Nosto: MOP 2012 - esilämpö

Hei möllykät. Viikon hiljaiselon jälkeen tuntuu älyttömän hyvältä kirjoittaa. On kiva nähdä kuinka moni tsekkaa mun blogia päivittäin. Mulla on ollut vähän kiireitä leibelini (kutsutaan sitä vaikka Kissa Recordsiksi) julkaisujen kanssa ja en ole siitä syystä ehtinyt kirjoittaa. Haluaisin kuitenkin uskoa, että tilanne taas pian rauhoittuu ja pystyn palaamaan normaaliin kirjoitustahtiini.

Kiitos kaikille teille, jotka olette lähettäneet mulle levyjä ja maileja. Käyn ne kaikki kyllä läpi ajan kanssa ja kirjoitan parhaista jutuista.

Sitä ennen mulla on hieman spesiaalimpia juttuja teille. Olin nimittäin niin rontti, että pyysin akkreditoinnin MOPiin. Lupasin olla sanojeni mittainen mies, katsoa kaikki keikat ja postata jokaisesta bändistä. Tässä sitä nyt sitten ollaan, joten let's go. Huomenna luvassa bloggaukset kahdesta ensimmäisestä päivästä.

Biisi: Consciousness Removal Project - Mercurial

Vihdoin minulla oli mahdollisuus kirjoittaa Consciousness Removal Projectista. Tuttavallisemmin CRP:nä tunnettu nimihirviö nimittäin julkaisi jokin aika sitten tulevalta pitkäsoitoltaan ensimmäisen singlen. Singlen nimi on Mercurial ja jatkaa suurin piirtein siitä mihin edellisellä The Last Season-levyllä jäätiin.

Mercurial on maalaileva. Kappale syttyy hitaasti ja CRP:lle tuttuun tapaan rakentuu aaltoillen. Varsinaisen kliimaksi saavutetaan vasta loppupuolella, kun kappale pyyhkäisee kuulijan yli black metalmaisilla syntikkamatoillaan. Mercurial ei kuitenkaan sorru mauttomuuteen. Kappale on kaunis ja maltillinen. Uhkaava ja jylhä.

Antti Loposen luotsaaman Consciousness Removal Projectin kolmas albumi Tacit julkaistaan vuodenvaihteessa. Bandcampista Mercurialin lataajalle on tarjolla 1 dollarin hintaan lisäraita Green Rainshower, joka on albumilta poisjäänyt B-puoli, täysi collectors item. CRP on nähtävissä livenä tänään Postfest-tapahtumassa Tampereen YO-talolla, sekä lauantaina Porin Baarikaapissa.  Mene, mene, mene!

Levy: Idiomatic - New Terrain

Pahoittelen huonolaatuista kansikuvaa. En yksinkertaisesti löytänyt internetin syövereistä kuvaa parempilaatuisena. Sen verran mainittakoon, että albumin kannessa todella on alaston mies ja kyllä, dikki esillä mites muutenkaan. Aikamoinen startti.

Tamperelaisen, tässäkin blogissa lusikoidun Idiomaticin levy saapui minulle noin viikko sitten. Olen kuunnellut sitä lähes päivittäin siitä asti. Olen koittanut kuunnella analyyttisesti ja ihan vaan musadiggarin näkökulmasta. Päätin lopulta arvostella levyn.

Muutama sananen Idiomaticista alkuun. Kun tutustuin Idiomaticiin, muistan ensimmäisenä ihastuneeni loistaviin, mutta ei ilmeisiin pop-koukkuihin. Bändin soundi oli omaperäinen ja kappaleet divari-indietä huomattavasti oivaltavampia ja jollain tapaa vaikeammin lähestyttäviä.

Kun Idiomatic julkaisi ensimmäinen singlen You Are Not The Sun ajattelin, että bändi on vihdoin löytänyt tilaa lisätarttumapinnalle vaikeassa maalailuindiessään. Lost Togetherin kohdalla olin jo hämilläni kuinka menevän ja kuulijaystävällisen biisin bändi oli saanut aikaiseksi.

New Terrain kuitenkin on Idiomaticia perinteisemmässä asussa. Se on ensitahdeista asti eeppisen iso, monipuolinen ja vaikeasti lähestyttävä. Välillä se ihastuttaa kauniilla melodioillaan, loistavilla sovituksillaan ja tunnelmallaan. Välillä se turhauttaa liian pienellä tarttumapinnallaan ja etäisyydellään.

New Terrain on hyvin tuotettu levy. Albumin tuotannosta vastaa Ercola (mm. Uusi Fantasia).  Tuotanto on lähes maailmanluokkaa. Oikeastaan ainoa asia mikä häiritsee, on biisien välissä elävät rumpusoundit. Parhaimmillaan jippo tuo eloa, mutta pahimmillaan kokoelmalevyn fiilistä. Varsinkin kun kyse on näin eeppisestä popista. Olisi kuulijalle helpompaa, jos turvaa voisi hakea edes yhtenevistä soundeista.

Musiikillisesti ja tuotannollisesti New Terrain muistuttaa hyvin paljon Radioheadin OK Computeria ja ehkä siinä samassa myös Radioheadilta paljon lainannutta Coldplaytä. Popimmista biiseistä tulee mielleyhtymiä Snow Patroliin ja rockeimmissa biiseissä voi kuulla jopa Musemaisia piirteitä.

Idiomatic ei ole vielä valmis bändi, debyytti etsii selvästi lopullista suuntaansa. Idiomatic kuitenkin on hyvin ennakkoluuloton ja rohkea bändi. Vaatii aika paljon munaa yhtyeeltä kuin yhtyeeltä lähteä jahtaamaan brittirockin isoimpien nimien kokoista levyä. Ja lopputulos ei jää edes hirveän kauas tavoitteesta.

Uskon, että New Terrain vie bändin pitkälle, toivottavasti myös ulkomaille. Lopullinen pankin räjäyttäminen tapahtuu kuitenkin vasta kakkosalbumilla.

#27 Mr. Peter Hayden

Tiedättekö mistä tietää, että syksy on tullut? No, ensinnäkin siitä, että televisiosta tulee hirveällä syötöllä leffoja ja sarjoja. Ei pysty mitenkään katsomaan kaikkia, jos haluaa elää välissä. Onneksi digiboksiin mahtuu lähes lopputtomasti kamaa. Sitä voi sitten joskus tammikuun heikkoina hetkinä käydä läpi.

Toinen varma syksyn merkki on uudet albumit. Syksyllä on tulossa, ja on jo tullut pihalle älyttömästi hyviä levyjä. Olo on kuin pikkuisella lapsella karkkikaupassa.  Tänäänkin postiluukusta tuli sisään 3 toinen toistaan parempaa levyä. Osa ostettuja, osa blogille, osa leibelille. Ja sitten vielä sähköpostiin tulleet ladattavat levyt, suuri kiitos myös niistä. Myönnän edelleen rakastavani CD-formaattia. Omistan kaksi vinyyliä, joista toinen on varastossa ja toinen odottaa seinälle ripustamista. Epäpyhää, tiedän. Syntistä.

Tänään esittelen teille doomia soittavan pohjois-satakuntalaisen (onko sellainen alue olemassa) yhtye Mr. Peter Haydenin. Toisen pitkäsoittonsa toukokuussa julkaissut yhtye ei ollut itselleni täysin uusi tuttavuus. Olin nimittäin bändin keikalla rytmiksellä musiikkiseminaari MARSissa. 

Bändi oli muistaakseni melko timmi livenä. Välillä omaan makuuni liiankin hidas ja löysä. Olisin kaivannut vähän sykettä. Tiedän, että se ei ole genren rajoissa, mutta ketä kiinnostaa rajat. Keikan jälkeen oli todella möykytetty olo. Ihan kuin joku olisi muiluttanut allekirjoittaneen säkillä perunoita. Vieressäni keikasta nauttinut kaverini tokaisi hyvin keikan jälkeen: "Jumalauta!"

Bändi ei haaskaa aikaa vokaaleille. Täysin instrumentaalisella pohjalla jumittamista parhaimmillaan. Yhteen riffiin saatetaan käyttää 3 minuuttia. Jos riffistä ei ole tarpeen siirtyä voidaan hommaa maistella jopa yli 10 minuuttia. Tänä aikana elementit tottakai liikkuvat, kappaleet kasvavat ja asiat sulautuvat yhteen. 

Kun laitoin Mr. Peter Haydenin albumin soimaan Bandcampista luulin kuunnelleeni biisiä nimeltä Born A Trip. 40 minuutin kuuntelemisen jälkeen tajusin, että Born A Trip ei ollutkaan elämäni pisin biisi, vaan albumi. Olin vaipunut horrokseen. Ajattomaan tilaan, josta ei ollut kiire pois.   

Mr. Peter Hayden ei ehkä ole se ensimmäinen bändi, jonka albumin haluaa laittaa soimaan kesäisenä syyspäivänä. Jos kuitenkin on sitä ihmistyyppiä, joka haluaa sukeltaa vyöryävään särövaltamereen pääedellä Mr. Peter Hayden tarjoaa siihen mahdollisuuden. Uudella albumillaan yhtye tarjoaa kuulijalle 68 minuutin matkan paikkaan, jonne kuulija ei välttämättä ole tervetullut. Paikkaan, jonne kuulija ei välttämättä halua mennä. Mutta paikkaan, jossa  kuulija ei varmasti koskaan ole ollut.

Levy: Satellite Stories - Phrases To Brake The Ice

Voi pojat, kuinka mukava yllätys. Tänään kun saavuin kotiin töistä, eteisessä odotti ruskea käsin kirjattu kirjekuori. Kirjekuoressa sisällä saatekirje ja poikamaisesti tussattu pahvisleeve. Sleeven sisällä upouusi Satellite Storiesin Phrases To Break The Ice.

Laitoin levyn heti soittimeen pyörimään missiona arvostella ja analysoida. Koska Big Wave Riders-arvioni venyi melkein julkaisupäivään asti, päätin tällä kertaa olla nopeampi. Olen kuunnellut levyä nyt päivän. Sen pohjalta tein seuraavat huomiot:

Yksi, soundit on tikissä. Comforting Soundin Heikki Marttila on tehnyt hyvää työtä. Levy kuulostaa tuoreelta ja hiotulta. Sitä ei kuitenkaan ole pilattu ylituotannolla. Tällä levyllä bändi kuulostaa bändiltä.

Kaksi, levy on napissa. Kokonaisuus pysyy kasassa, biisit potkivat ja levyllä ei ole suvantoja. Muistatteko SUM 41n All Killer, No Filler-albumin. No, tää on vähän niinku se, paitsi että SUM 41 levy oli täyttä paskaa ja 10 biisin mittaiselle satelliittialbumille ei oikeasti ole mahtunut filleriä.

Kun kuulin Satellite Storiesia ensimmäisen kerran keväällä 2011, ajattelin: hyvä bändi, mutta tämä juttu ei ikinä kanna levyllistä. Nyt yhden levyn rikkaampana voin vain todeta, että hitto vieköön kun kantoikin.

Voin siis vihdoin nostaa käteni täysin pystyyn ja olla iloisesti väärässä. Satellite Stories ei enää ole suomalainen bändi, joka vähän kuulostaa Two Door Cinema Clubilta. Phrases To Break The Ice on paljon enemmän. Se on suomalaisen tanssittavan indierockin taidonnäyte, jolla on vahva oma ääni.

Biisi: Disco Ensemble - Second Soul

Outoa, että tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan Disco Ensemblestä. (lukuunottamatta Fullsteam-hekumointiani) DE nimittäin on yksi suosikkibändeistäni, tai siis ainakin oli. Aiemmista albumeista poiketen The Island Of Disco Ensemble oli minulle jokseenkin yhdentekevä, vaikkakin soundeiltaan ehkä DE:n paras levy.

Lasse Kurki oli mielenkiintoinen valinta tuottajana. Voisi sanoa, että kyseinen levy on monellakin tapaa juurikin Lasse Kurkin kuuloinen: villapaidakas, hienostunut, vivahteikas, mutta ei kauhean rock 'n roll.

Second Soul jatkaa siitä mihin edellisellä albumilla jäätiin. Pettymys oli melkoinen, sillä odotin bändin uuden linjan olevan enemmän Your Shadown kaltainen. Siinä missä Your Shadow on odottava ja kasvava, aikuinen kappale, Second Soul suorastaa aliarvio kuulijansa hittihakuisuudellaan.

Odotan sekavin tuntein Disco Ensemblen tulevaa Warriors-albumia. Omalla kohdallani kyseessä on make it or brake it-albumi. Viime vuoden pakkahuoneen keikalla uudet biisit jäivät aika pahasti vanhojen jalkoihin, mutta olikohan kyseessä vain biisien tuoreus. Ainakin Jussi Mäntysaaren twitterin mukaan uusi levy on timanttinen.

Toivon, että Disco Enseble lyö luun kurkkuuni ja tarjoilee albumillisen nokkelaa rock 'n rollia, jos ei punk-hengessä, niin edes jossain hengessä. Aikuisempi soundi on minusta hyvä asia niin kauan, kuin sanan aikuinen alle ei piiloteta adjektiivejä kuten tylsä, mielikuvitukseton, harmaa, tai sieluton.

Aikuinen voi olla kahdella tapaa, joko Tuomari Nurmiosti, tai U2sti.

Levy: Betrayal At Bespin - Rains

Tällä kertaa en aio säästää teitä hehkutukselta. Normaalisti en suitsuta blogissani mitään varauksetta, mutta satakuntalaisen, tässäkin blogissa kertaalleen esiin nostetun Betrayal At Bespinin toinen albumi ei ylisanoiltani säästy.

Yhtye käänsi pahaa aavistamattoman bloggaajan selälleen kuin liemikilpikonnan ilmoittaessaan facebook-sivullaan, että uusi albumi Rains on tänään laitettu ilmaisjakoon sekä Bandcampiin, että Spotifyn. Levyn ennakkotilaus on avattu levy-yhtiö Avengerin sivuille ja levyn saa postin kautta kahden viikon päästä.

Rains on jo ensimmäisen kuuntelukerran perusteella yksi tulevista suosikkialbumeistani. Siinä missä Diary Of A Dead Man Walking on hyvä, Rains  on niin hyvä, että se vie pohjan kaikelta mitä yhtye on aiemmin tehnyt. Levy nostaa Betrayal At Bespinin aidosti mielestäni yhdeksi Suomen parhaista bändeistä ja tavallaan yhtyettä kuunnellessani minut valtaa outo ylpeys siitä, että he ovat suomalaisia ja ennen kaikkea siitä, että he eivät itse edes tajua kuinka älyttömän hyvää musiikkia he tekevät. Satakuntalainen mentaliteetti kun ei anna raukoille edes mahdollisuutta.

Kuten jo postauksen alussa totesin. Tässä tilanteessa ei varauksettomalta suitsutukselta voi välttyä. Pahoittelen sitä. Jätän teidät nyt kuuntelemaan Rainsia ja toivon, että vaikka levy onkin ilmaiseksi jaossa jokainen tilaa myös fyysisen kappaleen täältä.

P.S. ..ja ei, Betrayal At Bespin ei ole oman levy-yhtiöni bändi, vaikka ottaisinkin bändin talliini ihan minä päivänä tahansa ja kyllä, saksofoni on ihan älyttömän seksikäs soitin.