Eilen kävi niin onnekkaasti, että allekirjoittaneelle avautui mahdollisuus tutustua Tampereen yöelämään. Selailtuani facebookista ohjelmatarjontaa, bongasin Telakan eventin: Pintandwefall + Satan's Fingers, 7€. Yeah!
Porhalsin Telakalle pää kolmantena jalkana ja ehdin juuri ovesta sisään kun Satan's Fingers oli vetämässä viimeisiä biisejään. Bändi tarjoili valikoiman hyviä biisejä ja mukavaa DIY-touhuamista.
Satan's Fingers on epäilemättä pariskuntabändi. Jos ei ole, niin potentiaalia olisi. Duo vaikuttaa juuri niiltä kavereilta, jotka lässyttävät toisilleen julkisesti ja pussailevat kaveriporukassa. Yleinen vire oli kuitenkin hyvä ja jengi tuntui diggailevan. Telakalla oli jo ensimmäisen bändin aikana mukavan täyttä.
Pinttarit aloittivat siinä yhdentoista ja puolikahdentoista korvilla. Oli selvää, että Pinttareita oltiinkin jo odotettu Tampereella. Viime kerrasta oli kulunut aikaa. Ennen Pinttareiden keikkaa nekin tyhjät raot yleisössä, mitä Satan's Fingersin aikana oli ollut, täyttyivät.
Pinttareiden setti oli sekoitus uutta ja vanhaa. Pääpaino oli kuitenkin selvästi uuden levyn materiaalissa. Olenko jo muuten kertonut, että Pinttareiden uusin levy on mielestäni todella hyvä, ehdottomasti bändin paras.
Telakka, vaikka Suomen paras ravintola onkin, osoittautuu aina välillä haasteelliseksi bändeille. Olen todistanut tämän aiemminkin ja tällä kertaa vaikeudet osuivat Pintandwefallille.
Bändin soundi ei meinannut alkuun pysyä kasassa. Tuntui siltä, että vaihtuvien instrumenttien, dynamiikan ja liidilaulajien aiheuttamat jatkuvat tasovaihtelut vaikeuttivat tasapainon löytymistä.
Etenkin uuden levyn biisit kuulostivat paikoitellen niin epäbalanssisilta, että (lievästi liioitellen) kappaleet tunnisti vasta kertosäkeiden laulumelodioista.
Oletan, että lavamonitoroinnissa oli myös ongelmia, sillä normaalisti enkelimäisen kauniisti laulavat pintit eivät tahtoneet pysyä äänessä. Ääniongelmille oman osansa taisi tarjota myös eilinen Turun keikka, joka oltiin mitä ilmeisimmin vedetty täysillä.
Oli kiva kuulla uusia biisejä livenä. Vaikka vanhat biisit rullasivatkin huomattavasti uusia isommalla itsevarmuudella, mm. When I Make A Sound toimi kuin ilmaveivi. Vanha ja uusi materiaali olivat kuitenkin kuin yö ja päivä. Kappaleiden yleisfiilikset heittivät niin paljon, että setti ei tuntunut etenevän kovin lineaarisesti.
Olisin toivonut, että Pinttarit olisivat rohkeasti vieneet uuden Be My Baby-albumin myötä saavuttamansa tekemisen tason myös keikoille. Olisi ehkä ollut jopa bändille edullisempi ratkaisu rajata rohkeasti vanha materiaali kokonaan pois setistä.
Tällä tavoin yhtyeen live olisi ollut huomattavasti yhteneväisempi. En sano ettenkö nyt olisi viihtynyt, viihdyin hyvin. Mutta nyt kun bändi kerta on ottanut ensimmäisen askeleen riippusillalla, olisi mielestäni aika ylittää rohkeasti toiselle puolelle, tai kääntää kompassia 180-astetta.
Ja sanottakoon vielä, että toivon hartaasti, että bändin rohkeus riittäisi ylittämiseen, sillä siitä saattaisi seurata jotain aivan mielettömän siistiä.
Porhalsin Telakalle pää kolmantena jalkana ja ehdin juuri ovesta sisään kun Satan's Fingers oli vetämässä viimeisiä biisejään. Bändi tarjoili valikoiman hyviä biisejä ja mukavaa DIY-touhuamista.
Satan's Fingers on epäilemättä pariskuntabändi. Jos ei ole, niin potentiaalia olisi. Duo vaikuttaa juuri niiltä kavereilta, jotka lässyttävät toisilleen julkisesti ja pussailevat kaveriporukassa. Yleinen vire oli kuitenkin hyvä ja jengi tuntui diggailevan. Telakalla oli jo ensimmäisen bändin aikana mukavan täyttä.
Pinttarit aloittivat siinä yhdentoista ja puolikahdentoista korvilla. Oli selvää, että Pinttareita oltiinkin jo odotettu Tampereella. Viime kerrasta oli kulunut aikaa. Ennen Pinttareiden keikkaa nekin tyhjät raot yleisössä, mitä Satan's Fingersin aikana oli ollut, täyttyivät.
Pinttareiden setti oli sekoitus uutta ja vanhaa. Pääpaino oli kuitenkin selvästi uuden levyn materiaalissa. Olenko jo muuten kertonut, että Pinttareiden uusin levy on mielestäni todella hyvä, ehdottomasti bändin paras.
Telakka, vaikka Suomen paras ravintola onkin, osoittautuu aina välillä haasteelliseksi bändeille. Olen todistanut tämän aiemminkin ja tällä kertaa vaikeudet osuivat Pintandwefallille.
Bändin soundi ei meinannut alkuun pysyä kasassa. Tuntui siltä, että vaihtuvien instrumenttien, dynamiikan ja liidilaulajien aiheuttamat jatkuvat tasovaihtelut vaikeuttivat tasapainon löytymistä.
Etenkin uuden levyn biisit kuulostivat paikoitellen niin epäbalanssisilta, että (lievästi liioitellen) kappaleet tunnisti vasta kertosäkeiden laulumelodioista.
Oletan, että lavamonitoroinnissa oli myös ongelmia, sillä normaalisti enkelimäisen kauniisti laulavat pintit eivät tahtoneet pysyä äänessä. Ääniongelmille oman osansa taisi tarjota myös eilinen Turun keikka, joka oltiin mitä ilmeisimmin vedetty täysillä.
Oli kiva kuulla uusia biisejä livenä. Vaikka vanhat biisit rullasivatkin huomattavasti uusia isommalla itsevarmuudella, mm. When I Make A Sound toimi kuin ilmaveivi. Vanha ja uusi materiaali olivat kuitenkin kuin yö ja päivä. Kappaleiden yleisfiilikset heittivät niin paljon, että setti ei tuntunut etenevän kovin lineaarisesti.
Olisin toivonut, että Pinttarit olisivat rohkeasti vieneet uuden Be My Baby-albumin myötä saavuttamansa tekemisen tason myös keikoille. Olisi ehkä ollut jopa bändille edullisempi ratkaisu rajata rohkeasti vanha materiaali kokonaan pois setistä.
Tällä tavoin yhtyeen live olisi ollut huomattavasti yhteneväisempi. En sano ettenkö nyt olisi viihtynyt, viihdyin hyvin. Mutta nyt kun bändi kerta on ottanut ensimmäisen askeleen riippusillalla, olisi mielestäni aika ylittää rohkeasti toiselle puolelle, tai kääntää kompassia 180-astetta.
Ja sanottakoon vielä, että toivon hartaasti, että bändin rohkeus riittäisi ylittämiseen, sillä siitä saattaisi seurata jotain aivan mielettömän siistiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti