Nosto: Facebookiton viikko, osa 1

Vietettyäni viikonlopun kuumeessa katsoen TED talkseja inspiroiduin miettimään mikä omassa elämässäni on hyvää ja mikä huonoa. Millaiset asiat vievät minua eteenpäin ja millaiset eivät.

Mietin myös järkeviä tapoja käyttää se pieni aika, mitä työnteon ulkopuolelle jää. Mietin mikä ruokkii luovuutta ja mikä tyrehdyttää sitä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että facebookin on pakko jäädä.

Joidenkin silmään tämä kaikki voi tuntua hieman oudolta. Saanen selittää, facebook ei ole kaikille addiktio. Minä, sen sijaan, taidan olla ongelmakäyttäjä, ehkä sieltä pahimmasta päästä. Ja vaikka tiedostankin, että facebook on vain yksi ongelma-alue elämässäni, se on ehkä dominoivin.

Muistatteko liverjournalin? Entä IRC-gallerian? Monella tapaa facebook on noiden välimuoto. Julkisen päiväkirjan ja kuvagallerian sekoitus. Paikka, jonne jaetaan elämän surut ja ilot, nolotkin asiat, ilman sensuuria.

Facebookista kokonaan poistuminen ei tuntunut järkevältä ratkaisulta. Päätin aloittaa facebookittomalla viikolla. Viikko on tarpeeksi lyhyt aika juosta häntä koipien välissä takaisin.  Se kuitenkin on myös samalla tarpeeksi pitkä aika kokea miltä tuntuu elämä oikeassa maailmassa. Elää sataprosenttisesti todellisuudessa, jopa ne tappavan tylsät hetket.

Koitan blogata päivittäin fiiliksiä tänne, lähinnä itseäni varten, mutta myös teitä varten, jotka olette kiinnostuneita millaisia fiiliksiä facebookittomuus voi herättää. Ainakin itselläni facebook on ollut olennainen osa arkea jo vuodesta 2007 lähtien, kuusi vuotta. Kuusi, anteeksi sanavalintani, vitun vuotta. En kuollaksenikaan muista millaista elämä oli ennen facebookia.

Olen nyt ollut vähän päälle vuorokauden ulkona ja fiilis on ollut kaikin puolin positiivinen. Poistin Facebook-sovellukset ja integraatiot kaikista laitteista, ja vaihdoin aloitussivua. Olen koittanut olla miettimättä facebookia ja välttää facebookissa oleskelevien ihmisten seuraa.

Tuntuu ihanalta vaihteeksi olla tietämättä mitä kavereiden elämissä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vielä ihanammalta, että kaverit eivät tiedä mitä minä teen. Ja nyt kun puhun kavereista, tarkoitan facebook-kavereita.

En tykkää yksityisviesteistä, varsinkaan kiireisistä sellaisista. Tuntuu perverssiltä, että nykyään jokaisen tulisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Oli kello mitä tahansa, oli päivä mikä tahansa, olitpa sitten ulkomailla, tai vaikka isoisäsi hautajaisissa.

Jo nyt, vuorokauden facebookittomuuden jälkeen huomaan, että oloni on melko paineeton. Tiedän, että kukaan ei tavoittele minua siellä, ilmoitin poissaolostani. Se tuntuu hyvältä. Varsinkin töissä on helpompaa kun voi oikeasti keskittyä työntekoon.

Jännänä sivuilmiönä olen huomannut vältteleväni tietoisesti myös netin muita ajantappoon suunniteltuja roskasivustoja, kuten vaikkapa kuvaton.com:ia, iltasanomat.fi:tä ja feissarimokia. En myöskään halua katsoa televisiosta turhanpäiväistä paskaa.

Kolikon kääntöpuolena olen huomannut pieniä vierotusoireen tapaisia juttuja. Ensinnäkin jatkuvasti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kun keksin mielestäni hyvän läpän ja kukaan ei ole vieressäni,  muistan sanonnan "facebook or didn't happen". Lisäksi joudun keräämään uutiset useammasta paikasta, uutisia kun ei enää toimiteta seinälleni. Mutta siinäpä ne pahimmat.

Lopetetan tämän postauksen musiikkilla, kuten toivottavasti myös viikon muinakin päivinä. Tarjoilen teille helsinkiläisen Black Lizardin sinkkubiisin Love Is A Lien. Sain Solitilta juuri heidän debyttialbuminsa postissa. Kiitos Nick, en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan sitä.

Bändin rumpali Onni oli muuten muutama päivä sitten Ylen A-Talkin työttömyyttä koskevan keskustelun insertissä "sosiaalipummin"-roolissa.  Jotenkin samaistuin jätkään ja samalla myös hänen bändiinsä.  Hyvä mies.

#35 Eevil Stöö

En ole kauhean ansioitunut bloggari. Sen sijaan, että olisin ajan tasalla, olen lähes aina trendin jäljessä. Tällä kertaa kyseessä Memphis-räpin ihmelapsi Eevil Stöö.

Ja sanottakoon vielä, kun kirjoitan Stööstä olen ensinnäkin mukavuusalueeni ulkopuolella ja lisäksi vieläkin hieman epävarma siitä, miten Stöön kaltaista musiikkia pitäisi lähestyä.

Bongasin Stöön ensimmäisen kerran varmaan samoihin aikoihin kun muukin musiikkitrendejä seuraava valtaväestö. Monspin julkaistua Stöön ja Koksu Koon Fuck Vivaldi mainstream räpin paletti sai uuden sävyn.

Kriitikot ylisti, yleisö tuli perässä. Kun näin Stöön promokuvat ja luin mistä oli kyse, päätin passata. Ajattelin, että Stöö menisi ohi, mutta ajankuluessa kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen. Stöö ei ollut menossa minnekään.

Stöö tuli jäädäkseen. Olihan sille annettava mahdollisuus. Vaikka en vieläkään allekirjoita Fuck Vivaldin ylivoimaisuutta, on se ehdottoman mielenkiintoinen levy. Stöö tekee jotain uutta, jotain vaarallista. Jotain, josta voi puhua.

Suomenkielinen räppi voi hyvin. Monspin ja pienempien jatkuvasti puskiessa toinen toistaan mielenkiintoisempia artisteja lavoille, ei voi kuin huuli pyöreänä ihmetellä kuinka paljon erilaista osaamista Suomeen mahtuukaan.

Perinteiset bändit ovat saaneet uusia haastajia. Vihdoin Suomessakin konepohjaiset jutut ovat päässeet kunnolla esiin. Mielestäni valinnanvara on vaan tervetullutta. Rumpusetit vaihtuvat ableton liveen. Kauluspaidat vaifbiittereihin ja hyvinvointiläski lihakseen. Mikäs siinä?

Biisi: Redder - Faster

Pakko myöntää, että on tullut kuunneltua aika paljon elektronista musaa viime aikoina. Päällimmäisenä mielessä tällä hetkellä helsinkiläinen Redder, joka lähestyi minua muutama päivä sitten sinkkubiisillään Faster.

Haluaisin sanoa, että suurin osa blogipostauksistani muodostuu sähköpostista löydetyistä helmistä, mutta se ei ole totuus. Sähköpostista tulee nostettua harmittavan vähän musiikkia blogin puolelle. Siiteimmät jutut kun yleensä tulee vastaan jossain muualla. Kavereiden linkkaamina, tai jotain.

Näin ei kuitenkaan jostain syystä ole käynyt Redderin kanssa ja kun epäluuloisena (kuten aina) painoin playta, oli riemastus moinen. Faster on aivan käsittämättömän upea biisi. Kuin Sin Cos Tanin ja Antony And The Johnsonsin ristisiitos. Musavideo tarjoilee fiilikseen vielä omansa.

Olkoon tämä taas tietynlainen note-to-self-hetki. Pitäisi useammin availla sitä mailia ja tarttua niihin juttuihin mitä sinne tulee. Jos olen Aladdin ja sähköpostini on Abu, tai lentävä matto, niin Redder on taikalamppu. Pelotonta lauantaita kaikille. Go faster, or go home!

Levy: Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, NEØV, Paperfangs

Tänään esittelen teille kolme levyä, joita olen luukutellut viime aikoina. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Kaikki tietyllä tavalla samanlaisia. Kaikki indiejulkaisuja, melko nimettömiltä artisteilta. Mielenkiintoisilta artisteilta, jotka ovat olleet minulle yllätyssainauksia. Levy-yhtiöiltä, joita aktiivisesti seuraan.

Janne Laurila ei sinäänsä ole mikään uusi kasvo. Omistan hänen debyyttialbuminsa, Universalin julkaiseman, jos oikein muistan. Koen, että tämä Tuhlaajapoikien kanssa tehty albumi on kuitenkin lähempänä debyyttialbumia, ainakin sen puolesta mitä debyytti käsitteenä minulle edustaa.

Tällä upean tamperelaisen Lumpeela Julkaisut levymerkin julkaisemalla albumilla kuuluu tietynlainen tekemisen ilo. En sano, että levy siis kuulostaa amatöörimäiseltä, päin vastoin. Soitto levyllä on todella ammattimaista, soundi kohdillaan ja biisit monipuolisia.

Laurilan vahvuus on hänen uniikki lauluäänensä. Se on varmasti monelle vedenjakaja, mutta ääni on juurikin se mikä hänestä tullaan muistamaan. Levyn biiseissä on hauska efekti. Kuunnellessani levyn ensimmäisen kerran olin jokaisen biisin kohdalla varma, että olen kuullut ne aiemminkin.

En sano, että biisit olisivat kopioita mistään, ne vaan ovat juuri niin tarttuvia. Ehdottomana kohokohtana levyltä on pakko nostaa upea Sateenkaari, joka tulee varmasti seuraamaan minua ja musiikkisoitintani moneen hetkeen.

Suomalaisen indiejättiläisen tuorein sainaus ja ehkä oikeasti se yksi tämän vuoden odotetuimmista indielevyistä tulee kuopiolaiselta NEØVilta. Pakko nostaa hattua Fullsteamille ja Disco Ensemblelle siitä miten uusia bändejä breikataan. Ensin Suomea kiersi Stockers!, nyt NEØV.

Ensiksi on pakko sanoa, että NEØVin albumin soundi on lähes jumalainen. Bravo Artturi Taira ja Sampsa Väätäinen. Mitä tulee itse musiikkiin, NEØV on onnistunut rakentamaan ennen kaikkea kasassa pysyvän kokonaisuuden. Olen huomannut, että Orange Morning edustaa minulle rauhoittumista.

Levy on iso pala purtavaksi yhdelle istunnalle. Ehdotankin laittamaan levyn soimaan vain silloin kun nimenomaan haluat kuunnella musiikkia. On vielä aikaista sanoa kestääkö Orange Morning aikaa, mutta Daydream Cityn ja Mellowin kaltaiset biisit jäävät varmasti elämään.

Hetki jota olen odottanut pelonsekaisin tuntein, Paperfangsin debyytin arvostelu. Tai ehkä arvostelu on väärä sana, ajatuksien jakaminen on parempi termi. Suhtaudun melko ristiriitaisesti Past Perfectiin. Arvostetun helsinkiläisen Soliti levymerkin julkaisema albumi nimittäin on monellakin tavalla erilainen.

Ensinnäkin levyn soundi on kotikutoinen ja paikotellen tarkoituksenomaisen halpa. Laulut ovat lähes poikkeuksetta alavireiset ja päälleliimatun kuuloiset. Past Perfect kuulostaa 90-luvulla Kaliforniassa asuneen vaihto-oppilaan ihastukselleen tekemältä mixtapelta, jonka lauluraidat hän on korvannut hönkimällä mankan mukana tulleeseen mikrofoniin.

Silti levy on aika nasta. Biisit ovat pääosin aika tarttuvia ja mukavia ralleja. Erityisesti Selfless, jossa on ehkä eniten jäljellä vanhasta Paperfangsista. This Powerin kaltaiset biisit taas menevät oman indieymmärrykseni ulkopuolelle. Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt Solitin julkaisujen kanssa. Triani selvästikin näkee itseäni pidemmällä ja albumiennakko Prefix Magazinessä kertokoon tästä oman osansa.

Lavalla: AVASAXA, IWATSW, SATR

(c) Kane Heinonen

Niin siinä sitten lopulta kuitenkin kävi, että ensimmäinen SÄHKÖÄ-klubi tanssittiin loppuunmyydyllä Telakalla. Kiitos ansiokkaan pöytien ulosraivauksen, kaikki ihmiset mahtuivat mukavasti sisään ja jäipä lavan eteen vielä kunnioitettavan kokoinen tanssilattiakin.

Illan aloitti Avasaxa. Aiemminkin kiitosta tässä blogissa kerännyt Avasaxa tuntui olevan todella hyvässä vedossa. Ei mennyt kauankaan kun ensimmäiset ihmiset uskaltautuivat Telakan laitamilta keskiöön tanssimaan ja kun jää oli murrettu Avasaxan biitit keräsivät enemmän ja enemmän porukkaa tanssilattialle. Hatunnosto paikkaavalle miksaajalle. Nyt Avasaxan basarit oikeasti jytisivät. Ehkä juuri sen takia Avasaxan keikka oli todella makeaa kuunneltavaa.

Pian Avasaxan jälkeen lavan valtasi I Was A Teenage Satanworshipper. Toiveideni mukaisesti bändin fokus oli uudessa materiaalissa. Teinisaatanat saattavat olla yksi Suomen ala-arvostetuimmista bändeistä. Jostain syystä bändi ei vieläkään ole lyönyt läpi ja syy ei ole ainakaan yhtyeen livesoitossa. Näyttävien valojen ja hyvän miksauksen turvin bändi tykitteli tiukan puolituntisen.

Teinisaatanoiden jälkeen massiivisen roudauksen jälkeen lauteille nousi illan pääesiintyjä Streak And The Raven. Näillä vaihein Telakka oli jo niin täynnä, että jengiä oli tanssilattiantäydeltä. Laskeakseni yhtä biisiä vaille koko Love & War-albumin soittanut yhtye tuntui tipahtavan jengille kuin napakka syvyyspommi-shotti. Tyylikkäästi farkkuliivein ja aurinkolasein varustautunut varisparvi tanssitti Telakan nurin.

Keikkojen jälkeen ei ollut kenellekään epäselvää, että Suomen elektronisen musiikin tulevaisuus, tai ainakin osa siitä nähtiin juuri SÄHKÖÄ-klubilla, tuona iltana. Ei voi muuta sanoa kuin voi morjes. Tämä oli siistiä, näitä iltoja lisää.

Nosto: Sähköä-klubi

Tänään, jos satut olemaan Suomen kauneimmassa kaupungissa, Tampereella, tule käymään Telakalla Sähköä-klubilla. Klubi on pyhitetty elektronisia elementtejä musiikkinsa sekoitteleville yhtyeille/artisteille. Liput on seitsemän euroa ja bändit,  mielestäni omissa genreissään Suomen parhaimpia.

Lavalla nähdään tänään minimalisista synarakentelua edustava Streak And The Raven (levyjulkkarit), tasaisempaa tanssibiittiä tykittelevä I Was A Teenage Satan Worshipper, sekä ultimaattinen lattiansulattaja Avasaxa.

Soitto alkaa klo 22, mutta kannattaa tulla hyvissä ajoin, sillä ainakin eventin perusteella tapahtuma tulee myymään loppuun. Tästä ei kuitenkaan pidä kauhistua, koska harvinaisuudessaan on vaan yksinkertaisesti aina todella siistiä kun indietapahtuma myy loppuun.

Sähköä-klubille on luvassa myös jatkoa, sillä uusia päiviä ja esiintyjiä buukkaillaan kokoajan. Luvassa on iltamia ainakin Tampereelle. Ideoita voi käydä tiputtelemassa klubin facebook-ryhmään, joka löytyy blogin vasemmasta laidasta.

Ja niille, jotka eivät paikanpäälle pääse, we never stood a chance raportoi.

Lavalla: Pintandwefall & Satan's Fingers

Eilen kävi niin onnekkaasti, että allekirjoittaneelle avautui mahdollisuus tutustua Tampereen yöelämään. Selailtuani facebookista ohjelmatarjontaa, bongasin Telakan eventin: Pintandwefall + Satan's Fingers, 7€. Yeah!

Porhalsin Telakalle pää kolmantena jalkana ja ehdin juuri ovesta sisään kun Satan's Fingers oli vetämässä viimeisiä biisejään. Bändi tarjoili valikoiman hyviä biisejä ja mukavaa DIY-touhuamista.

Satan's Fingers on epäilemättä pariskuntabändi. Jos ei ole, niin potentiaalia olisi. Duo vaikuttaa juuri niiltä kavereilta, jotka lässyttävät toisilleen julkisesti ja pussailevat kaveriporukassa. Yleinen vire oli kuitenkin hyvä ja jengi tuntui diggailevan. Telakalla oli jo ensimmäisen bändin aikana mukavan täyttä.

Pinttarit aloittivat siinä yhdentoista ja puolikahdentoista korvilla. Oli selvää, että Pinttareita oltiinkin jo odotettu Tampereella. Viime kerrasta oli kulunut aikaa. Ennen Pinttareiden keikkaa nekin tyhjät raot yleisössä, mitä Satan's Fingersin aikana oli ollut, täyttyivät.

Pinttareiden setti oli sekoitus uutta ja vanhaa. Pääpaino oli kuitenkin selvästi uuden levyn materiaalissa. Olenko jo muuten kertonut, että Pinttareiden uusin levy on mielestäni todella hyvä, ehdottomasti bändin paras.

Telakka, vaikka Suomen paras ravintola onkin, osoittautuu aina välillä haasteelliseksi bändeille. Olen todistanut tämän aiemminkin ja tällä kertaa vaikeudet osuivat Pintandwefallille.

Bändin soundi ei meinannut alkuun pysyä kasassa. Tuntui siltä, että vaihtuvien instrumenttien, dynamiikan ja liidilaulajien aiheuttamat jatkuvat tasovaihtelut vaikeuttivat tasapainon löytymistä.

Etenkin uuden levyn biisit kuulostivat paikoitellen niin epäbalanssisilta, että (lievästi liioitellen) kappaleet tunnisti vasta kertosäkeiden laulumelodioista.

Oletan, että lavamonitoroinnissa oli myös ongelmia, sillä normaalisti enkelimäisen kauniisti laulavat pintit eivät tahtoneet pysyä äänessä. Ääniongelmille oman osansa taisi tarjota myös eilinen Turun keikka, joka oltiin mitä ilmeisimmin vedetty täysillä.

Oli kiva kuulla uusia biisejä livenä. Vaikka vanhat biisit rullasivatkin huomattavasti uusia isommalla itsevarmuudella, mm. When I Make A Sound toimi kuin ilmaveivi. Vanha ja uusi materiaali olivat kuitenkin kuin yö ja päivä. Kappaleiden yleisfiilikset heittivät niin paljon, että setti ei tuntunut etenevän kovin lineaarisesti.

Olisin toivonut, että Pinttarit olisivat rohkeasti vieneet uuden Be My Baby-albumin myötä saavuttamansa tekemisen tason myös keikoille. Olisi ehkä ollut jopa bändille edullisempi ratkaisu rajata rohkeasti vanha materiaali kokonaan pois setistä.

Tällä tavoin yhtyeen live olisi ollut huomattavasti yhteneväisempi. En sano ettenkö nyt olisi viihtynyt, viihdyin hyvin. Mutta nyt kun bändi kerta on ottanut ensimmäisen askeleen riippusillalla, olisi mielestäni aika ylittää rohkeasti toiselle puolelle, tai kääntää kompassia 180-astetta.

Ja sanottakoon vielä, että toivon hartaasti, että bändin rohkeus riittäisi ylittämiseen, sillä siitä saattaisi seurata jotain aivan mielettömän siistiä.