Tänään esittelen teille kolme levyä, joita olen luukutellut viime aikoina. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Kaikki tietyllä tavalla samanlaisia. Kaikki indiejulkaisuja, melko nimettömiltä artisteilta. Mielenkiintoisilta artisteilta, jotka ovat olleet minulle yllätyssainauksia. Levy-yhtiöiltä, joita aktiivisesti seuraan.
Janne Laurila ei sinäänsä ole mikään uusi kasvo. Omistan hänen debyyttialbuminsa, Universalin julkaiseman, jos oikein muistan. Koen, että tämä Tuhlaajapoikien kanssa tehty albumi on kuitenkin lähempänä debyyttialbumia, ainakin sen puolesta mitä debyytti käsitteenä minulle edustaa.
Tällä upean tamperelaisen Lumpeela Julkaisut levymerkin julkaisemalla albumilla kuuluu tietynlainen tekemisen ilo. En sano, että levy siis kuulostaa amatöörimäiseltä, päin vastoin. Soitto levyllä on todella ammattimaista, soundi kohdillaan ja biisit monipuolisia.
Laurilan vahvuus on hänen uniikki lauluäänensä. Se on varmasti monelle vedenjakaja, mutta ääni on juurikin se mikä hänestä tullaan muistamaan. Levyn biiseissä on hauska efekti. Kuunnellessani levyn ensimmäisen kerran olin jokaisen biisin kohdalla varma, että olen kuullut ne aiemminkin.
En sano, että biisit olisivat kopioita mistään, ne vaan ovat juuri niin tarttuvia. Ehdottomana kohokohtana levyltä on pakko nostaa upea Sateenkaari, joka tulee varmasti seuraamaan minua ja musiikkisoitintani moneen hetkeen.
Suomalaisen indiejättiläisen tuorein sainaus ja ehkä oikeasti se yksi tämän vuoden odotetuimmista indielevyistä tulee kuopiolaiselta NEØVilta. Pakko nostaa hattua Fullsteamille ja Disco Ensemblelle siitä miten uusia bändejä breikataan. Ensin Suomea kiersi Stockers!, nyt NEØV.
Ensiksi on pakko sanoa, että NEØVin albumin soundi on lähes jumalainen. Bravo Artturi Taira ja Sampsa Väätäinen. Mitä tulee itse musiikkiin, NEØV on onnistunut rakentamaan ennen kaikkea kasassa pysyvän kokonaisuuden. Olen huomannut, että Orange Morning edustaa minulle rauhoittumista.
Levy on iso pala purtavaksi yhdelle istunnalle. Ehdotankin laittamaan levyn soimaan vain silloin kun nimenomaan haluat kuunnella musiikkia. On vielä aikaista sanoa kestääkö Orange Morning aikaa, mutta Daydream Cityn ja Mellowin kaltaiset biisit jäävät varmasti elämään.
Hetki jota olen odottanut pelonsekaisin tuntein, Paperfangsin debyytin arvostelu. Tai ehkä arvostelu on väärä sana, ajatuksien jakaminen on parempi termi. Suhtaudun melko ristiriitaisesti Past Perfectiin. Arvostetun helsinkiläisen Soliti levymerkin julkaisema albumi nimittäin on monellakin tavalla erilainen.
Ensinnäkin levyn soundi on kotikutoinen ja paikotellen tarkoituksenomaisen halpa. Laulut ovat lähes poikkeuksetta alavireiset ja päälleliimatun kuuloiset. Past Perfect kuulostaa 90-luvulla Kaliforniassa asuneen vaihto-oppilaan ihastukselleen tekemältä mixtapelta, jonka lauluraidat hän on korvannut hönkimällä mankan mukana tulleeseen mikrofoniin.
Silti levy on aika nasta. Biisit ovat pääosin aika tarttuvia ja mukavia ralleja. Erityisesti Selfless, jossa on ehkä eniten jäljellä vanhasta Paperfangsista. This Powerin kaltaiset biisit taas menevät oman indieymmärrykseni ulkopuolelle. Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt Solitin julkaisujen kanssa. Triani selvästikin näkee itseäni pidemmällä ja albumiennakko Prefix Magazinessä kertokoon tästä oman osansa.
Janne Laurila ei sinäänsä ole mikään uusi kasvo. Omistan hänen debyyttialbuminsa, Universalin julkaiseman, jos oikein muistan. Koen, että tämä Tuhlaajapoikien kanssa tehty albumi on kuitenkin lähempänä debyyttialbumia, ainakin sen puolesta mitä debyytti käsitteenä minulle edustaa.
Tällä upean tamperelaisen Lumpeela Julkaisut levymerkin julkaisemalla albumilla kuuluu tietynlainen tekemisen ilo. En sano, että levy siis kuulostaa amatöörimäiseltä, päin vastoin. Soitto levyllä on todella ammattimaista, soundi kohdillaan ja biisit monipuolisia.
Laurilan vahvuus on hänen uniikki lauluäänensä. Se on varmasti monelle vedenjakaja, mutta ääni on juurikin se mikä hänestä tullaan muistamaan. Levyn biiseissä on hauska efekti. Kuunnellessani levyn ensimmäisen kerran olin jokaisen biisin kohdalla varma, että olen kuullut ne aiemminkin.
En sano, että biisit olisivat kopioita mistään, ne vaan ovat juuri niin tarttuvia. Ehdottomana kohokohtana levyltä on pakko nostaa upea Sateenkaari, joka tulee varmasti seuraamaan minua ja musiikkisoitintani moneen hetkeen.
Suomalaisen indiejättiläisen tuorein sainaus ja ehkä oikeasti se yksi tämän vuoden odotetuimmista indielevyistä tulee kuopiolaiselta NEØVilta. Pakko nostaa hattua Fullsteamille ja Disco Ensemblelle siitä miten uusia bändejä breikataan. Ensin Suomea kiersi Stockers!, nyt NEØV.
Ensiksi on pakko sanoa, että NEØVin albumin soundi on lähes jumalainen. Bravo Artturi Taira ja Sampsa Väätäinen. Mitä tulee itse musiikkiin, NEØV on onnistunut rakentamaan ennen kaikkea kasassa pysyvän kokonaisuuden. Olen huomannut, että Orange Morning edustaa minulle rauhoittumista.
Levy on iso pala purtavaksi yhdelle istunnalle. Ehdotankin laittamaan levyn soimaan vain silloin kun nimenomaan haluat kuunnella musiikkia. On vielä aikaista sanoa kestääkö Orange Morning aikaa, mutta Daydream Cityn ja Mellowin kaltaiset biisit jäävät varmasti elämään.
Hetki jota olen odottanut pelonsekaisin tuntein, Paperfangsin debyytin arvostelu. Tai ehkä arvostelu on väärä sana, ajatuksien jakaminen on parempi termi. Suhtaudun melko ristiriitaisesti Past Perfectiin. Arvostetun helsinkiläisen Soliti levymerkin julkaisema albumi nimittäin on monellakin tavalla erilainen.
Ensinnäkin levyn soundi on kotikutoinen ja paikotellen tarkoituksenomaisen halpa. Laulut ovat lähes poikkeuksetta alavireiset ja päälleliimatun kuuloiset. Past Perfect kuulostaa 90-luvulla Kaliforniassa asuneen vaihto-oppilaan ihastukselleen tekemältä mixtapelta, jonka lauluraidat hän on korvannut hönkimällä mankan mukana tulleeseen mikrofoniin.
Silti levy on aika nasta. Biisit ovat pääosin aika tarttuvia ja mukavia ralleja. Erityisesti Selfless, jossa on ehkä eniten jäljellä vanhasta Paperfangsista. This Powerin kaltaiset biisit taas menevät oman indieymmärrykseni ulkopuolelle. Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt Solitin julkaisujen kanssa. Triani selvästikin näkee itseäni pidemmällä ja albumiennakko Prefix Magazinessä kertokoon tästä oman osansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti