Nosto: Sydäm(m)ellinen PMMP

Olen täpinöissäni. Olen urbaamisen bloggaamisen supersankari. Postaan mistä tahansa. Rannalta, tai vaikkapa Tammerfesteiltä, kaljaa juovien juoppojen keskeltä.  Tämänpäiväinen postaukseni liittyy löyhästi Tammerfestiin. Olin nimittäin aikeissa kirjoittaa keikka-arvion PMMPn Tammerfestin Pakkahuoneen keikasta. Epäonnekseni (toisen onni on toisen epäonni) liput olivat päässeet loppumaan. Se ei haittaa. Olin niin PA, että minulla ei olisi ollut varaa edes olueen. 

PMMP ansaitsee paikkansa blogissani muutenkin. Kyseessä ei ehkä ole tuntematon bändi. PMMP on aina ollut menestynyt, rusketusraidoista asti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä ole yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä. PMMP nimittäin on ihan hitosti kovempi kuin moni hypettämistäni villapaita-/surffitukkabändeistä. Tämän sanottuani haluaisin lisätä vielä Tammerfestin hengessä, oletteko koskaan nähneet Stam1naa livenä? Huhuh. Menkää ihmeessä.

Miksi juuri PMMP? Miten kaikista TV-formaatti-virityksistä ei tullut yhtä menestyneitä kuin PMMP:stä. No. Toisin kuin esimerkiksi Jenni Vartiaisen pinnalle pompauttanut Risto Asikaisen musiikkioksennus Gimmel, PMMPtä ei perustettu televisiossa. PMMPn jäsenet eivät voittaneet. He olivat häviäjiä kilpailussa, jonka voittaja sai palkinnoksi heittää hyvästit musiikilliselle uralleen. Paitsi tietty Jenni, joka alkoi seurustelemaan  tuottaja Jukka Immosen kanssa, loppu on historiaa. PMMPllä on  Jori Sjöroos, duon henkinen johtaja, Dumbledore, Gösta Sundqvistin jälkeen nerokkain Pop-säveltäjä Suomessa. Eiku. Hitto, Gösta on kuollut. No Leevi & The Leavings elää aina. Sanotaan näin. Voisin väittää, että näemme Jorin kanssa silmä silmään tästä asiasta.

PMMP neitoset ovat karismaattisia ja vetävät keikat täysillä. Heillä on äärettömän kova bändi ja kun sanon kova, en tarkoita Lenni-Kalle Taipale-kovaa, vaan puhutaan Lemmy Kilmister-kovasta. Ja ne stemmat, oletteko kiinnittäneet huomiota? Kukaan ei tee yhtä hyviä stemmoja kuin Mira Luoti, joo aika paljon sanottu, mutta seison sanojeni takana. PMMP parhaat puolet oikeasti ovat nerokkaasti tehdyt sovitukset, ennen kaikkea sointuvaihdot, viekkaat stemmat ja Paula Vesalan taito kirjoittaa aroista asioista koko kansan suuhun sopivia lyriikoita. PMMP myy platinaa, joka kerta syystä. Toisin kuin Apulanta, PMMP osaa uudistua.

Olen nähnyt PMMP:n kolmesti livenä (televisiosta). Yksi suurimmista huolistani tällä hetkellä on, että bändi ehtii jäämään keikkatauolle ennen kuin ehdin näkemään heidät in flesh and bluud. Keikkatauot ovat vääjäämättömiä kun pienet lapset eivät kasvata itse itsiään. En kuitenkaan ole niin turhamainen, että jäisin rannalle uikuttamaan PMMPn perään. Äh, ketä huijaan, tottakai jään rannalle uikuttamaan. Paula ja Mira eivät saa jäädä tauolle. En ole valmis. No ehkä vuodeksi, mutta olisiko sitten uusi tsäänssi?

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka PMMP jäisi pidemmällekin tauolle. Kuten blogini on osoittanut, uusia PMMP:itä on kasvamassa autotalleissa (ja kotistudioissa) ympäri Suomea. Totuus kuitenkin on, että ei ole PMMP:n voittanutta, vaikka yrittäneitä kyllä löytyy. Paulan ja Miran kemiaa ei voi uudelleen luoda. Sitä ei voi oppia. Loppujen lopuksi PMMP kuitenkin on vain kaksi aivan älyttömän lahjakasta ihmistä, jotka päätyivät samaan pöytään hyvin pitkälle siiderille.

Biisi: Constables - Colours

Ei hätää. Tästä blogista ei ole tulossa uutisten jakamiseen keskittynyt biisiblogi. Kuten vähän aikaan sitten kirjoittelinkin, olen löytänyt aika pommeja bändejä viime aikoina, tai ainakin pommeja biisejä. Otan oikeuden pitää pientä breikkiä bändiesittelyistä ja keskityn biiseihin. Tämä teksti saattaa mennä vähän enemmän vastineen, kuin hypetyksen puolelle, mutta koittakaa jaksaa.

Singin' Drunken Lullabies postasi eilen kotimaan katsauksen. Listan kärjessä sattui olemaan eräs bändi, jota olen itsekin pitänyt silmällä. Constables, nuorten helsinkiläisten jannujen indie rock-yhtye, joka julkaisi kesäkuussa ensimmäisen singlensä Colours / Still. Constablesista ei ole kirjoitettu vielä käsittääkseni missään muualla kuin SDL:ssä ja nyt minun blogissani. Vaikka en itsekään rakastunut bändiin heti, viimeistään 3 kuuntelukerran kohdalla oli selvää, että Constablesin musiikissa on järkeä.

Uskoisin, että syy miksi Constables tippuu niin kovaa on se, että yhtye muistuttaa minua vanhasta Disco Ensemblestä. Nuoria, intohimoisia kavereita, rinta koholla, soittamassa rockia. Upeeta. Asennetta. Rockissa 80%  on kiinni asenteesta. Sitä joko on, tai ei ole. Toinen juttu, mikä herätti kiinnostukseni. Bändi on jo  aikaisessa vaiheessa rajannut itsensä ulos trendikkäästä ysäri-junasta. Soundi on huomattavasti puhtaampi ja tuotetumpi. Constables ei haikaile, vaan on rehdisti 2000-lukua.

Mielestäni bändin soittotaito on täysin napissa.  Laulajan ääni on vielä vähän raaka, mutta taitoa löytyy ja ääntäminen on kunnossa. Laulaja jää kaipaamaan enää viskiä ja savuisia bäkkäreitä. Mitä tulee itse biiseihin, jos jotain nipottamista, niin Colours ei kasva tarpeeksi, biisi voisi olla vielä isompi loppua kohden ja olisin itse jättänyt tässä vaiheessa Stillin julkaisematta. Se heikentää Coloursin voimakasta ensivaikutelmaa ja olisi toiminut paremmin uutena sinkkuna syksyllä. 

Haluan kannustaa Constablesia olemaan vielä röyhkeämpi.  The Nationalin, Hurtsin ja Interpolin haaskalla on tilaa. Siihen päälle vaan Lapkon koukkujunttaa niin koktail alkaa olemaan valmis. Ei ole häpeä lainata, oikeasti. Kunhan ei koskaan palauta ja muistaa kiittää. Ja mitä tulee persoonallisuuteen, ei kannata katsoa Poria pidemmälle. Suomi on lainaamisen luvattu maa. Ei täällä kukaan mitään ole itse keksinyt.

Vahvin pointti tässä kaikessa, ja syy miksi kai alunperinkin tätä postausta lähdin kirjoittamaan on se, että jos näin nuoren yhtyeen ensimmäinen demo, koska sehän tämä on, kuulostaa näin älyttömän hyvältä, niin morjes! Siis ihan oikeasti MORJES! Voitte jätkät mennä tylysti kenkimään ne Suburban Triben bändärit mäkeen sieltä Loosen  yläkerran loosista ja taputtaa itsiänne isolla kädellä selkään. Just näin.

Biisi: Big Wave Riders - Sunny Season

Lupasin itselleni blogiurani alussa, että en kirjoittaisi samasta bändistä kahdesti. Lupasin sen jälkeen, että en kirjoita uudestaan bändistä, joka ei jaa ensimmäistä bloggaustani. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kaksi lupausta rikki ja minkä takia, koska Big Wave Ridersin tulevalta pitkäsoitolta julkaistiin tänään uusi biisi.

Soliti tekee erinomaista työtä bändiensä promoamisen suhteen. Nickiltä on kiva saada postia, hän on huomaavainen. Kaikki info löytyy, kuvat, linkit ja yleensä myös vähän jotain pientä kulissien takaa.  Kiitos Solitin hyvän ja kattavan tiedottamisen rikon nyt itselle asettamiani lupauksia.

Olen ehtinyt seuraamaan Solitin bändien menestystä sen verran, että oli minulle pieni yllätys miten maltillisesti Sunny Season on otettu vastaan. Okei, biisin julkaisemisesta on nyt kulunut neljä tuntia ja se on noteerattu neljässä blogissa, mutta biisi ei ole kerännyt samanlaista sokeaa rakkautta kuten esimerkiksi Black Twigin Lake Song. Vielä on toki aikaa ja bloggaajia on pieni pallomme pullollaan.

Kuten Alice & June jo blogissaan kirjoittivatkin, Sunny Season ei ole kauhean kesäinen kappale. Biisi lähtee käyntiin hienosti groovaavalla rumpubasso-nytkeellä, joka jatkuukin läpi kappalleen. Syntikka ottaa biisissä isoa roolia ja melkeen sanoisin, että syntikka on yhtä kuin tämä biisi.

Kappale soundaa todella jännältä. Tuntuu siltä, että kaikki soittimet oltaisiin soitettu samassa tilassa yhdessä isossa vaihevirheessä, lauluja myöten. Laulu ei kuulosta ihmiseltä, akkari ei kuulosta akkarilta, perkat eivät kuulosta perkoilta. Kaikki on otettu vaihtoehtoisesta ääniuniversumista. Solitin bändeillä on aikaisemminkin ollut epäsovinnaiset soundit ja veikkaan, että syy siihen on Trianin  omastani jonkin verran poikkeava soundimieltymys. Triani tekee rujoa soundia, mutta tällä hetkellä se soundi on kuumaakin kuumempaa Euroopassa.

Mitä tulee itse biisiin, se on mielestäni parasta Big Wave Ridersia pitkään aikaan. Bändi on vihdoin uskaltanut painaa menovaihteen silmään ja French Filmsin uuden sinkun kuulleet tietää, että tämä musiikkityyli on omimmillaan silloin kun tempo pysyy korkealla. En kuitenkaan tämänkään biisin perusteella odottaisi BWR:ltä kansainvälistä läpimurtoa. Mielestäni laulusuoritus ei ollut ihan napissa. Laulajalla on maneereita ja jonkin verran petrattavaa vireen ja ääntämisen kanssa maksimaalisen kaliforniajeejeen saavuttaakseen. Pieniä juttuja, mutta  saattavat selittää maltillisen vastaanoton. Aika näyttää. Ainiin ja jos joku ei vielä tiennyt:

BWR:n Life Less Ordinary-debyytti julkaistaan 24.8.2012. Ei siis enää pitkään!

#20 The Reed Fags

Eeppisen kirjoitusputken grande finale on käsillä. En muistaakseni ole kertaakaan tehnyt kolmea postausta yhteen viikonloppuun. Se kielii kahdesta asiasta: En ollut Ruisrockissa ja koitan hyvittää sen itselleni postaamalla bändeistä, jotka eivät myöskään olleet Ruisrockissa. Ja lähiaikoina vastaan on tullut iloittava määrä todella kovia bändejä. "Ai nii joo"-reaktioita. Olen koskettanut vasta jäävuoren huippua.

Koska turkulaisista ei tunnetusti voi kirjoittaa liikaa, sihdissäni on jälleen turkulaisia. Tällä kertaa listalleni valikoitui yhtye nimeltä The Reed Fags. Tuttavallisemmin fägärit on vuoden 2011 alkupuoliskolla perustettu indie rock-yhtye. Eteläisen Suomen tietoisuuteen bändi nousi keväällä 2012, kun he voittivat turkulaisen bändikilpailu Turku Bandstandin. Fägärit ovatkin dominoineet kilpailua mukavasti, 2/5 bändin jäsenistä nimittäin vaikuttaa myös vuoden 2010 voittaja Auntie Maryssa.

The Reed Fagsin soundissa ensimmäisenä huomio kiinnittyy kolmeäänisiin lauluharmonioihin. Pojat laulavat puhtaasti ja synkassa, levyllä ja livenä. Lisäksi yhtye sekoittaa musiikkiinsa perkussioita ja syntikoita kivalla otteella. Vielä on liian aikaista puhua Turun Beach Boyseista. Toivon, että ei koskaan tarvitsekaan. Biisien välisen hajonnan perusteella yhtye etsii tyyliään. Bändissä on 5 jäsentä, mahdollisuudet ovat rajattomat ja soundia kannattaa ehdottomasti jalostaa ajan kanssa.

Valitsin bändiltä esiteltäväksi Smoke Signals-kappaleen. Se on hyvin lähellä sitä musaa, mitä tämän vuoden musamessujen showcase-keikoilla, kuten The Great Espacessa ollaan kuultu. Focusta voisi siirtää vielä enemmän rytmeihin ja outoihin soundeihin.  Ja miksei lisätä koneita. Syna fägäreillä onkin kovassa käytössä, mutta sitä soisi käytettävän innovatiivisemmin. Bottom line voisi olla lisää kaikkea. Sitten kun keikalle ei voi enää lähteä ilman samplereita, taustanauhoja ja padeja, ollaan lähellä totuutta.

Nuori turkulaisorkesteri ottaa askelia oikeaan suuntaan. Piin kovana keikkajyränä tunnetut fägärit keikkailevat aktiivisesti, myös Turun ulkopuolella.  Jostain syystä turkulaisille bändeille tuntuu olevan todella vaikeaa päästä keikalle Turun ulkopuolelle. Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö turkulaisia huolittaisi keikalle. Kyse on siitä, että turkulaisilla on todella suuri kynnys poistua kotikaupungistaan. Sanovat vielä, että helsinkiläiset bändit ovat jumissa hesaskenessä, kokeilkaapa turkuskeneä.

P.S. Ja vinkkinä bändeille: Älkää tarjotko niille hesalaisille keikkapaikoille kolmen ulkopaikkakuntalaisen  bändin iltoja. Ei mene läpi. Ja vaikka menisikin, kuka tulee katsomaan?  Kaksi helsinkiläistä bändiä + te. Piste. Vinkkinä vaan.

#19 Barry Andrewsin Disko

Jukka Hervan sooloprojekti. Jälleen yksi todiste luovan hulluuden olemassaolosta planeetallamme. Jotkut rakastaa, toiset vihaa, mielipiteitä löytyy. Yksi mies, yksi mikrofoni ja pirusti melua lyöviä koneita. Siinä rakennusainekset unenomaiseen sekamelskaan, joka kulkee nimellä Barry Andrewsin Disko.

Rovaniemeltä Turkuun muuttaneen Hervan soundi on kieltämättä mielenkiintoinen. Ensimmäiset julkaisunsa kasetille (millekäs muullekaan) jo vuonna 2010 tehnyt mies löysi 2011 vuoden puolessa välissä itselleen sopivan taistetuluparin Sami Sänpäkkilän jokerikorttiarmeija Fonalista. Hervalle uskottava leibeli oli tarpeellinen hyväksynnän sinetti. Ilman sitä Barry olisi todennäköisesti jäänyt omaan arvoonsa. Tulevaisuuden tusinan kaltaisista meriiteistä olisi voinut vain haaveilla. 

Arvosteluissa suitsutusta ja kuraa puoleensa saanut debyyttialbumi Kuka Siellä? on tyyliltään lo-fi:ta. Nostaisin mielelläni esille pitkäsoitolta sinkkubiisin Lampaita. Se edustaa Barrya helpoimmillaan ja antaa kuulijalle mahdollisuuden ymmärtää ja tykästyä. Lisäksi se on mielestäni  yksi hienoimmista suomenkielisistä biiseistä vähään aikaan.  En osaa vielä sanoa, onko levy varsinaisesti pommia, mutta suosittelen jokaista ottamaan selvää ja muodostamaan oman mielipiteensä. Jos Sänpäkkilän twitteristä oikein ymmärsin,  levyjä on vielä aika lailla jäljellä ja kotimaista musaa voi ja pitää tukea. Albumin voit kopata ostoskoriin Fonalin verkkokaupasta.

Barry Andrewsin Disko on ollut kiitettävästi esillä myös livenä. En valitettavasti osaa kertoa teille missä ja milloin, koska keikkoja ei ole listattu minnekään. Yleisön kannalta tilanne on siis vähän kinkkinen. Mutta jos olet niin onnekas ja bongaat Barryn keikan kotikaupungistasi niin pidä itseäsi etuoikeutettuna ja mene katsomaan. Barryn facebookiista voi myös käydä vakoilemassa tulevia esiintymisiä.

EDIT: Täältä löytyypi lista menneistä ja mahdollisesti kesän jälkeen myös tulevista keikoista..

p.s. Tsekkaa myös Sänpäkkilän ohjaama video. Biisi on nimeltään Talitintti. Musavideoita voidaan tehdä myös nollabudjetilla. Kaikki lähtee ideasta.

#18 Oranssi Pazuzu

En ollut mitenkään latautunut postaamaan blogiini. Olin uimarannalla, okei vähän varjossa, mutta sen verran paisteessa, että tuntui mukavata.  Latasin puhelimeen ennen biitsille lähtöä indieplaylistit April, May & June. Tarkoituksenani oli viettää mukava kitarapopin-täyteinen hetki rannalla. Yhtäkkiä soittimestani kuitenkin pamahti ilmoille hyvin synkkiä ja piinaavia säveliä, en ollut muistanut painaa sufflea pois päältä. Päiväni rannalla sai  uuden merkityksen. Olin tyystin unohtanut yhden parhaimmista. Oli aika kirjoittaa.

Tällä kertaa luvassa aurinkoinen teksti tummanpuhuvasta bändistä. Kyseessä tottakai seinäjokelainen kokeellisesta black metallia soittava Oranssi Pazuzu-orkesteri. Tämä bändi, jos jokin, herättää mielipiteitä, hyvä niin. Go controversial or go home.

Oranssi Pazuzu ei ole mitenkään kauhean tuore juttu, mutta heidän soundinsa  on. Tuoreinta mitä black metal-piirit ovat saaneet vuosiin ja ehdottomasti allekirjoittaneelle Satyriconin  jälkeen sitä helpoiten nieltävää örtsikkää. Pazuzun paatoksessa on hullu gruuvi. Se tekee musasta helposti lähestyttävää.
 
En ole koskaan välittänyt metallimusiikista, en ole metallimiehiä. Äidinmaidossani oli pieni unssi Numetallia, enkä ole koskaan kieltäytynyt erästä Metallica-teemaista Lars Ulrich juomapeliä. Siinä se oikeastaan. Uskon, että myöskään Pazuzun leirissä metalli ei ole kovimmassa huudossa. Musiikissa on perinteiselle black metalille tuntemattomia sävyjä. Pazuzu lainaa vaikutteita indie- ja postrockista. On päivänselvää, että kaverit eivät ole täysin tosissaan. Kyse ei ole black metalin hienosäätämisestä, vaan täysin uuden musiikkityylin kehittelemisestä. Lopputulos on cocktail tarttuvaa, jopa tanssittavaa melua, jonka sisältä nousee upeita melodioita ja koukkuja. Kuin ihmeen kaupalla biisit onnistuvat säilyttämään punaisen langan. Musiikki on parhaimmillaan kaunista ja oivaltavaa. Pahimmilaan, no, puhdasta pahuutta.

Bändin tarinasta ei ainakaan vähemmän epäsovinnaista tee fakta, että heidät sainattiin viime vuonna Universalin alaisuudessa operoivalle metallilafka Spinefarmille. En tiedä onko tämä näkynyt levymyynnissä, mutta ainakin bändi on saanut kansainvälistä kiinnostusta osakseen. Pazuzu on päässyt kiertämään maailmaa ja keikkaillut mm. isoilla metallifestareilla Euroopassa. Aika hyvin bändille, kuin bändille. Eikä unohdeta, että Pazuzu laulaa suomeksi. Pistää kuitenkin miettimään olisiko Pazuzu vielä menestyneempi esimerksi oudoista bändeistään maailman turuilla tunnetun Fonalin riveissä.

Näyttävistä liveistään tunnettu Pazuzu on parhaimmillaan irrottamassa päitä suomalaiselta heviyleisöltä pienillä klubeilla. Jos saat mahdollisuuden mennä todistamaan Pazuzun live, suosittelen. Uskon, että pian yhtye ei enää ole meidän suomalaisten pieni sisäpiiribändi, vaan yksi Euroopan kuumimmista metallinimistä. Ei siihen tarvita enää kuin ripaus onnea, miljoona sähköpostia ja näyttävä musiikkivideo.

Mulla ei tällä kertaa ole muuta sanottavaa. Keskityn taas auringonottamiseen ja laitan suflen pois. Tässä teille kuitenkin upea sinkkubiisi Komeetta viime vuonna julkaistulta Kosmonument-albumilta. Jos liikutte Joensuussa käykää koppaamassa bändin keikka Ilosaarirockissa lauantaina SUE-lavalla klo 14. Se on aikaisin, mutta se on parasta.

Nosto: Flow O.S.S 2012

Flow Heineken O.S.S. tulokset tulivat tänään. Olin aluksi todella pettynyt näkemääni. Äänestyksessä nimittäin oli mukana todella laadukkaita orkestereita. Omista suosikeistani ei yksikään päässyt festareille. En sano, että valinnat olivat huonoja. Tai no, ketä huijaan, mielestäni valinnat olivat muutamaa poikkeusta vaille  huonoja. Ottaen huomioon millaisia kultakimpaleita oli tarjolla.  Ei voi sanoa. Kansa päätti. Vai päättikkö? Loppupeleissä valinnat teki DJ Fiskars. Kritiikin verhon taakse piiloutuva musadiggari, aivan kuten allekirjoittanutkin. Asiaan.

Onneksi mukaan mahtui Straktobeam, joka herätti mielenkiintoni jo aiemminkin hienolla avaruusmaalailullaan. En ole ehtinyt bändistä kirjoittaa. Silti Straktobeam on ehkä ässintä kamaa, mitä Flow O.S.S.:ssä tullaan tänä vuonna näkemään, virittäydy siis ainakin heidän keikalleen.

Aiheellisesti mukaan pääsi myös Asta Emilia & Omor, joka voitti äänestyksen. Pakko kuitata  Asta Emilia & Omorin nettipreesensistä. Todella kehnoa ottaen huomioon, että onnistuivat keräämään yli 600 ääntä. Soundcloudissa biisit on miten sattuu, Myspace on sottainen sekoitus kaikkea ja Facebookissa ei ole linkkiä bändin musiikkiin ja hetkinen...kuulevatko korvani yhdellä mikillä äänitetyn demon? Mitä tämä on? No ainakin virkistävää verrattuna miljoonan dollarin kuuloisiin "demoihin". Musiikki on laadukasta ja soitto sujuvaa, mutta koko paketissa on jotain sanoinkuvailemattoman ärsyttävää. Se on se Sibisviba. En ikinä haluaisi kuulla  sibisvibaa popmusiikissa. En siedä ammattimuusikoiden soittoa. Liian kaunista, liian täydellistä.

Hermanni Turkki taasen vaikuttaa aivan täydelliseltä vastakohdalta Asta Emilialle, hyvässä ja pahassa. Turkissa takkuilee lähinnä bändin nimi. Se on aika kamala ja saattaa katkaista yhtyeen puolesta joitain tulevaisuuden etenemismahdollisuuksia. Turkin musiikki vaikutti aika letkeältä ja voisin hyvin kuvitella viihtyväni yhtyeen keikalla. Vähän ehkä liian Woodstock-leirintäalue-henkistä omaan makuuni. Hippitytöt diggailee. Hyvännäköisiä jätkiä.

Sitten tottakai Antero Lindgren. Kuka nyt ei tykkäisi Anterosta. Vielä ennen tätä kesää ei kukaan. Mutta nyt kaikki puhuvat Antero Lindgrenistä. Nyt mies on kaikkien huulilla. Onneksi ei kirjaimellisesti. Anteron keikkaa muuten kannattaa mennä katsomaan. Voi hyvin olla että mies on Flow O.S.S:n tämän vuoden tunnelmallisin live.

Kultabassokerhon tyydyn skippaamaan suoralta kädeltä vedoten tietämättömyyteeni. Mikä hitto on kultabassokerho? Kuulostaa helsinkiläiseltä. Oletteko muuten kuulleet ruotsalaisesta arkkitehtikollektiivistä nimeltä Sven? Miten olisi Crystal Clears, ei tuttu? Bändi esittelee itsensä näin: "Crystal Clears on Henrik Heseliuksen, Oscar Hagenin ja Ludvig Allénin muodostama liveyhtye, joka toimii osana De Kristallklara-taiteilijakollektiivia. Yhdessä he tuottavat musiikkia ja videoita, jotka vahvistavat kollektiivin välittämää viestiä." Ei kuulosta hyvältä. Huvittavinta tässä kuitenkin on se, että Crystal Clears kuulostaa ainakin äänitteellään ehkä Straktobeamin jälkeen mielenkiintoisimmalta porukalta tämän vuoden O.S.S:ssä.

Eiku venaas. Mikäs tämä  Phantom on. Phantomista oli hyvin vaikeaa löytää ääninäytettä, mutta kuulemani perusteella, pidin. Visuaalisesti näyttävää. Taidokasta ja kansainvälistä. Tätä on pidettävä silmällä. Todella hyvä valinta Fiskarsilta. Voi olla, että Phantom tulee pyyhkimään lattiaa kaikilla ja kaikella.

Karri Koira oli loistava valinta. Ja Memmyt, asiaa. Ei voi olla eri mieltä. Vielä jos Koira saa houkuteltua hyvän bändin messiin, niin keikasta voi tulla monella tapaa  letkee ja positiivinen kokemus. Tähän perään heitettäköön kuitenkin ihmetys ja kummastus: Koponen & Sirén esittää Drugz’N’Pillz 88 Bpm Jamz? Fiskars, luotin sinuun. Mitä tämä on? Mitä helvettiä.

Pretty Bruises Squad. Näkikö kukaan Helsingin EM-kisojen avajaiset?

Ai niin, mihin jäivät Kari Tapiiri + Akira + Dallas = Dakiiri ja Veturimiehet heiluttaa plays Autiomaa. Tarvitseeko näistä oikeasti kirjoittaakin jotain? Eiköhän jätetä nämä kaksi ihan omaan arvoonsa. Okei, O.S.S.:lle on kyllä naulattu pari timmiä esiintyjää, mutta liian moni tämän vuoden Flow O.S.S:n valituista esiintyjistä vaikuttaa pienen helsinkiläisen kaveriporukan sisäpiirivitseiltä. Minulle O.S.S edustaa mahdollisuutta tuoda esiin pieniä loistavia bändejä ja bändiin verrattavia muusikoita. Niin Helsingistä, kuin sen ulkopuoleltakin. En sano, että Veturimiehet heiluttaa plays Autiomaa on huono, mutta esimerkiksi muutama tässäkin blogissa esitelty bändi olisi todella kipeästi tarvinnut tuon slotin. Flow on ällöttävän helsinkiläinen festivaali ja se näkyy kaikessa. Lopetettakoon seuraavaan kysymykseen. Missä on kymmenen euron tölkkikalja?