Hehei. Uutta Neat Neatia postissa! Mutta miltä se kuulostaakaan? No, ei pätkääkään samalta kuin aiemmat biisit. Tällä kertaa yhtye on ottanut ison askeleen mukavuusalueensa ulkopuolelle, kohti yhdeksänkymmentäluvun alkua.
Uusi biisi We Need The Rain tarjoilee uuden sävyn Neat Neatin jatkuvasti kasvavaan väripalettiin. Siinä missä aiempi singlejulkaisu Olympus Mons muistutti alkupään Placeboa, muistuttaa uusi single Smashing Pumpkinsia ja tietyllä tasolla 30 Seconds To Marsia.
Haikkakomppin kanssa hakattu sadetanhu on ehkä Neat Neatin hitikkäin biisi. Se on erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bändi on aina osannut tehdä siistejä biisejä, mutta kertosäkeet ovat jääneet vähän vaiheeseen. Uudessa We Need The Rainissa päästään kuitenkin jo todella lähelle oikeasti kunnollista kertosäettä.
Neat Neatilla tuntuu olevan mieletön läjä ideoita, sekä kyky toteuttaa niitä. Ongelmana ehkä on se, että bändin biisit ovat niin erilaisia keskenään. Jos bändi saisi kunnolla valjastettua ja yhtenäistettyä biisimateriaaliksi kutsutun sotahevosensa, voisi tulos olla elämää suurempaa.
Mikään kiire bändillä ei ole. Kannustan yhtyettä etsimään omaa ääntään rauhassa ja antaa kuulijakunnan lisääntyä entisestään. Tämän osalta yhtye onkin pelannut korttinsa oikein mallikkaasti. Neat Neat alkaa olla Helsingissä jo melko nimekäs orkesteri.
Oikeansuuntaisesta liikehdinnästä kielii sekin, että yhtye soittaa ensi lauantaina (20.4.) Tavastialla French Filmsin lämppärinä. Toinen kerta Tavastialla vuoden sisään(?). Ei huonosti bändiltä, jolla ei ole edustusta, tai pitkäsoittoa. Bändillä kuitenkin on jotain mistä moni muu bändi voi vain unelmoida, nimittäin ideoita ja mieletön mälli potentiaalia.
Sinkun kansikuvan perusteella voisi kuvitella, että lahtelais-helsinkiläisen All Will Be Quietin uusi sinkku on kunnon kutuvalssi. Illan viimeinen hidas. Jatkojen viimeinen biisi.
Näin ei kuitenkaan ole. What I'm Meant To Be on kunnon menoralli. Itseasiassa sanoisin, että bändin tähän mennessä menevin. Aiemmin postrock-yhtyeenä nimeä niittänyt All Will Be Quiet on ottanut näyttävän pesäeron emogenreensä.
TTVOn opiskelijoiden kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla fakkiintuneet pukumiehet heräävät tyhjiin elämiinsä, työskentelevät ja huomaavat pala palalta tuntemansa maailman murenevan. Voiko elämässä olla enemmänkin kuin työnteko? En tiedä, itse rakastan arkityöni tuomaa tasaista elantoa.
On kuitenkin aiheellista kritisoida kulutusyhteiskuntaa ja ylihintaisia suomalaisia design-huonekaluja. Ai häh? Ettekö ole katsoneet Sisustusarkkitehti Marko Paanasta? No minä olen. Suomalainen design on laadultaan usein ala-arvoista, ja ylihintaista. Tätä bändi kuitenkaan tuskin haluaa videollaan viestiä.
All Will Be Quietin biisi on hyvä ja sen näyttävä suunta innostava. Bändin uraa hyvin läheltä seuranneena on ilo nähdä miten bändi on löytänyt itselleen täysin uuden polun kuljettavaksi. Olkoon se lupauksia täynnä. Saapa nähdä millaista materiaalia bändin tuleva julkaisu pitää sisällään. Sitten kun sellainen on tulossa. For now, hyvältä näyttää. Alla upouusi video!
Lainatakseni erään Kuka Mitä Häh?-palstan keskustelijan kommenttia, "Suomessa hyvän musiikin julkaiseminen on kuin heittäisi helmiä sioille". En ole mikään Marko Paananen, mutta yhdyn edeltävään täysin.
Koska sähköpostissani on tätä kirjoittaessa aivan mieletön kasa helmiä, teen nyt yhden vähän massiivisemman postauksen. Haluan kuitenkin alleviivata, että näistä jokainen olisi ansainnut oman threadinsa. Vihaan "microbloggausta", mutta on parempi kirjoittaa suppeasti, kuin olla kirjoittamatta ollenkaan.
Aloitan postauksen Fundamicsillä, joka edustaa funkahtavaa hip hopia. Erittäin laadukasta sellaista. Saatteessa mainitaan, että albumin We All Have Our Rootsin julkaisee HPNB & FatBass Records 8.4.2013. Olen siis postaukseni kanssa hieman myöhässä. Suosittelen kuitenkin tsikeditsekkaamaan. Sopii kesäisille Helsingin kaduille, sekä festari-/mökkireissuille.
Ja hiphopista aivan toisenlaisille aalloille. Ja nyt on pakko vähän piiskata itseäni. Minkä ihmeen takia olen nukkunut Sans Paraden ohi, kertokaa joku. Yhtyeen uusi sinkku The End Of The World 1964 on hienointa hetkeen. En ole vieläkään kuunnellut levyä läpi, mutta jos se sisältää tällaisia helmiä pian on pakko. Voiko tämän biisin themestä enää kauniimpaa melodiaa säveltää, kysympä vaan.
Ja muistatteko vielä Marian Jamit. Ennustin puoli vuotta sitten, että bändistä tulee vielä vielä iso juttu. Silloin yhtyeellä oli Facebookissa 33 fania ja siniset silmät. Nyt Facebookissa on 664 fania ja yhtye juhlii levyjulkkareitaan ilmaisella Helatorstai-klubilla 18.4. Mahtavaa! Koen, että Suomessa on tilausta Marian Jamien kaltaisille yhtyeille. Tässä kesäinen sinkkubiisi Helppoo ja Soljuvaa.
Unohtamatta helsinkiläistä Toot Toot-duoa, joka julkaisi jokin viikko takaperin Arthur 1 EP:n. Kyseessä on Arthur EP-trilogian ensimmäinen osa. Mitä on tulossa, ei voi tietää. Toot Tootista taustatietoina voisi kertoa, että yhtye on melkoisen kova liveakti. Lisäksi, yhtyeen debyyttialbumin sinkkubiisi Mr. B soi jonkin verran Voice TV:llä. Eikä ihme, tulihan levy ulos Sony Musicilta. Onneksi bändi ei enää ole Sonylla, vai onko? Toivottavasti ei.
Ja uusi video on tullut niin Turun kissoilta, Cats On Fireltakin. Bändi ei ole juurikaan nauttinut palstatilaa blogissa. Tähän ei varsinaisesti ole mitään järkiperäistä syytä, sillä bändi on mielestäni erinomainen. Niin kuin on myös The Sea Within You kappale. Biisi tuo mieleeni 50-luvun jenkkilän, ja paikallisen high schoolin tanssien viimeiset hitaat. Video on Appu Jasun käsialaa.
Ja kuten blogin lähtökohtaisesti kuuluukin, esittelen myös jotain totaalisen uutta. Kyseessä minulle entuudestaan tuntematon tamperelainen elektroninen akti, Buru. Yhtye julkaisi jokin aika sitten Eskapism-titteliä kantavan EP:n, joka pitää sisällään kahdeksan raitaa hiottua biittiä ja rakentelua. Jotenkin mieleen tulee uuden Jessen ja Aphex Twinin sekoitus. Täydellistä musaa trendikkäisiin Hollywood-henkisiin koksubileisiin. Tanssilattialle mahtuu vain aliravitut mallit ja heidän naurettavan rikkaat poikaystävänsä.
Ja niinikään julkaisi uuden träkin myös The New Tigers, jonka uusi Quicksilver kuulostaa ainakin omaan korvaani debyyttialbumin sinkkuja paremmalta. Muut ovat puhuneet itsevarmuudesta ja yhteensoitosta, joo joo, en tiedä, mielestäni yhtye on aina ollut itsevarma ja soittanut hyvin yhteen. Suurin ero uudessa sinkussa on, että laulu on saatu toimimaan niin kuin sen olisi pitänyt alusta asti toimia. Lisäksi tuotanto on napissa. Kellopelistä bonarit, sitä kun niin harvoin kuulee enää näinä päivinä. Parasta tiikeriä tähän mennessä, hands down.
Ja ootteko kuulleet jo helsinkiläisestä Kaveri Specialista? Ovat nimittäin melko velikultia. Tällaista musaa harvemmin Suomessa pääsee kuulemaan. Lähinnä varmaan sen takia, että kukaan ei tee tällaista. Suomessa kun on niin harmaan ankeeta ja paskaa. Mutta onneksi Kaveri Special on jotain aivan muuta. Kaveri Special uskoo aurinkoiseen huomiseen. Bändi julkaisi viikko sitten sinkkubiisinsä Suksee ja siitä voi ottaa esilämmöt. Biisi vie kauas pois, sinne missä on palmuja ja 24/7 letkeetä.
Ja miltä kuulostaakaan uusi Shine 2009? No, ainakin trendikkäältä, onhan sinkun kannessa laavalamppu ja Lumia-puhelin. Eurozone pitää sisällään todella makeita elementtejä ja erityisesti taustalla joikaava baritoni saa täältä pisteet. Shine 2009 ehdottomasti lunasti kaikki odotukset mitä sille ehdittiin asettaa. Vaikka duossa ei olekaan Jori Hulkkosta, näkisin tämän kantavan vielä pitkälle. Ja merkit on ilmassa, sillä Eurozone (joka on muuten aivan jumalaton nimi) on esitelty mm. Pitchforkissa ja sen lisäksi myös MNEssä ja UNCUTissa.
Loppuun haluan kertoa mistä pienet hävittäjälentäjät on tehty. Ehkä 80-luvun nostalgiasta, tai sitten Freeweightsin uudesta Rust On My Heart-sinkusta. Healing Timellä aikoinaan ihastuttanut yhtye on jatkanut toimivaksi todetulla linjalla. Ihastuttavia pop-kappaleita maustettuina kikkakuuskolmosilla. Edellisessä sinkussa oli Phil Collinsin tomit, tällä kertaa lainassa on Journeyn tilutukset. Ja sillä keksipurkilla olisi ehkä sopinut viihtyä kauemminkin. Nautinnollista!
Iloisia uutisia ihmiset, oululainen Satellite Stories nimittäin julkaisi uuden biisin loppuviikosta. Kappale on oodi skandinaaviselle koreudelle, hameväelle.
Satelliitit on uusista suomalaisista bändeistä pitkälti yksi suosikeistani. Olen aina pitänyt poikien vilpittömästä tavasta tehdä asioita. Koen, että olen nähnyt melko läheltä heidän breikkaamisen.
Harvoin sitä toivoo niin paljon hyviä asioita yhdelle bändille. Satelliittien kohdalla kuitenkin kaikki hyvä, mitä heille on siunaantunut, on ansaittua.
Siksi sanonkin kaikella rakkaudella, että en pidä Scandinavian Girls biisistä, tai sen videosta ollenkaan. Ja itseasiassa jo edeltävä Kids Aren't Safe In The Metronkin video herätti vahvoja hylkimisreaktioita.
Joku haukkui bändin debyyttiä landfilliksi aikoinaan. Olin eri mieltä. Bändin debyytti oli erinomaista A-luokan partyindietä, mutta uusi Scandinavian Girls kieltämättä vie yhtyeen askeleen lähemmäs landfilliä.
Mutta miten tähän on tultu? Uskon, että bändi ja sen tapa tehdä asioita, on muuttunut. Ehkä bändissä uskotaan, että enää ei voida puhua suomalaisista asioista, tai tehdä kotikutoisia videoita, ne eivät vastaa enään fanien odotuksia.
Mutta onko näin? Vai onko Scandinavian Girls vaan laskelmoitu täsmähitti, jonka ainoa funktio on pitää bändi tuoreena festivaaleja varten. Oli miten oli, lopputulema on keskikertainen lobotomiaralli.
Ja mitä tulee itse videoon, mitä tapahtui sille bändille, joka teki Familyn videon? Haluaako Satelliitit olla sydämellinen oululaisbändi, vai Unileverin valmistama, hajuton ja mauton täsmätuote.
Uskon, että loppujen lopuksi juurikin yhtyeen DIY-henki, sydämellisyys ja vilpittömyys, ovat olleet ne asiat, mihin ihmiset ovat bändissä rakastuneet.
Kukaan ei oleta, että bändin pitäisi olla "ammattimainen". Boys will be boys, fuck yes. Eikö vain? Pitääkö aina laskelmoida, eikö voisi vain tehdä.*
Ja miksi lähdin dumaamaan? No, koen että suomalaiset kollegani ovat joko jättäneet kokonaan kirjoittamatta, tai eivät ole ilmaisseet mielipidettään biisistä. Koen olevani sen bändille velkaa. Mikä vihellellen tulee, se vihellellen menee.
Teen arkityössäni noin pari kertaa viikossa ns. sähköpostivuoroja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että noina päivinä istun kahdeksan tuntia koneella ja naputan meiliä.
Parasta sähköpostivuoroissa on se, että pääsee kuuntelemaan musiikkia. Ei toki aina, sillä välillä keskittyminen ei pysy kasassa. Eilen pysyi. Päivän soundtrackinä toimi Sydän, Sydän-yhtyeen toinen albumi, Au (2006).
Au-levy kirvoitti tämän päiväisen kirjoitukseni. Au, monen muun lisäksi, on yksi elämäni levyistä. Levyistä, jotka ovat muuttaneet tapaani ajatella musiikista. Ja jossain määrin kai elämästä.
Tällaiset levyt osuvat usein kohdalle vahingossa, mutta juuri oikeana hetkenä. Ne ovat oikeanlaisia ja usein laadultaan ja rakenteeltaan erittäin kestäviä. Usein täyden kympin levyjä, joiden paskimmatkin raidat kuulostavat hyvältä, sillä ne ovat osa kokonaisuutta.
Au-levyn kohdalla suhteemme alkoi vihasta, joka kasvoi rakkaudeksi. Au:n julkaisun aikoihin olin nuori ja hölmö ihminen. En ollut valmis vastaanottamaan.
Kavereiden painostuksesta ostin levyn ja lopulta albumin päätön napakkuus, intohimo ja kauneus voittivat minut, vanhan Kuolleet Intiaanit-fanin puolelleen.
Au, kuten useimmat elämäni levyistä, on lähes loputtoman runsas. Jokaisella kuuntelulla levystä aukeaa uusia ulottuvuuksia, kuin hyvästä kirjasta.
Laadukas tuotanto kohtaa jatkuvasti elävät ja monipuoliset rakenteet. Missään ei ole säästetty. Missään ei olla menty sieltä, missä aita on matalin.
Miksi tällaisia levyjä ei tehdä enempää, ja miksi näillä ei tehdä rahaa? Vastasin juuri omaan kysymykseeni. Kuolkoon paska taidepop.
Tavallaan fakta, että näiden taideteoksien tuotoilla ei elättäisi edes maatiaiskissaa, nostaa niiden arvoa entisestään. Parhaita levyjä ei kuitenkaan ole tehty rahasta, vaan uskosta hyvän musiikin voimaan.
Ja ne ovat tehty meitä varten. Arvostimme niitä, tai emme. Olipa kyseessä sitten alavieskan Raimo, tai helsingin Sussu, varmasti jokaisella meistä on ainakin se yksi levy, jonka luokse tulee palattua uudestaan ja uudestaan. Jota arvostaa, josta ei suostuisi luopumaan.
Artisteja harvemmin muistaa kiittää muulla kuin lompakollaan. Tosin, raha on yleensä suurin kiitos mitä artistille voi antaa. Nyt kun asiaan kuitenkin paneuduin, niin haluaisin omalta osaltani kiittää Sydän, Sydän-yhtyettä yhdestä elämäni levystä.
Jaan loppuun kanssanne Kukko-kappaleen Sydän, Sydämen Au-levyltä.Kukko edustaa levyn vimmakkaampaa puolta ja on käsittääkseni monen yhtyeen fanin mielestä bändin se biisi.
Heissan! Keväisen aurinkoista iltapäivää. Oon pitänyt niin rauhallista tahtia bloggailussani, että sähköpostiin on kerääntynyt kasoittain helmiä. Koitan tiputella siis ison pinon postauksia seuraavan seitsemän päivän aikana.
Aloitetaan tiputtelu päivän ajankohtaisimmasta, nimittäin tässä blogissa muutamaan kertaan mainitusta The Hearingistä, ja huomenna julkaistavasta singlestä nimeltä Swallow.
The Hearingin keikalla nähneille, tai soundcloudissa käyneille biisi saattaa olla tuttu. Demoon verrattuna tämä levyversio toimii kyllä ihan eri lailla.Vihdoin nauhalle ollaan saatu taltioitua se sama energia, mikä hurmaa livenä.
Fokus on kuitenkin edelleen luupperissa ja (myös Pintandwefallista tunnetun) Ringan makeassa äänessä, joka säröilee hallitusti läpi kappaleen. Kappale kasvaa nätiksi kokonaisuudeksi nousevien taustakuljetuksien toistuessa uudestaan ja uudestaan, eri äänissä.
The Hearingin GAEA:n kautta julkaistava Dorian-levy on tulossa ilmeisesti kauppoihin syksyllä ja sen varaan on syytä rakentaa suuria odotuksia. Sitä ennen voit kuitenkin bongata keikan, vaikka täältä.
Nainen ja luupperi konseptina on jo niin kiinnostava, että suosittelen kaikille tutustumaan tähän, käsittääkseni Suomen ainoaan luupperinaiseen. Loppujen lopuksi taivas (tai 8 raitaa) on rajana kuinka pitkälle tämä juttu voi vielä kantaa.
Nyt kun munat on löydetty ja puputkin ovat kirmanneet jo vehreemmille niityille, on jälleen aika siirtyä arkeen. Mutta ei pitkäksi, sillä ensi lauantaina on jälleen syytä juhlaan.
On käynyt niin iloisesti, että bloggailuni, joka aikoinaan alkoi hetken mielijohteesta on jatkunut pyöreän vuoden. Blogini sai aikoinaan alkukipinän Nuorgamin "kaikki tulevaisuuden bändit"-listasta.
Listasin itselleni tärkeitä yhtyeitä ja koitin tiivistää sanoiksi fiiliksiä, joita bändit itsessäni herätti. Ensi lauantaina Libertén lauteilla nähdään näistä bändeistä kolme, upeat Milesmore, Indian Trails ja The Reed Fags.
Piletit paarteihin ovat kuusi euroa + narikka. Jos olet facebookissa, voit osallistua tässä eventissä. Trailssit aloittavat siinä kymmenen kieppeillä. Siitä jatketaan Fägseillä ja ilta paketeoidaan Mailsmoorilla. Ai mitä hyvyyttä!
Toivon, että kaikki blogista ja blogissa esitellyistä bändeistä kiinnostuneet löytävät mestoille, luvassa on aika spesiaali ilta. Ja lipputulot menevät tottakai bändeille, joten tuette läsnäolollanne myös näitä hienoja muusikkoihmisiä taloudellisesti. Nähdään bileissä!
