Lavalla: Tammerfest 2013

Pressipassi

KESKIVIIKKO

Tätä kirjoittaessa istun junassa Ilmiö-festivaaleille Turkuun. Olen juuri lopettanut töissä 10 päivän työputken, jonka kolme viimeisintä päivää olen juossut Tammerfesteillä, ympäri Tampereen keskustaa.

Tammerfest on kaupunkifestivaali. Tammerfestin aikana tapahtuu joka paikassa ympäri kaupunkia, kuppilassa, pubissa, puistossa ja kadulla. Ohjelmaa löytyy niin maksullista kuin ilmaistakin. Tammerfestiin liitännäistä, tai sen mahdollistamaa. Tammerfestin aikana hulina Tampereen kaduilla on ihan erilaista kuin normaalina arkena, tai viikonloppuna. 

Olen osallistunut Tammerfestiin aikaisempinakin vuosina, mutta en koskaan useampana päivänä, eläen ja hengittäen festivaalia. Näin uutena tamperelaisena median edustajana koin, että nyt aika oli kypsä ottaa selvää mistä Tammerfestissä on kyse. Perkasinkin Tammerfestin ohjelmistoa jo aikaisemmassa postauksessani ja lähdin siitä ajatuksesta, että seuraan orjallisesti esilaadittua aikataulua. Kuten oletinkin, eihän siitä mitään tullut. Kerron teille  tarinan, jossa tiivistyy kokemukseni Tammerfestistä 2013.

Keskiviikosta se alkoi. Keskustorilla ilmaiskeikkaa mm. Anna Puulta. Pakko päästä. Illalla YO-talolla Black Lizard, Husky Rescue ja K-X-P. Melko siistiä. Töistä päästyäni lähdin suoraan kotiin, olihan kello vasta neljä. Hienosti ehtii vielä Anna Puun keikalle, ajattelin, mutta kun silmää painoi. Festivaaliuupumus näkyi jo ennen festivaalin alkua. Festarielämä on rankkaa.

Töissä seitsemäs päivä putkeen, reklamoivia asiakkaita. Ei pysty, päiväunet, Anna Puu jää välistä, samoin Peitsamo. Satsataan paukut YO-talolle. Sieltä sitten killeri reportaasi, niin kukaan huomaa, että en pysynyt aikataulussani.

Killeri ja killeri. Kun katsoin bussiaikatauluja rivariltamme keskustaan ja takaisin, huomasin, että viimeinen bussi lähtee klo 00.10. Sen jälkeinen bussi lähteekin vasta klo 04. Noniin. Klo 08.00 töissä odottaa taas reklamoivat asiakkaat. Ei ole mitään saumaa, että näiden möllyköiden kanssa väittely onnistuisi neljän tunnin yöunilla. Kuka soittaa viimeisenä? K-X-P? Ei, ei, ei, ei. Keikka, jota olen odottanut jo vuoden päivät. Voiko tämä olla totta? 

Black Lizard

Kun viimein saavuin YO-talolle kaikki meni sulavasti. Tulin vähän myöhässä mestoille. Black Lizard oli juuri ensimmäisen biisinsä puolivälissä. Jengiä oli hyvin, ottaen huomioon, että oli keskiviikko ja että keikka YO-talolla 13e/16e lipuilla. Black Lizard löi löylyä itsevarmasti ja löytyipä yleisön joukosta jokunen ihan oikeasti joraavakin ihminen. Black Lizard soitti tasapainoisen, vähäeleisen, mutta tyylilleen uskollisen keikan. 

Biisit olivat todella toimivia junnailuja ja miksaus tuki kokonaisuutta. Kovasti mainostettu surina valtasi salin kun yhtyeen kitaristit piiskasivat soittimiaan. "Moi, me ollaan Black Lizard helsingistä. Kiva kun pääsitte katsomaan.", sanoi vokalisti kiirehtien kenkiinsä katsoen ja hikeä otsaltaan valuttaen. 

Husky Rescue

Black Lizardia seurasi toinen pitkään odottamani artisti, Husky Rescue. Levyltä  tuttu yhtye oli livenä totaalisen vieras. Kesy levybändi osottautui pippuriseksi livebändiksi. Husky Rescue oli satsannut keikallaan visuaalisuuteen. Lavan takaseinän peittivät loisteputket. Bändin kolmen jäsenen mikrofonitelineiseen oli kiinnitetty valokontrollerilla säädettävät hehkulamput. Soittimet oltiin sijoiteltu lavalle esteettisesti. Oli valotilanteita, savua ja jopa hanakasti säksättävää stroboa. 

Bändi erottui selvästi edukseen jo ensimmäisistä soinnuista lähtien. Välispiikkien ja lavapreesensin perusteella ruotsalainen laulajatar Johanna oli ehkä valovoimaisin ilmestys hetkeen. Neiti asteli lavalle paljain varpain ja esiintyi niin täydestä sydämestä, että hänen henkinen hyvinvointinsa kuului mikrofonin läpi. Husky Rescuen jäsenet onnistuivat luomaan YO-talolle niin lämpimän tunnelman, että voisin vannoa että jokainen tunsi olonsa tervetulleeksi. Yhtäkkiä yhtyeen nimi alkoi käydä järkeen.

Husky Rescuen keikka loppui vähän yli kaksitoista. Ja jo hyvän aikaa ennen kuin K-X-P aloitti minä, allekirjoittanut olin jo bussissa kohti rivarikotiani. Näin ollen jo vuoden odottamani krautrock-karkki sai antaa odottaa itseään vielä hetken. Hemmetin hemmetti. Ehkä sitten Flowssa, ehkäpä. 

Kyselin YO-talon äänimieheltä seuraavana päivänä K-X-P:n keikasta sen verran, että sain tietää, että yksi: "Meininki oli melko diippiä, siis todella" ja kaksi: "Eihän sitä voinut puskea muuta kuin liian kovaa. Se on vaan sellainen bändi". Tulkinnasta voisi perustaa, että keikka oli melkoisen spesiaali ja harmistukseni sen missaamisesta kasvoi. 

Vielä enemmän harmistukseni kuitenkin kasvoi pienen yksi plus yksi laskutoimituksen jälkeen. Torstain YO-talon pääesiintyjä Pää Kii!n keikkahan alkaa niin ikään vasta klo 00 jälkeen. Ja voiko olla totta, että toinenkin vuoden odottamani esiintyjä jää näkemättä? EI EI EI EI EI EI.  Minkä ihmeen takia arkikeikat alkavat näin myöhään? Kuinkahan monelta muulta itseni kaltaiselta bussien orjalta nämä illat jäivät näkemättä?

Tammerfestin aikataulut

TORSTAI

Torstai oli toivoa täynnä. Haloo Helsinki! klo 16.50. Juuri sopivasta kerkiää töistä katsomaan. Jes! Haloo Helsinki! on siinä mielessä spesiaali yhtye, että sitä on aina pidetty levy-yhtiön tuotteena ja kai se sitä jossain mielessä onkin. Yhtye kuitenkin nykyisellään soittaa 95% vastaavassa ikäluokassa painivista bändeistä penkin alle. Kiitos edelläkävijä Jussi Mäntysaaren, en häpeä myöntää sitä. Olen avoimesti tykästynyt yhtyeeseen. 

Haloo Helsinki!n keikkaa olin niin ikään odottanut jo pitkään. Kello 16,  Tampereella satoi kovin. Töistä päästyäni totesin, että sade oli liian uhmakas uudelle älypuhelimelleni. Lähdin kohti markettia ostamaan sateenvarjoa pitämään puhelimeni kuivana, sillä välin kun kuvaan. Ei meinannut lykästää millään. Sateenvarjot olivat loppu useasta paikasta. En halunnut käyttää yli kymppiä sateenvarjoon, sillä tiesin varjon käyvän turhaksi päivän keikkojen jälkeen. Löysin lopulta klo 16.20 kympin maksavan varjon. Jes.

Kun pääsin porteille kohtasin toistaiseksi kovimman pettymyksen. Haloo Helsinki!hän soitti alueella jo täydessä vauhdissa. Mitäs ihmettä? Mitäs tämä on? Aikatauluja vertaillessani esitteen ja nettisivun välillä kävi ilmi, että laajalti jaettuihin printtiesitteisiin oli päässyt painovirhepaholainen. Haloo Helsinki! olikin aloittanut jo klo 15.45. Keikka oli siis jo lopun puolella. 

Tästä huolimatta marssin määrätietoisesti kohti alueen porttia. YO-talon sulavaan meininkiin tottuneena kävelin passi toisessa kädessä ja sateenvarjo toisessa kohti portsaria. "Sateenvarjon kanssa ei pääse sisään", sanoi portsari. Katsoin häntä syvälle silmiin ja kysyin "oletko tosissasi?". Hän oli. "Joko luovut sateenvarjosta, tai laitat sen narikkaan. Tuolta saa kyllä sadetakkeja", kävi sanoma kova. 

Haloo Helsinki!

Mutta eihän se käynyt päinsä. Uuden karheasta sateenvarjostani en suostunut luopumaan. Tiesin hävinneeni tämän erän. Lopulta totesin: "Jää nyt tällä kertaa sitten välistä. Säännökset ovat mitä ovat". Mutta tuon sanottuani aloin miettimään, että miksi tästä ei ollut mitään infoa esim. facebookissa?  Sateenvarjokasasta roskiksessa ja narikassa päätellen en ollut ainoa, joka oli niin hölmö, että tuli sateenvarjon kanssa rokkikeikalle.

Lopulta kuuntelin Haloo Helsinki!n keikan veden toisella puolen, muiden sateessa fiilistelevien siipeilijöiden keskellä. Tunnelma oli lämmin. Ehkä jopa lämpimämpi kuin alueella. Haloo Helsinki! kuulosti älyttömän hyvältä.

Keikan jälkeen kenkäni olivat hörppineet jo niin paljon vettä, että kävin Koskikeskuksessa ostamassa uudet. Kuivissa kengissä Ravintola Miamin Cityshopper-pastan jälkeinen olotila oli kohdillaan. Erä kaksi. Vielä kahvit naamaan ja nokka kohti uusia haasteita, olihan pillumagneetti Petri Nygårdin keikka jo pian alkamassa. 

Kyllä, vaikka se nyt ehkä saattaa yllättää Nygårdin tuorein albumi on ollut aika ahkerassakin kuuntelussa meidän residenssissä. Astu alas Frederik. Petri on junttidiskon uusi kuningas, ehkä, mutta myös yksi aikamme nerokkaimmista sanoittajista. En ole koskaan kuullut yhden artistin tuotannossa niin montaa käyttökelpoista one-lineria. Ihan kuin Petrillä olisi heittää tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva "viisaus". 

Astelin kohti alueen portteja. Tällä kertaa laitoin kiltisti sateenvarjon narikkaan, olihan sadekin jo loppunut. Kävelin passi toisessa kädessä, ranneke pitkässä ojossa kohti portsaria. Samat jäbät, ei hitto. On aika haudata erimielisyydet. Leveästi hymyillen huikkasin portsarille: "Moro taas! Uusi yritys". Portsari ei vastannut tervehdykseeni, vaan otti kädestäni tiukasti kiinni ja tutki aikansa rannekettani. Tämän jälkeen hän huikkasi toiselle portsarille: "Päästetäänkö me vielä näitä violetteja sisään?" Toinen portsari katsoi minua ja  rannekettani, aprikoi tovin, ja murahti: "Menköön nyt tämän kerran". Hämmentävää.

Kun kävelin sillan yli, huomasin, että alue oli puoli tyhjä. Portsarit eivät siis voineet olla päästämättä minua alueelle median edustajana ainakaan sillä varjolla, etteikö alueelle olisi mahtunut. Harmittavainen kokemus.

Petri Nygård

Mutta nyt oli Petrin aika. Ja Petrihän oli liekeissä, Tampereen poikia kun on. Homman todellinen luonne kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun Petri oli juossut kollegansa kanssa lavalle jättiläismäisen naisen etupäästä konfettin saattelemana. Tavallaan osasin odottaa jotain tällaista, mutta sitten taas eihän tällaiseen voi koskaan olla täysin valmistautunut.

Lavalla tanssahteli puhallettava Johanna Tukiaisen näköisnukke, jonka perään Petri nopeasti telakoitui. Samaan aikaan hänen kollegansa harjoitti ihmispenetraatiota rekvisiittavaginan kanssa ja lauloi muistaakseni "Anna sitä märkää". Olen tähän asti pitänyt Petri Nygårdia ns. hyvän olon musiikkina. Täytyy myöntää, että näillä vaihein voin fyysisesti pahoin.

Petri teki lähtemättömän vaikutuksen, enkä ollut (tai ole vieläkään) täysin varma pidinkö, vai vihasinko pillumagneetin livespektaakkelia. Petrin jälkeen olin tutun ja turvallisen tarpeessa. Onneksi luvassa ei ollut mitään muuta, kuin niin ikään tamperelainen rock-yhtye Nr. 83, joka starttaili iltaa Klubilla. Illan pääesiintyjänä oli Eläkeläiset ja demografiasta päätellen moni olikin tullut paikalle juuri Eläkeläisten takia. 

Nr. 83

Kävin itseasiassa aiheesta pariinkin otteeseen keskuteluja tuntemattomien kanssa. "Ootko tullut Eläkeläisiä kahtoo?", he kysyivät. "En, vaan tota lämppäriä", vastasin. "Aijaaaaaa, mikäs se nyt taas oli?", he kysyivät. "Numero kasikolme", vastasin. Ja samalla tajusin, että voi pojat kun on jäbät osanneetkin nimetä hölmösti yhtyeensä. 

Mutta ei nimi bändiä pilaa, vaan bändi nimen ja kun Nr. 83 alkoi soittamaan, en usko, että kukaan suhtautui yhtyeeseen enää lämppärinä. Sen verran vakuuttavaa meininkiä. Yhtye soitti yhteen tiukasti kuin mummon kutoma perintövillasukka. Yhtyeen solistissa yhdistyi Jonne Aaron, Jussi Selo, sekä Lauri Tähkä. En voi käsittää miksei kukaan Suomen musiikkiteollisuuden haaskalinnuista ole vielä käynyt nokkimassa lihaa näiden poikien laihojen luiden ympäriltä. Keikalla nimittäin haisi vielä tekemätön raha ja yleisön seksuaalinen latautuneisuus.

Upea keikka, encoret ja kaikki. Ja matkani sitten jatkuikin taas YO-talolle. Päätin olla menemättä katsomaan mm. Ismo Alankoa, joka päätti illan Ratinan festivaalialueella. Uusi erä portsareiden kanssa ei kiinnostanut ja olihan YO-talolla kuitenkin punk-ilta, kuinka siistiä? Veikkaan, että jos Ismo olisi itse joutunut valitsemaan vertaistodellisuudessa keikkailevan Ismo Alangon keikan ja YO-talon punk-illan välillä, olisi hänkin saattanut valita samoin. Voi tietenkin myös olla, että olen väärässä.

Muistin vasta YO-talolla, että ainiin, voi paska, Pää Kii! jää kuin jääkin näkemättä. Tietenkin voisi ottaa taksin. Njaa, mmmhh, ugh, nääh. Ei pysty. Ei Pää Kii!n keikka voi mitenkään olla 30 euron taksimatkan arvoinen. Vai voiko? Epäilen ja siis, odotukset olivat niin ikään kovat myös illan avaavan, lähestulkoon yhtä provosoivasti nimetyn Nyrkkitappelun varalle. 

Olin paikalla ajoissa. Aivan liian ajoissa. Puoli tuntia YO-talolla istuttuani, keikkaa odottaessani ja kaljaa lipittäessäni alkoi silmää taas painamaan. Illan todellinen pääesiintyjä päiväunet siellä taas kolkutteli sarveiskalvoja. Kertasin päivän vaiheita päässäni ja sydämeni täytti yksinäisyys. Katsoin ympärilleni ja totesin, että en kuulu tänne. Jätin kaljan pöytään ja otin ensimmäisen bussin kotiin kohti rivaria, jossa tiesin kahden persialaisen kissan ja unisen puolisoni minua odottavan.

PERJANTAI

Perjantai, etappini viimeinen päivä. Päivän ennakkotärppeinä listallani pakollisen YO-talon lisäksi mm. Laikunlavalla esiintyvät Kaveri Special ja Ochre Room. Olin myös aikeissa mennä katsomaan Cheekin keikkaa. Kuinka siistiä? Kuinka usein sitä pääsee katsomaan Cheekiä? Ja olikin todella lähellä, etten jopa mennyt katsomaan Cheekiä.

Viime hetken Vain Elämää-muistelot kuitenkin käänsivät pääni. Miksi ihmeessä haluaisin mennä katsomaan Cheekin keikkaa, ajattelin. Enkeli toisella olkapäälläni hoki, että "No just siksi, just siksi", mutta tällä kertaa kovaäänisempi pulskan pinkeä pirulainen toisella olkapäälläni tyrmäsi enkelin tiileskiven kovilla vastaväitteillään "Porvariräppiä", "tsiksit ja massia", "onnen kyyneleet".  Ei tule tapahtumaan, ei tänään.

Janne Laurila & Tuhlaajapojat

Lopulta uhkasimme puolisoni kanssa jälleen yltyvää sadetta ja suuntasimme Laikunlavalle katsomaan Tampereen The Smithsin, Janne Laurila & Tuhlaajapojat keikkaa. Vaikka sade olikin karkoittanut suurimman osan kuulijoista pois, bändi veti täydellä sydämellä. Tunnelma oli vilpitön. Soundit hyvät ja jengi diggaili. "Tiedättekö sen tunteen, kun olette kastuneet läpimäriksi ja alkaa jo olemaan vähän kylmä. Kunnes tulee toinen sadekuuro, joka sataa jo kastuneiden vaatteiden päälle ja alkaa jollain tapaa lämmittämään? Koittakaa ajatella tämä keikka vaikka sillä tavalla, niin teillä on paljon kivempi olla siellä yleisössä.", spiikkasi Laurila. Touché Janne.

Laurilan keikan jälkeen jäimme vielä katsomaan Kaveri Specialia. Kuin iskusta sadepilvet katosivat taivaalta Kaveri Specialin aurinkoisen afroindien soidessa taustalla. Kaveri Speial tuntui nauttian olostaan ja yleiössäkin alkoi fiilis olemaan kohdillaan. Innokkaimmat jopa tanssivat kaukana takana. 

Kaveri Special

Kaveri Specialissa oli kolme laulutaitoista kaiffaria, joiden ilmehdintä oli niin eleetöntä, että välillä piti oikein keskittyä, että kuka kavereista laulaa. Kaveri Specialin kappaleet olivat yhtä, kahta lausetta useasti toistavia jamitteluhenkisiä iloitteluja. Voisi sanoa, että musiikki kuulosti afrikkalaiselta. Jos se nyt jollekin sanoo jotain.

Mieleeni tuli pelkistetty Architecture In Helsinki pienellä twistillä Yesayeria. En kuitenkaan sano, että Kaveri Special olisi vielä verrattavissa edellämainittuihin. Perusteet oli kuitenkin kunnossa ja aloin päässäni  jo kuvittelemaan miltä bändi voisi kuulostaa kahden ekstrasoittajan kanssa.

Kaveri Specialin jälkeen lähdimme ruokailemaan. Ruokailun jälkeen jo pahamaineiseksi muodostunut esiintyjä päiväunet muistutti taas olemassa olollaan. Ja humps. Nukuin Ochre Roomin keikan yli. Ei hyvä, ei todellakaan. Ochre Room on mielestäni aivan törkeän nätti bändi ja vaikka yhtye Tampereelta onkin, olen onnistunut sen keikat joka kerta missaamaan.

Kuten mainitsinkin, heräsin päikkäreiltäni auttamattoman myöhässä. Silti sen verta ajoissa, että ehdin juuri ja juuri juosta bussiin kohti Disco Ensemblen keikkaa Ratinan festivaalialueella. Tällä kertaa ei satanut, vaikka ilma rankaisikin tamperelaisia edelleen kylmällä kosketuksellaan. 

Eppu Normaali

Perjantaina portsarien kanssa ei enää ollut ongelmia, vaan pääsin alueelle sisään heittämällä. Samat portsarit toki ovella, mutta tänään moroteltiin. Kun pääsin Laukonsillan yli festivaalialueelle, minut kohtasi positiivinen näky, lähes täysi festivaalialue. DE:n keikasta tulee nätti, ajattelin.

Olin ajoissa. Lavalla kannutti Tampereen omat, Eppu Normaali. Ja Eputhan oli, kuten varmaan aina, rautaa. Olen nähnyt Eput viimeksi keikalla heidän comeback-vuotenaan Ruisrockissa heittäisinkö 2003. Silloin en juurikaan osannut arvostaa yhtyettä, mutta tällä kertaa Eppujen soitto oli suorastaan nautinnollista. Bändin vapautuneisuus näkyi lavalla, yhtye oli yhtä hymyä. Suostuivatpa vetämään yleisön pyynnöstä encorenkin.

Ja ennen kuin kerkisin kissaan sanomaan, viereisellä lavalla aloitti koko Tammerfestin eniten odottamani artisti Disco Ensemble. Aikataulu oli hieman myöhässä. Tilanne oli vähintääkin mielenkiintoinen, kun porilaiskvartetti alkoi lataamaan pommeja nuorelle yleisölleen. Eppu Normaalin yleisö pakeni henkensä edestä kohti oluttelttaa, joka oli jo Eppujen aikana niin täynnä, että paloturvallisuuspäällikköjä hirvitti. 

Disco Ensemble

Lopulta Disco Ensemblen eturiviin jäi sellainen jokusataapäinen yleisö kun taas olutteltan suojissa lymyili se yli tuhatpäinen Irja-/Marttilauma. Oli selkeää, että crossover-illan ohjelmisto ei toiminut täysin toivotunlaisesti. Jengiä oli luonnollisesti myös ympäri aluetta hyvä määrä ja osa varmasti seurasikin Disco Ensemblen keikkaa, mutta pääosin tunnelman luonti jäi eturivin ydinporukan harteille. He, yhdessä bändin kanssa tekivät keikasta kuitenkin erittäin mukavan ja tunnelmallisen shown. 

Disco Ensemble oli iskussa ja oli ilo huomata miten hyvin jengi oli ottanut bändin uusimman levyn haltuun. Setistä iso osa oli uudempaa materiaalia, ja vaikka biiseistä puuttuukin vähän ruutia verrattuna yhtyeen aiempaan materiaaliin, ovat kappaleet ehkä sävellyksinä parempia. Ainakin ne tuntuivat toimivan livenä jopa paremmin kuin vanhemmat kappaleet, ehkä johtuen myös siitä, että niissä on säilynyt bändille itselleen kaivattu tuoreus. 

Ratinan festivaalialue

Lähdin keikan loppupuolella kävelemään kohti YO-taloa ja viimeinen näky mitä sillalta näin oli kaksi lavaa, joista toisella soitti kenties Suomen paras bändi (lavan edessä se jokusataapäinen yleisö), ja toisella J. Karjalaisen kiertuteknikot tekemässä soundcheckiä (lavan edessä toinen saman moinen jokusataapäinen yleisö). Kiertueteknikot veivät voiton. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

YO-talo, once again. Kolmas ilta putkeen YO-talolla. Tällä kertaa ehkä kovimmat odotukset, olihan perjantai ja kattaus jälleen kovaakin kovempi The Lieblings, Shine 2009 ja Risto Ylihärsilä & Helsinki Soundpainting Ensemble.  Olin jo etukäteen päättänyt katsoa vain kaksi ensimmäistä esiintyjää, sillä aamulla allekirjoittanutta odotti aikainen juna Turkuun. 

The Lieblings

Ilokseni soittojärjestys kuului juurikin edellämainitussa järjestyksessä. Illan avasi The Lieblings, tuo tuore, pyllymusiikkivideostaan tunnettu helsinkiläinen indiepopin superkokoonpano. En nyt ihan tältä istumalta muista missä kaikissa bändeissä yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet aiemmin, mutta sanotaan, että bändin jäsenet osasivat soittaa todella hyvin ja tiukasti.

Bändin kaikki jäsenet osasivat laulaa. Kolmeäänistä harmoniaa kun niin harvoin kuulee. Mainittakoon myös positiivisena asiana yhtyeen naisrumpali, jonka ääni toi todella mukavan sävyn stemmojen soitiin. Bändin materiaali oli melko vahvaa, mutta myös jokseenkin dynamiikatonta. Olisin kaivannut enemmän suvantoja, vähemmän stemmoja, isompia ja timanttisempia kertosäkeitä. Kaiken kaikkiaan keikka oli kuitenkin todella jees ja bändi näytti todella hyvältä. Oli selkeää, että yhtye nautti soittamisesta ja yleisö toivotti mielestä bändin melko kiitettävästi tervetulleeksi.

Shine 2009

The Lieblingsin jälkeen lavan valtasi lähestulkoon tamperelainen, indiesuosiota aina rapakon takana Pitchforkissa asti nauttinut Shine 2009. Iloisena yllätyksenä yhtye oli hankkinut itselleen keikkarumpalin, Idiomatic-yhtyeestäkin tunnetun Artun. Rummut toivatkin oivan lisän yhtyeen biitteihin. Ne ikään kuin herättivät ehkä muuten vähän munattomaksi livetilanteissa jäävät pohjat sykkimään. 

Bändin materiaali oli tanssittavaa ja menevää. Yhtyeen lavarekvisiitta oli mainitsemisen arvoinen. Yhtyeellä oli keskellä lavaa pöytä, jonka päällä oli laavalamppu, kukkakimppu ja omena, johon oltiin tuikattu suitsuke. Myöhemmin pöydällä nähtiin myös Suomen lippu, mutta vain yhden biisin ajan. Suitsukkeen tuoksu oli melkoinen. Tulikin mieleen, haluaako Shine 2009 oikeasti tuoksua tältä?

Yleisö YO-talolla oli aika niukassa ja tunnelma melko virittäytynyt. Ei mitenkään kiitollinen paikka esiintyä näin hiljaisena iltana. Bändi kuitenkin yritti parhaansa nostaa tunnelmaa. Onneksi takarivissä joranneet mimmit siirtyivät lavan eteen tanssimaan. He rentouttivat yleisön ja mahdollistivat keikan onnistumisen. Lopulta tunnelmakin alkoi olemaan napissa.

Ja niin siinä lopulta sitten kävi, että Shine 2009 jäikin oman Tammerfestini viimeiseksi esiintyjäksi. Shine 2009 oli hyvä livenä. Ilta ei kerännyt kauhean paljoa ihmisiä, vähemmän kuin kaksi aiempaa YO-talon iltaa, joissa oli ihan mukavasti porukkaa. Harmi, sillä uskoisin Shine 2009 olevan yksi niistä bändeistä, joita ei Suomessa enää pian kovinkaan usein näe. 

Englanniksi lauletun musiikin kirous. Naureskelin suruuni bussissa miten olisi joskus kiva mennä loppuunmyydylle englanniksi laulavan suomalaisbändin keikalle Tampereella. Täytyy nostaa hattua Tammerfestille siitä, että he ainakin yrittivät.  Kaiken järjen mukaan Tammerfestin YO-talon illat olisivat voineet myydä loppuun, ainakin esiintyjen nimistä ennustaessa.

Onneksi kuitenkin muilla keikoilla oli hyvin porukkaa. Taitaahan se vähän niin olla, että Suomessa tällä hetkellä aktiivisimmat keikallakävijät ovat myös niitä, joilla sitä rahaa myös on. Indieyleisö ja nuoret ylipäätään kun vaan ovat niin rahattomia, että monelle lipunhinta on varmasti kynnys. Silti huolettaa yleisön keski-ikä keikkapaikalla kuin keikkapaikalla. Kiitos Tammerfestin järjestäjille, että mahdollistivat tämän raportin. Kivaa oli! Piakkoin luvassa myös Ilmiö-raporttia. Stay tuned!

Bileet ohi

Nimi: Black Lizard

Jes! Mitä meininkiä. Todella hienoa, että näin moni yhtye on suostunut lähtemään haastiksiin mukaan. Tällä kertaa Nimi-sarjassa erityisesti surinapörinään erikoistuneen levy-yhtiö Solitin tuorein sainaus, ja hienosti menestynyt psykedelistä indierockia veivaava Black Lizard. Pian selviää millainen liskodisko nimen syntyyn on vaikuttanut, vai eikö kyseessä olekaan trippailun jälkitila?

Black Lizard, teillä on melko omaperäinen nimi. Kertokaa miten päädyitte juuri siihen?

Se on lyhennetty meidän vanhasta nimestä "Black Lizard and the Liquid Plastic Castles". Pitkästä nimestä osa "Black Lizard" kuulosti hyvältä ja "Liquid Plastic Castles" on lainaus Roky Ericksonin lyriikoista. Kun bändi löysi vakituisemman kokoonpanon ja suunnan musiikille, niin nimi lyheni.

Koetteko, että valitsemastanne nimestä on ollut teille hyötyä?

Kyllä, nimen tuntuu muistavan useampi. Kaksisanainen bändin nimi jää helposti mieleen. Bändimme nimi pohjustaa musiikkimme tunnelmaa. Edellisestä nimestä tehty lyhennös on huomattu toimivammaksi kuin monisanainen ja vaikeammin muistettava nimi.

Jotkut saattavat vierastaa yhtyeenne nimeä, onko nimenne koskaan kääntynyt teitä vastaan?

"Black" -alkuisia bändejä on maailmassa tosi paljon, mutta ei olla koettu sen häiritsevän kertaakaan.

Kuinka tärkeänä osana brändiä nimenne toimii? Voisitteko tehdä musiikkia toisen nimen alla?

Nimi on hyvin olennainen osa bändiä, vaikkakin musiikki määrittelee nimen painotuksen ja tunnelman.  Bändin nimi on useimmiten ensimmäinen kosketus bändiin tutustumisessa. Muistettava ja ymmärrettävä nimi johtaa kuulijan etsimään bändin tuotantoa omatoimisesti pelkän nimen perusteella. Voitaisiin tehdä musiikkia toisenkin nimen alla, mut nyt olemme Black Lizard ja musiikkimme tukee nimeä.

Jos joku jossain päin maailmaa alkaisi julkaisemaan samalla nimellä musiikkia, ratkaistaisiinko riita oikeudessa, snägärillä, NHL-pelissä, pöydän alle juomisessa, vai omavalintaisella tavalla? Perustelusta pisteet.

Saksassa taitaa olla toinen Black Lizard, mutta niiden musa ja "imago" eroaa niin merkittävästi meistä, että ei olla koettu sen haittaavan. Se musa tais olla jonkinlaista metallia. Nimikiista heidän kesken on jo ratkaistu. Saimme sähköpostiviestin tältä toiselta Black Lizardilta... Viestissä luki; "This might be a problem..." ja emme vastanneet mitään. Kylmä hiljaisuus paljasti varmasti heille, kuinka paljon välitämme heidän läsnäolostaan samannimisenä bändinä.

Kiitos haastattelusta Black Lizard ja onnea valitsemallanne tiellä!

Biisi: Black Lizard - Boundaries

Hävettää ihan helkkaristi. Tuttu tunne monelle, mutta häpeästä oikeasti ikävää tekee vain se, jos se on itse aiheutettua. Tällä kertaa se on, nimittäin Black Lizardin debyytti istuu vieläkin levysoittimeni vieressä odottaen arviota. Kehtaako näin myöhässä enää levyjä arvostellakaan?

Itseasiassa levyjen arviointi on maailman hölmöintä hommaa. Varsinkin tänä päivänä, kun kaikilla on mahdollisuus käydä ottamassa tyypit levystä ennen ostopäätöstä. Toki moni, kuten itsekin, tykkää lukea levyarvioita, sillä ammattilaiset usein osaavat avata levyistä puolia, joita kuulija ei välttämättä osaa löytää, tai edes etsiä.

Kompensoin nyt levyarvion uupumista postauksella Black Lizardin uudesta sinkusta Boundaries. Kappale julkaistiin musavideon voimin ja voin sanoa, että kappale ja video kohtaavat toisensa tällä kertaa poikkeuksellisen hyvin. Autiomaa-/hiekkadyynitrippailumittari lyö punaista kun Black Lizard lataa psykedeelistä rokkiaan.

On ollut hienoa katsoa vierestä miten Black Lizardin ura on lähtenyt käyntiin sen jälkeen kun yhtye sainautui Solitille. Yhtye on herättänyt paljon positiivisia reaktioita niin Suomessa, kuin myös ulkomailla. Ihan aiheestakin, sillä en nyt ainakaan nopeasti osaa heittää Suomesta vastaavaa bändiä. Ei ainakaan toista näin tuoretta. Voi olla, että joskus ysärinä Porin Anniksella onkin ollut Rättö The Lizard King, tai joku vastaava.

Nyt kuitenkin on Black Lizardin aika. Ja se näkyy myös keikkakalenterista. Olisikin ihan hauska nähdä bändi keikalla. Voisin vetää trippailukännit kun en polttelua harrasta. Tässä lista tulevista keikoista. Pakko sanoa muuten näin vanhana keikkamyyjänä, että yhtyeen agentti Hra. Ritonen (jonka ONT inspiroi minua aikoinaan paljon) on tehnyt todella hyvää duunia: 

Tulevat Black Lizard-keikat 2013: 21.06. TAMPERE, Pispalan Juhannus, 29.06. HELSINKI, Tavastia, 05.07. TURKU, Ruisrock festival, 17.07. TAMPERE, Tammerfest, 26.07. OULU, 45 Special (Qstock-after party), 10.08. HELSINKI, Flow Festival, 31.08. JYVÄSKYLÄ, Lutakko Liekeissä Festival, 13.09. LONDON, The Macbeth, 21.09. KUOPIO, Henry´s Pub, 12.10. LOIMAA, Bar Edgar & 18.10. TAMPERE, Lost in Music Festival

Nosto: 2-vuotias Soliti!

Sitä ihminen aina vaan parhaansa mukaan yrittää, mutta silti ei ajoissa onnistu. Tälläkin kertaa WNSAC, musiikkimaailman hitain valtatie on pantannut postilaatikkossaan namuja. Nimittäin Solitilta.

Kävikin niin onnekkaasti, että helsinkiläinen levy-yhtiö Soliti kasvoi pari päivää sitten kahden vuoden kypsään ikään. Juhliistakseen merkkipäiväänsä yhtiö julkaisi Soundcloud-sivuillaan Soliti Turns Two: Odds, Sods & Found Sounds-kokoelman. 

Paketti pitää sisällään yhtiön artistien biisien demoversioita, sekä aiemmin julkaisematta jääneitä raitoja. Alla vielä tarkempi lista biiseistä ja artisteista. Jos tarinat kappaleiden takana kiinnostaa, voit käydä lukemassa ne Solitin nettisivuilla täältä.

Muistan erittäin hyvin kun Soliti perustettiin. Se oli suurin piirtein samoihin aikoihin kun starttailimme omaa yhtiötämme. Solitin matkaa on ollut ilo seurata vierestä ja onneksi yhtiö porskuttaa edelleen pää pystyssä eteenpäin.

Nickin kanssa on aina ollut äärimmäisen mukavaa asioida niin blogin, kuin myös muiden asioiden tiimoilta. Toivon hänelle ja yhtiölle pitkää ikää.  Ainiin, ja mainittakoon vielä, että syksy tuo mukanaan 3 uutta Soliti-julkaisua. The New Tigersilta, Astrid Swanilta, sekä Delay Treesilta. Sinkkuja luvaksi kesälle. Aijaa!

Nosto: Facebookiton viikko, osa 1

Vietettyäni viikonlopun kuumeessa katsoen TED talkseja inspiroiduin miettimään mikä omassa elämässäni on hyvää ja mikä huonoa. Millaiset asiat vievät minua eteenpäin ja millaiset eivät.

Mietin myös järkeviä tapoja käyttää se pieni aika, mitä työnteon ulkopuolelle jää. Mietin mikä ruokkii luovuutta ja mikä tyrehdyttää sitä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että facebookin on pakko jäädä.

Joidenkin silmään tämä kaikki voi tuntua hieman oudolta. Saanen selittää, facebook ei ole kaikille addiktio. Minä, sen sijaan, taidan olla ongelmakäyttäjä, ehkä sieltä pahimmasta päästä. Ja vaikka tiedostankin, että facebook on vain yksi ongelma-alue elämässäni, se on ehkä dominoivin.

Muistatteko liverjournalin? Entä IRC-gallerian? Monella tapaa facebook on noiden välimuoto. Julkisen päiväkirjan ja kuvagallerian sekoitus. Paikka, jonne jaetaan elämän surut ja ilot, nolotkin asiat, ilman sensuuria.

Facebookista kokonaan poistuminen ei tuntunut järkevältä ratkaisulta. Päätin aloittaa facebookittomalla viikolla. Viikko on tarpeeksi lyhyt aika juosta häntä koipien välissä takaisin.  Se kuitenkin on myös samalla tarpeeksi pitkä aika kokea miltä tuntuu elämä oikeassa maailmassa. Elää sataprosenttisesti todellisuudessa, jopa ne tappavan tylsät hetket.

Koitan blogata päivittäin fiiliksiä tänne, lähinnä itseäni varten, mutta myös teitä varten, jotka olette kiinnostuneita millaisia fiiliksiä facebookittomuus voi herättää. Ainakin itselläni facebook on ollut olennainen osa arkea jo vuodesta 2007 lähtien, kuusi vuotta. Kuusi, anteeksi sanavalintani, vitun vuotta. En kuollaksenikaan muista millaista elämä oli ennen facebookia.

Olen nyt ollut vähän päälle vuorokauden ulkona ja fiilis on ollut kaikin puolin positiivinen. Poistin Facebook-sovellukset ja integraatiot kaikista laitteista, ja vaihdoin aloitussivua. Olen koittanut olla miettimättä facebookia ja välttää facebookissa oleskelevien ihmisten seuraa.

Tuntuu ihanalta vaihteeksi olla tietämättä mitä kavereiden elämissä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vielä ihanammalta, että kaverit eivät tiedä mitä minä teen. Ja nyt kun puhun kavereista, tarkoitan facebook-kavereita.

En tykkää yksityisviesteistä, varsinkaan kiireisistä sellaisista. Tuntuu perverssiltä, että nykyään jokaisen tulisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Oli kello mitä tahansa, oli päivä mikä tahansa, olitpa sitten ulkomailla, tai vaikka isoisäsi hautajaisissa.

Jo nyt, vuorokauden facebookittomuuden jälkeen huomaan, että oloni on melko paineeton. Tiedän, että kukaan ei tavoittele minua siellä, ilmoitin poissaolostani. Se tuntuu hyvältä. Varsinkin töissä on helpompaa kun voi oikeasti keskittyä työntekoon.

Jännänä sivuilmiönä olen huomannut vältteleväni tietoisesti myös netin muita ajantappoon suunniteltuja roskasivustoja, kuten vaikkapa kuvaton.com:ia, iltasanomat.fi:tä ja feissarimokia. En myöskään halua katsoa televisiosta turhanpäiväistä paskaa.

Kolikon kääntöpuolena olen huomannut pieniä vierotusoireen tapaisia juttuja. Ensinnäkin jatkuvasti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kun keksin mielestäni hyvän läpän ja kukaan ei ole vieressäni,  muistan sanonnan "facebook or didn't happen". Lisäksi joudun keräämään uutiset useammasta paikasta, uutisia kun ei enää toimiteta seinälleni. Mutta siinäpä ne pahimmat.

Lopetetan tämän postauksen musiikkilla, kuten toivottavasti myös viikon muinakin päivinä. Tarjoilen teille helsinkiläisen Black Lizardin sinkkubiisin Love Is A Lien. Sain Solitilta juuri heidän debyttialbuminsa postissa. Kiitos Nick, en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan sitä.

Bändin rumpali Onni oli muuten muutama päivä sitten Ylen A-Talkin työttömyyttä koskevan keskustelun insertissä "sosiaalipummin"-roolissa.  Jotenkin samaistuin jätkään ja samalla myös hänen bändiinsä.  Hyvä mies.

Biisi: Black Lizard - Dead Light

Ensinnäkin vau mikä promokuva. Aivan upeaa. No niin. Soliti tiedotti edellispäivänä ilouutisen uudesta artistikiinnityksestään. Bändi on minulle entuudestaan tuntematon Black Lizard, vuonna 2010 perustettu hypnoottista rockia ja psykedeliaa sekoittava kitarabändi. Oiva lisä Solitin kaiutettujen kitarabändien rintamaan.

Black Lizardin ensimmäinen sinkku Dead Light on hauska sekoitus 70-luvun psykedeliaa ja 90-luvun popkoukkuja, kuorrutettuna tämän päivän soundilla. Kappale on aika menevä omassa luontaantyöntävässä outoudessaan. Voisin kuvitella laittavani salaa Lepakkomiehessä ujosti jalkaa toisen eteen Dead Lightin tahdissa. 

Ensimmäisen EP:nsä viime kuussa julkaisseen bändin ympärillä tuntuu tapahtuvan mukavasti asioita. Sainaus Solitille nyt isoimpana asiana, mutta myös keikkojen suhteen. Kalenteriin on merkitty keikkoja aina Lontooseen asti.

Solitin bändit ovat tunnettuja pyrkimyksistään ulkomaille. Näkisin Black Lizardille suotuisat markkinat ainakin kitararockin luvatussa maassa, brittien saarilla. Nyt jäädään odottelemaan pitkäsoittoa ja ensi vuoden The Great Escapea ja Tallinn Music Weekia. Toivottavasti nähdään siellä! Laitetaan sitten kaikki ujosti jalalla koreasti.