Kirjoitin Tiiu Helinästä taannoin Monsters Of Popin yhteydessä. Kuvailin yhtyettä: "Rauhallista, älykästä, joskin opistomaista, mutta keksiliästä. Tunnelma oli kuin kirkossa, harrasta."
Vaikka sama pätee myös marraskuussa julkaistuun Veli debyyttiin, Tiiu Helinä on mielestäni astetta enemmän levy-, kuin livebändi. Mikä livenä vaivaannutti, levyllä ihastuttaa.
Kirjoitan bändistä totaalisen myöhässä, tapani mukaisesti. Kesti aikaa, ennen kuin löysin punaisen langan Tiiu Helinän musiikista.
Ymmärsin kyllä, että tällaista näpräilyelektroa kovasti maailmalla tehdään ja siihen suomalaisen kansanmusiikin sekoittaminen on melko siisti idis. En vaan löytänyt tarttumapintaa.
Ymmärsin kyllä, että tällaista näpräilyelektroa kovasti maailmalla tehdään ja siihen suomalaisen kansanmusiikin sekoittaminen on melko siisti idis. En vaan löytänyt tarttumapintaa.
Kunnes kuulin kappaleen Virsi ja ymmärsin mistä on kyse. Kappale alkaa eeppisellä urulla, jonka päälle Tiiu laulaa pysäyttävän säkeen.
"Minä kannoin kaulallani surua surkeaa / Sitä kannoin, hiljaa niin, ettei kukaan huomaisikaan / Sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan / Oli mustaa myös valkoinen, ei valoa laisinkaan"
"Minä kannoin kaulallani surua surkeaa / Sitä kannoin, hiljaa niin, ettei kukaan huomaisikaan / Sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan / Oli mustaa myös valkoinen, ei valoa laisinkaan"
Tiiu Helinä on saavuttanut sen, jota moni on tavoitellut. Se on lyhyessä ajassa kyennyt nousemaan jossei nyt kansan, niin ainakin musiikkipiirien tietoisuuteen ja suosioon. Vieläpä täysin uutena pelaajana. Upea saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti