ammattitaitoista. Kuten aiemmin jo sanoinkin, laulu on napissa, bändi näyttää hyvältä ja parin Euroopan rundin jälkeen nimikään ei enää tunnu tyhmältä......kumpa voisin sanoa samaa biisin "miau"-naukaisuista.

Bändi on saanut tukijoukkoihinsa Stupidon keikkamyynnin ja Konkurssi leibelin. Lisäksi bändi on tehnyt hyvin hedelmällistä yhteisstyötä alusta asti Stella Harasekin ja Mari Wainion pr-yhtiö Mellakka Helsinkin kanssa. Paketti näyttäisi olevan aika pitkälti kasassa. Toivon bändille kaikkea voitoista menestykseen tulevissa seikkailuissa. Toivottavasti nähdään Tallinn Music Weekillä ensi helmikuussa. Te lavalla, minä kaivamassa nenääni.