Lomalaisen on hyvä postailla ja nyt postataan nopealla tahdilla. Tähän ei kuitenkaan kannata tottua, ainakaan vielä, sillä en tiedä pystynkö pitämään tahtia yllä kun palaan töihin. On taas ollut aikaa kuunnella sähköpostin helmiä ja etsiä uusia nättejä bändejä. Tällä kertaa kirjoitukseni osuu helsinkiläiseen Milesmoreen, joka mielestäni pyyhkäisee tyylitajuisuudellaan vaakalaudalta heittämällä Stupidon TOP10-bändit.
En tiedä Milesmoresta paljoakaan. Tiedän, että bändi on perustettu 2007, jonka jälkeen yhtye käsittääkseni on julkaissut yhden EP:n. Bändistä kasvoi pienimuotoinen indiehitti Helsingin skenessä. Tästä inspiroituneena yhtye lähti studioon äänittämään vuoden indielevyä. Prosessi kuitenkin venyi ja lopulta uupunut yhtye tyytyi lyömään levyn ilmaiseen jakoon ilman sen suurempia serenaadeja. Levynjulkkarikeikkakin jouduttiin perumaan rumpalin loukkaantumisen takia.
Mikään tragedia ei kuitenkaan vie bändin debyytiltä pois sen loistavuutta. Milesmoren nimetön pitkäsoitto on alusta loppuun yhtenäinen ja tuore. Soundit ovat ajan mukaiset, soitto kulkee ja laulu on lähes taivaallista. Alleviivasinko jo tarpeeksi kuinka iso juttu tästä bändistä olisi voinut/voi vielä tulla?
Vaikka levyn julkaiseminen menikin vähän penkin alle, näyttäisi siltä, että yhtye on nousemassa indiekerman joukkoon, hitaasti, mutta varmasti. Nuorgam nosti yhtyeen jo tulevaisuuden bändien joukkoon. Kutsu kävi myös trendikkäälle HIKI!-klubille. Käy kuuntelemassa levy, vaikka Spotarista, tai Bandcampista, tai tilaa se bändiltä fyysisenä.
Menevimpiä helmiä levyllä on Some Nights I See Miami ja Weights. Omaksi suosikikseni levyltä nousi slovarimpaa osastoa edustava Time The Killer, joka jollain tavalla tuo mieleeni Minä ja Ville Ahonen. Linkkaan sen alle kuultavaksi. Hyvää loppiaista.
