#29 Halti

Mietin aika usein, että missä kaikki hämeenlinnalaiset bändit lymyilevät. Välillä Suisto-klubin nettisivujen kautta saattaa törmätä yhteen, tai kahteen. Harvemmin kuitenkaan edes paikallisen musiikkiklubin sivuilla törmää paikalliseen talenttiin. (tai sitten en osaa etsiä oikein)

Hämeenlinna on aika karu paikka. Siellä 2 vuotta enemmän, tai vähemmän asuneena voin vain todeta, että kyseessä on pikkukaupunki ison kaupungin vaatteissa. Elokuvateatterit ammottavat tyhjyyttään, kadut autioituvat kello 18 jälkeen. Viikonloppuna voi pitää itseään onnekkaana, jos löytää edes yhden kaupan, joka on auki kello 15 jälkeen. Ja se autokulttuuri. Voi pojat se autokulttuuri. "Lähetäänkö Pirkot rässimään?"

Hämeenlinna on kuitenkin kaunis kaupunki. Ja kauneus yhdistettynä keskustan aavemaiseen ankeuteen synnyttää hienoja asioita. Yhtenä esimerkkinä hämeenlinnalainen Halti. Noiseyhtye vahvalla post-rock-fiballa.

Toukokuussa debyyttialbuminsa MST julkaissut yhtye ei turhia aikaile. Bändi nimittäin julkaisi juuri äskettäin jo toisen albuminsa. Tällä kertaa digitaalisesti.  Poetry Part I / II / III nimeä kantava teos on yhdellä sanalla summattuna 'eeppinen'.

Halti on hieno yhtye ja ennen kaikkea todella mielenkiintoinen sellainen. Poetry on käytönnässä yksi todella pitkä kappale. Pystyn vain kuvittelemaan millainen horros yhtyeen keikoilla vallitsee. Bändin sanojen mukaisesta heidän tavoitteenaan on saada livenä ihmisille sellainen olotila, että yleisö on osallistunut johonkin. Ei niinkään, että he olisivat nähneet, tai kuulleet jotain.

Suomessa Haltin kaltainen yhtye on ehdottoman tervetullutta vaihtelua. Bändin keikalle olisi kivaa päästä. Haluaisin nähdä ne karhutuoppeihin nukahtaneet juopot ja musiikista humaltuneet vaihto-oppilaat.

Olen pitkän rakentelun ystävä ja uskon Haltin olevan isojen odotuksien arvoinen rakentelija. Halti on ainakin tästä  eteenpäin omalla mielenkiintoisten hämeenlinnalaisbändien listalla, siinä Delay Treesin vieressä. Jos satuitte kiinnostumaan Haltista, menkää ihmeessä tarkastamaan yhtyeen live IRL, tässäpä päivämäärät:

TO 18.10. Bar Loose, Hki (/w 23:23)
LA 20.10. Suisto-Klubi, Hmnlinna (/w Murmansk)

#28 Burning Hearts

Näin aikuisiällä on hyvin vaikeaa löytää uusia "suosikkibändejä". Iso osa bändeistä on "ihan ok", vähän pienempi osa "aika huonoja", pieni prosentti "hyviä" ja murto osa "suosikkibändejä". Nuorempana ei vaatinut paljoakaan rakastua uusiin bändeihin. Albumien täytebiisitkin oli skipattavissa. Ikään kuin niitä ei edes olisi ollut olemassa.

Nykyään romanssi saattaa loppua lyhyeen, vääränlaisen albumikansioinnin, bändikuvan, tai jopa julkaisijan perusteella. Hyvän ilmaisen musiikin ylitarjonnan aiheuttamaa nirsoilua. Tänä päivänä jokainen joutuu olemaan oman elämänsä musiikkikriitikko ja erottaa ilmaisen musiikin harmaasta massasta ne harvat helmet. Tämän sanottuani onkin iloni ilmoittaa, että olen tehnyt löydön. "Suosikkibändieni" pyhä lauma on saanut uuden jäsenen, turkulaisen Burning Heartsin.

Muistan kun Burning Hearts sainattiin Solinalle. Viidakkorumpu soi kovaa ja korkealta. Bändiä hypetettiin musalehdissä, arvosteluissa ja jopa facebookissani kavereideni toimesta. Bändi oli joka paikassa keikalla. Hype oli pelottavaa, luotaantyöntävää. Päätin boikotoida ihan periaatteesta. En kuunnellut edes bändin sinkkua.

Meni aika kauan ennen kuin sain kerättyä rohkeutta sinkkubiisi Burn Burn Burnin kuuntelemiseen. En suostunut aluksi hyväksymään kappaleen erinomaisuutta. Ajattelin, että kyseessä on vahinko-onnistuminen. Indieihme. Näitä on nähty jo monia, ei jää elämään.

Oikeastaan vasta tutustuessani Tammerfestin indieillan lineupiin kuuntelin debyyttialbumi Extinctionsin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan läpi. Biisit oli tanssittavia, kestoiltaan juuri sopivia. Niissä oli hyviä koukkuja ja suomalaisille epätyypillisiä sovitusratkaisuja. Soundit elivät mukavasti biisien välillä, samoin tunnelma ja Jessikan ääni. Taivaallinen. Ja siis keikkahan oli loistava.

Nyt 8 kuukautta Extinctionsin julkaisun jälkeen. Levy pyörii Spotifyissäni lähes päivittäin. Fyysinen versio odottaa minua eräässä levy-kaupassa, johon sen varta vasten tilasin. Extinctions  on yksi suosikkialbumeistani. On mielestäni järjen vastaista, että levyä ei löytynyt indie musiikkiin erikoistuneen tamperelaisen levykaupan hyllyltä.

Alla bändin Modern Times-sinkku, joka on mulle ehkä se vuoden 2012 kotimainen biisi. Nauttikaa! (tai niinkuin Burning Hearts sanoisi Njuta!)

Posti: York, Lack Of Quest & Marian Jamit

Ring ring. Ai mitä mitä? Onko se postimies, vai nainen. Ei sul mittää demoi ois? "Sori,  nykyään ei saa enää käyttää sanaa demo. Se on alentavaa. Kaikki on nykyään singlejä, tai EP:itä. Näin se vaan on."

Oliko näissäkään alkusanoissa taas mitään järkeä. Nämä Posti-postaukset ovat aina vähän tällaisia. Olen pahoillani siitä. Mailiin on vaan kertynyt niin paljon makeita juttua, että pakkohan niitä on välillä purkaa. Ja eikun asiaan.

York

Turkulainen musiikkituottaja Nawras Odda lähetti minulle pari viikkoa sitten uuden York-projektinsa ensimmäisen EPn. York on sekoitus perinteikkäämpää indie rockia, dream popia pienellä mausteella kokeilevia biittejä. Mieleeni tulee Radioheadin Thom Yorken lisäksi Sigur Rósin Jónsin  soolotuotanto.  Lopputulos on todella miellyttävää kuunneltavaa.

York pursuaa potentiaalia ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tälle kahden biisin "EP:lle". (toim. huom. Extended Play) Toivoisin Nawras Oddan hiovan pohjia, ja ennen kaikkea lauluja vielä hieman tuotetumman kuuloisiksi. Lisäksi, kannessa kauniiden risujen päällä möllöttävä audiospektrumi herättää hämmennystä. Muutoin tämä maxisingle on pelkkää positiivista fiilistä. Hyvä Turku!

Lack Of Quest

Helsinkiläinen Lack Of Quest lähestyi minua upouudella Hunger-EP:llään. Bändi kuvailee itseään seuraavin sanoin "Lack of Quest tuo takaisin sen, mistä inspiroivassa popissa todella on kyse; tarttuvasta rytmistä, uniikista soundista, rohkeudesta ja läsnäolosta!" Allekirjoitan allekirjoitan.

Piristävintä Lack Of Questissa on rytmisoitinten fiksu käyttö. Bändin EP:llä on hullun hyvä groove. Soundit ovat napissa, biiseissä on paljon koukkuja. En kuitenkaan täysin ostaisi Lack Of Questia tällaisenaan. Hunger-EP:n biiseistä tulee liikaa mieleen rock-bändin akustiset versioinnit sähköisistä isosiskoistaan.  Katsokaa Incubusin acoustic session youtubesta niin ymmärrätte.

Marian Jamit

Mietitte varmaan, että mikä ihmeen Marian Jamit. Bändillä on Facebookissa vain 33 tykkääjää, on siis selvää, että kukaan ei vielä tiedä. Antakaapa kun esittelen: "Marian Jamit on tuulahdus raikasta rytmimusiikkia, kainoistelevan keimailevaa laulua, vivahteikkaita lyriikoita ja tunnelmia hurmaavan huumaavasta polttavaan epäilykseen saakka."

Marian lisäksi bändissä on tuottaja, taitelijanimeä Assica Jelba käyttävä mysteerimies, tai nainen. Ja jos jostain diggailen reggae-tyypeissä, niin artistinimistä. Aivan mahtavaa. Bändin soundcloudista löytyy epämäärinen läjä biisejä, joista toiset ovat englanniksi, toiset suomeksi. Keskityn nyt kuitenkin ainoastaan ao videobiisiin Sellaisia hetkiä kuin nyt.

Biisissä on halvan vinyylisoittimen värittämä soundi. Pohjat kuulostavat Jamaikalla 40-50-luvun taitteessa ensimmäisillä samplereilla (joita ei siihen aikaa ollut olemassa) yhteenlyödyiltä. Tavallaan todella innostavilta ja tuoreilta. Marian soundi on aivan valloittavan ihana. Neiti tuo mieleen välillä Coco Rosien, välillä Reginan.

Bändi ilmoittaa mailissaan julkaisevansa pian pitkäsoiton. Neuvoisin kuitenkin odottamaan. Pohjatyö on selkeästi tekemättä ja debyyttialbumin voi julkaista ainoastaan kerran. Parempi siis julkaista kunnolla, muuten levy menee kaikilta ohi.

Tämä juttu kuulostaa ainakin allekirjoittaneen korviin sen verta spesiaalilta, että en pelkäisi ennustaa isoja asioita tälle porukalle. Kuunnelkaa biisi, rakastukaa, käykää tykkäämässä bändistä Facebookissa. Tehdään Marian Jameista iso juttu yhdessä.

Levy: Delay Trees - Doze

Olen ollut taas onnekas. Sain nimittäin Solitin tuoreen sainaus Delay Treesin levyn jokin aika sitten hyppysiini. Tasaisessa kuuntelussa viihtynyt albumi otti aikansa. Hitaasti syttyvä Doze ei ole bändin kuulijaystävällisin levy. Mielestäni se kuitenkin on yhtyeen tähän mennessä paras levy.

Ennakkotilattavissa jo nyt, mutta 19.10. julkaistavalla Dozella liikutaan tuttuun  tapaan unenomaisissa tunnelmissa. Levy syttyy hitaasti, mutta muutaman biisin jälkeen palaa melko nopeallakin liekillä. Nopeammista poljennoista syntyy mielleyhtymiä mm. Solitille levyttävään The New Tigersiin. Joidenkin kappaleiden maltillinen melodian rakennus tuo mieleeni Magenta Skycoden. Ja nimenomaan yhtyeen debyytin IIIII.

Doze on yksi niistä levyistä, jotka pistävät miettimään "miten niillä on ollut aikaa" ja "kuka tekee näin huoliteltuja albumeita tänä päivänä". Aina hienosta kansitaiteesta Julius Maurasen huimaan tuotantoon. Upeaa upeaa upeaa.

Levy on nätti kokonaisuus. Singlelohkaisu HML esittelee yhtyeen menevämpää puolta siinä missä Glacierin kaltaiset himmailut tuovat kuulijan takaisin maan pinnalle. Levyn hienoimmat hetket löytyvät kahdeksan ja puolen minuutin Pausesta, joka kasvatuksillaan ja loppujunnauksillaan on aivan omaa luokkaansa.

Suosittelen uutta Delay Trees-albumia kaikille Soliti-bändien ystäville, mutta myös niille, jotka vierastavat yhtiön aikaisempia julkaisuja. Doze on mielestäni Solitin tähän mennessä kovin julkaisu ja vie yhtiön bändipalettia taas vähän pidemmälle.

Lavalla: MOP 2012 - Lauantai

(c) Sakari Karipuro

Kahden päivän festareilla notkumisen jälkeen lauantai alkoi pienissä keräilyn merkeissä. Tiiu Helinä olikin täydellinen yhtye starttaamaan huonovointisen ihmisen päivä. Rauhallista, älykästä, joskin opistomaista, mutta keksiliästä. Tunnelma oli kuin kirkossa, harrasta. Olisin toivonut miksaajalta enemmän äänenpainetta. Nyt musiikki jäi yleisön puheen alle ja lopputulos oli hieman vaivaannuttava. Keikka oli hyvä, paikoitellen hieman unettava. Muutama menevämpi biisi dreampopin keskellä olisi ollut älyttömän hyvä veto. Visuaaleista ison iso plussa. Tsekkaa bändin musaa täällä.

(c) Sakari Karipuro

Eva & Manun aloittaessa Telakka alkoi olla jo täynnä. Duo veti todella hyvän keikan. He vaikuttivat hyviltä tyypeiltä. Jotain jäi kuitenkin uupumaan. Vaarantuntu loisti poissaolollaan. En ole koskaan ollut varman päälle pelaamisen ystävä, niin kuin ehkä tässä blogissakin on käynyt ilmi. Kaunista musiikkia joka tapauksessa. Keikan päräyttävin hetki oli Evan suulla soitettu trumpettisoolo. Voit tutustua yhtyeeseen täällä.

(c) Sakari Karipuro

Pankin räjäyttivät kuitenkin oululaiset. Kyseinen keikka oli bändin ensimmäinen Tampereen keikka ja kyllä huomasi, että bändiä oltiin jo odotettu. Satellite Stories kiitti ja järjesti jengille kunnon bileet. Täyteen ammuttu Telakka tanssi bändin mukana kaikki debyyttialbumin biisit + uuden kappaleen Scandinavian Girls. Tunnelma toimi ja uskoisin, että kaikilla oli mukavaa. Keikan hyvyyden lisäksi uskoisin todistaneeni jonkin sortin ikonisen hetken. Minulla nimittäin on nyt kännykässäni kuva Soundin toimittajan niskasta ja Satellite Storiesin laulajasta. True story.

(c) Sakari Karipuro

Ohjelman puolesta pienoiseksi pettymykseksi perjantaina jäänyt Klubi pystyi tarjoamaan lauantaina juhlijoilleen parempaa karkkia. Kansa kiitti ja Klubi myytiin loppuun suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Zebra And Snake aloitti. Keikka oli upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Bändi on tällä hetkellä yksi suomalaisen indiekentän suurimmista vientitoivoista. Sydämeni täytti tietynlainen ylpeys keikkaa seuratessani. Bändi veti täysillä, niinkuin aina. Ja upealtahan se kuulosti, niinkuin aina.

(c) Sakari Karipuro

Katsoimme neljän biisin verran Karri Koiraa. Hauska keikka. Biisit olivat vähän niin ja näin.  Epävireistä laulua ja huonoja vitsejä. Silti aivan loistava meininki! Räppärit vaan osavat vetää todella hyvin livenä. Oli kuitenkin aika nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Kolmen päivän bileputki ja aamuvuorot töissä ovat kuolettava yhdistelmä.  Harmi etten nähnyt kahta lauantaina esiintynyttä ulkkaria. Toisaalta, lauantai oli minulle niin hyvä päivä, että se olisi saattanut mennä pipariksi Klubilla väkisin kärvisteltynä. Hyvä näin.

Päätin samalla jättää sunnuntaisen Telakan välistä. Uupumus oli liikaa. Oli aika hyvästellä Monsters Of Pop taas yhdeksi vuodeksi ja kääntää katse tuleviin tapahtumiin. Tasapuolisen suuri kiitos MOPin järjestäjille ja upeille bändeille. Nautin suunnattomasti. MOP on tamperelaisille rakas ja tärkeä tapahtuma. Jos itselläni riittäisi rahkeet yrittäisin järjestää jotain samantapaista.

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

Lavalla: MOP 2012 - Perjantai

(c) Sakari Karipuro

Pimeys. Tsekkaa tämä bändi. Tee se nyt, tsekkaa heidät täältä. Vaikka bändi kuulostaa levyltä vähän kesyltä, yhtyeen live oli ehdottomasti MOPin parhautta. Normaalisti en kannusta yhtyeitä roudaamaan omia äänimiehiä mukanaan. Mielestä lähes aina "oman jätkän" soundi häviää talon miksaajalle. Poikkeuksia kuitenkin on ja Pimeydelle oma miksaaja oli selvä erävoitto. Soundien lisäksi diggailin todella paljon Pimeyden biiseistä. Keikan kruunasi hauskat välispiikit. Kahden nokkamiehen sudenpentumainen veljeily oli valloittavaa. Ainiin, ja ei saa unohtaa, torvisektiosta todella isoa plussaa.

(c) Sakari Karipuro

Pimeyden jälkeen lavan otti kuuden vuoden tauolta palannut Kevin. Kevinin musiikki oli aikamoista genreblenderiä. Isoja soundeja stadioneilta brittirockiin, kuorrutettuna progella. Lähimpinä vertailukohtina mieleen tuli Bruce Springsteen, Porcupine Tree ja U2. Oikeasti. Voiko bändi kuulostaa kaikilta näiltä. Okei, U2 mielleyhtymä saattoi tulla basistin Edgemäisestä lookista. Bändin keikka oli todella grandiose. Biisit olivat monipuolisia ja hyvin sovitettu. Tarttumapinta oli kuitenkin ainakin näin ensimmäisen kosketuksen tiimoilta vähän kateissa. Jos olisin hanhi, bändin musiikki oli vettä selkääni. Jos haluat tehdä hanhitestin, kuuntele yhtyeen musiikkia täältä.

(c) Sakari Karipuro

Illan kolmantena esiintyjänä piti alunperin olla Big Wave Riders, tai no alkujaan Klubilla soittaneen Holy Esquen piti olla Telakalla ja... Oli miten oli, mukava yllätys, slotti lopulta meni I Was A Teenage Satan Worshipperille. Olen aina diggaillut bändistä, mutta viime livestä oli päässyt vierähtämään useampi vuosi. Bändin lähes koko setti oli uuden levyn biisejä. Todella jees. Ai miksi? No koska uuden levyn biisit ovat ihan hiton pommeja. Kuuntele itse. Jos IWATSWia ei uuden levyn tiimoilta nouse suomalaiseen indiekermaan syön hattuni. Ja hitto, olen kuitenkin taas väärässä. Kansa tietää parhaiten. Ja kansahan ei tunnetusti tiedä mistään mitään.

(c) Sakari Karipuro

Klubille saapuessani yllätyin kuinka vähän porukkaa oli ehtinyt paikalle. Okei, kello oli vasta vähän yli kymmenen. Tanskalainen Thulebasen aloitti puoli yhdeltätoista. Bändi oli mielenkiintoinen näky lavalla. Liian isot ysärifarkut, henkselit, lenkkarit, lippikset. Bändin jäsenet eivät tuntuneet osaavan sanaakaan englantia. Bändissä oli kaksi kitaristia ja rumpali. Molemmat kitaristit lauloivat, kielestä en ole varma. Koitan edelleen sulatella näkemääni. Nimeäisi Thulebasenin Tanskan The Black Keysiksi. En vaan ole varma kumpaa tämä vertaus loukkaa. Aika moni tuntui kuitenkin diggailevan ja sehän on tärkeintä.

(c) Sakari Karipuro

Thulebasenin jälkeen lavalle nousi Holy Esque, ensimmäisen EP:nsä vasta huhtikuussa julkaissut tuoreen tuore kuumis Skotlannista. Bändin solistilla on ehkä komein raspivibrato vähään aikaan. Yhtyeen musiikki oli melko tasapaksua särövallitykittelyä. Yllätysmomentti oli ekan biisin jälkeen poissa. Loppukeikka menikin enemmän, tai vähemmän French Filmsiä odotellessa.

(c) Sakari Karipuro

Yleisömäärä oli vaivihkaan tuplaantunut. Ei ollut kenellekään epäselvää mitä bändiä ihmiset olivat tulleet katsomaan. Tällä kertaa French Films oli todella hyvä.  Suomesta on vaikea löytää rokkistarban oloisia muusikoita näinä päivinä. Kaikki ovat niin nöyrää poikaa. French Films on jotain muuta. Bändi näyttää lavalla todella hyvältä, soitto kulkee ja biisit eivät kestä liian pitkään. Kaiken sen surfin ja punkin alta löytyy loppujen lopuksi puhdasverisiä menojyriä. Hyvä keikka. Hyvä ilta.

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.

Lavalla: MOP 2012 - Torstai

Oma Monsters Of Popini meinasi alkaa huonosti. Olin ehtinyt kirota koko päivän tapahtuman aikaista alkamisaikaa. Pääsin töistä viideltä, paukkasin kotiin syömään, kävin suihkussa, aika alkoi loppumaan. Hyväksyin jo, että Talmud Beach jää näkemättä. Poljin hiki hatussa Telakalle, klo 18.49, vielä ehtii automaatille. Vähän yli seitsemän Telakalla. Talmud Beachin viimeiset soinnut, kuulostaapa hyvältä. Nyt se loppui. Miksi kukaan ei taputa? Kysyin lipunmyyjältä. Bändihän vasta soundcheckkaa. Häh? Olet katsonut aikataulut väärin. Tilaan oluen ja istun alas.

(c) Sakari Karipuro

Talmud Beach oli minulle uusi tuttavuus. Olin perehtynyt yhtyeeseen sen verran, että tiesin bändin juuri julkaistun debyyttialbumin saaneen hyviä arvioita. Bändin habitus oli mielenkiintoinen. Kielisoittajat muistuttivat rekkansa myyneitä elämäntapamuusikoita. Rumpalilla oli Toto65-ravilippalakki. Täydellistä. Humanistiseksi ZZ Topiksi luonnehdittu orkesteri soitti herkän miehen bluesia. Bändi ei koittanut kukkoilla, tarjosivat vaan hyvää jamittelua. Hobo don't mind a little rain taitaa olla yksi tämän vuoden suosikkikappaleistani. Nerokasta ja vaatimatonta. Taitavia soittajia, hyviä biisejä, ennen kaikkea mukavia hetkiä.

(c) Sakari Karipuro

Talmbud Beachin jälkeen siirryttiin Telakan yläkertaan, jossa en ollut koskaan käynyt. Normaalisti teatterikäytössä oleva yläkerta oli keikkapaikkana jännittävä. Pieni kökkö PA,vaatimattomat puitteet. Ihmiset istuivat lattioilla, jotkut joivat viiniä ruokailuun tarkoitetuissa komeissa puupöydissä. Kynttilät oli sytytetty. The Hearing  keikalla oli hyvä meininki. Keikka toisti suurinpiirtein samaa kaavaa kuin Siirtolan GAEA-illassa. Ringan sooloprojekti on älyttömän siisti. Toivon todella kovasti, että hän harjoittelisi setin vielä niin nappiin, että virheitä ei pääsisi tapahtumaan. Tällä kertaa yksi biisi jäi puoliksi soittamatta, pari aloitettiin alusta ja muutamassa efektit menivät hieman sekaisin. Tästä huolimatta keikka oli upea ja Ringa lunasti ainakin omat odotukseni MOPissa. Tsekatkaa The Hearingin liveä täältä.

(c) Sakari Karipuro

Avasaxa oli torstain ainoa visuaaleja hyödyntävä yhtye. Keikalla nähtiin MOPin ensimmäiset tanssiaskeleet. Tanssit tarjosi ranskalainen vaihto-oppilas. Ei mennyt kauankaan kun suomalaisetkin möllykät kömpivät varjoista esiin. Telakan PA ei tuntunut antavan tarpeeksi ulos Avasaxan tarpeisiin. Soundi jäi mielestäni hieman lässyksi. Keikka ei lähtenyt kunnolla missään vaiheessa. Fakta kun on, että kun pistetään jytät päälle, niin sen masterin täytyy lyödä punaista eikä oranssihtavan keltaista. Onneksi visuaalit toimivat hienosti. Avasaxan Post-floor-musiikkia voit kuunnella täältä.

(c) Sakari Karipuro

Avasaxan bileiden jälkeen yläkerrassa aloitti Barry Andrewsin Disko. Bloggasin Barrysta heinäkuussa ja odotukseni keikan osalta olivat aika korkealla. Keikka oli hyvä ja kaikki meni tavallaan niinkuin pitikin. Seilasin pääni sisällä todella oudoissa hetkissä. Olin Tokion laitaseuduilla karaokeravintolassa. Siellä laulettiin todella outoja Suomi-iskelmiä. Sitten  lapsenomaisissa pahoissa unissa. Jostain syystä Fonalin bändien keikoista saa aina jänniä fiiliksiä. Tässä vaiheessa myös viini alkoi nousemaan päähän.

(c) Sakari Karipuro

The New Tigers oli monelle varmasti illan odotetuin esiintyjä ja kieltämättä Barryn Andrewsin Diskon jälkeen bändin pop-tuulet olivatkin tervetulleita. Muistissani oli edelleen tuoreeltaan viime vuoden Lost In Music-keikka. Bändi soitti jo silloin hyvin, mutta mielestäni soitantaan oli tullut vielä lisää varmuutta. Hyviä biisejä. Omaan makuuni tulkinta edelleen hieman juustoista. 

P.s. Kaikki kuvat MOPista löydät Sakari Karipuron Flickrista.